Kuvittele, että elät maailmassa, jossa ihmiset alituiseen voivottelevat rikottuja pulloja katujen varsilla. Siis siinä määrin, että törmäät siihen kaikkialla.
Kansanedustajat allekirjoittavat pullonrikkomisen vastaisen lausuman, presidentti liikuttuu syvästi polkupyöränsä renkaan pullonsiruihin puhkaisseen uhrin tarinasta, ja netissä pauhaa raivokkaasti Rikmus -rikkomisten vastainen rintama. Maata ja mannerta kohtaisivat monenlaiset uhat pakolaiskriisistä talouden pysähtyneisyyteen, mutta kaikki puhuisivat vain pulloista.
Oletan, että jossain vaiheessa ajattelisit: "Onhan pullojen rikkominen ikävää, ei sitä kukaan kiistä, mutta ei se kaiken tämän metelin väärti ongelma ole." Se on juuri se, mitä minä ajattelen rasismirummutuksesta. Mikäli olisin syntynyt eilen ja katsoisin rasismin aiheena saamaa palstatilaa ja huomiota, luulisin varmasti maassa olevan valloillaan jonkinlainen rasismiepidemia, joka tappaa kymmeniä päivittäin.
Niin ei kuitenkaan ole. Rasistiset viharikokset ovat Suomessa varsin harvinaisia, eikä niiden määrä ole kasvussa, sanoivat antirasistit mitä hyvänsä. Vuonna 2014 rikosilmoituksia, joissa mainittiin rasismi, tehtiin vajaat 670. Se on 0,000126 rasistista viharikosta päätä kohden. Sinun pitäisi käydä läpi noin 8 000 suomalaista löytääksesi yhden rikollisen rasistin.
Sekään ei riittäisi käytännössä, koska vähemmistöt tekevät viharikoksia paljon enemmän suhteessa väkilukuunsa. Irakilaiset ja somalit tekevät yli 20-kertaisesti viharikoksia suomalaisiin nähden, mutta tilastoissa heidänkin rikollisuutensa päätyy suomalaisten niskaan, koska viharikostilastoja usein esitellään siinä valossa, kuin kaikki rasistiset rikokset olisivat suomalaisten tekosia.
Suomessa on kuollut tasan yksi henkilö rasistisessa viharikoksessa. Hänkin oli kasu, joka kuoli maahanmuuttajan uhrina. Jotta asia näkyisi entistäkin selvemmin sen todellisessa mittakaavassa, mainittakoon, että liikenteen ja puunpolton pienhiukkasiin kuolee noin 1 300 suomalaista vuosittain, salamaniskuihin yksi joka toinen vuosi ja henkirikoksissa kuolee reilut sata vuosittain.
Entäpä lievemmät muodot, kuten syrjintä? Jonkinlaisen kuvan saa jo uutisista: mikäli Suomi olisi todella rasistinen, kuulisimme rotusyrjintätapauksista jatkuvasti. Kuitenkin lieväkin rasismi on Suomessa niin kohauttavaa, että yhdestä Valtterista taiotaan koko viikoksi otsikoita. Viittaako se maahan, jossa rasismi on vakava ongelma? Tilastot eivät tue ajatusta rasismin valtakunnasta myöskään: rotusyrjintäjuttuja päätyy keskimäärin oikeuteen alle kymmenen vuodessa ja alle viidestä annetaan langettava tai osin langettava päätös.
Kyselyjen mukaan yli puolet suomalaisista uskoo rotusyrjinnän olevan hyvin yleistä. Onko heidän käsityksensä totuudenmukainen, vai perustuuko se vain rasismirummutukseen? Rasismi on yhdenlainen ongelma, mutta ei missään nimessä niin laaja tai vakava Suomessa, että se ansaitsisi olla jatkuvan kauhistelun ja kampanjoinnin lähde.
Tässä ei siis ole kyse rasismin hyväksymisestä vaan suhteellisuudentajusta: käsitellään ongelmia sillä intensiteetillä, minkä ne ansaitsevat. Rasismi on marginaalinen ilmiö, joka on nostettu mediassa esille viime aikoina pitkälti harhautuksena. Se tarjoaa jotain muuta puhuttavaa kuin oikeat, arkielämään vaikuttavat ongelmat.
Rasistiksi leimaaminen on tyhjää retoriikkaa, ja rasismi on sanana menettänyt merkityksensä, koska sitä käytetään täysin mielivaltaisesti milloin milläkin perusteella.
VastaaPoistaJos vastustat ei-valkoisten massamaahanmuuttoa Eurooppaan, sinua sanotaan rasistiksi, ja rasisti-sana on lanseerattu ennen kaikkea juuri tähän tarkoitukseen. Sillä painostetaan ja aivopestään Euroopan alkuperäisväestöä, eli valkoisia ihmisiä, hyväksymään oma kansanmurhansa. Sillä siitä "korvaavassa maahanmuutossa" on kysymys, alkuperäisväestön korvaaminen on yksi kansanmurhan muoto.
YK:n siirtolaisvastaava Peter Sutherland on avoimesti sanonut, että Euroopan maiden kansallinen homogeenisyys pitää murtaa, ent. Ranskan presidentti Nicolas Sarkozy on sanonut puheessaan, että ranskalaiset pitää pakkotoimin saada lisääntymään muunrotuisten kanssa, jos eivät sitä vapaaehtoisesti tee, ent. Saksan ulkoministeri Joschka Fischer sanoi kirjassaan vuonna 1995, että Saksa pitää heterogenisoida väentulvalla, ja Euroopan komission varapuheenjohtaja Frans Timmermans painotti lokakuussa 2015, että Euroopasta on tultava monimuotoinen (lue: sekarotuinen ja vähemmän valkoinen).
Koko kuvio aukeaa helposti, kun huomioi, että EU:n de facto perustajaisä, eli Paneurooppa-liikkeen perustaja Richard Coudenhove-Kalergi painotti, että Euroopasta on tehtävä sekarotuinen. Hän sai myös ensimmäisenä Euroopan yhdentymistä edistäneile merkkihenkilöille myönnettävän Kaarle Suuren palkinnon vuonna 1950. Tänä vuonna sen sai paavi Franciscus, joka on puhunut sen puolesta, että Euroopan rajat pitää avata massamaahanmuutolle.