tiistai 5. lokakuuta 2021

Kas, minähän olen vielä elossa

Memento Mori: Entisajan ihmisten suhde kuolemaan oli välittömämpi: "Kuolemantanssi" oli toistuva teema taiteessa, jolla muistuteltiin kaikkien vääjäämättömästä kuolevaisuudesta.

Eihän minun pitänyt olla enää täällä.

Siinä havainto, johon päädyin koettuani yltyvää hämmentyneisyyden tunnetta - kuin jotain olisi oudosti, mutta et osaa tarkalleen sanoa, mitä, ja kaikki tuntui hivenen epätodelliselta. Tuntemukseen liittyi eräänlainen hukassa olemisen tunne: tiedän täysin hyvin, millaisia asioita tykkään vapaa-ajallani tehdä, mutta jotenkin kynnys ryhtyä näihin harrastuksiin oli noussut - niin kuin odottelisin ohjeita siihen, mitä tässä pitäisi tehdä. 

Sitten huomasin sen kuin salamaniskusta keskustellessani terkkarin chatissä terveyspalvelujen siirrosta toiselle paikkakunnalle: 

En ollut odottanut, että eläisin näin pitkään.

Olen sairastellut paljon lapsesta alkaen. Lapsena vaivasivat toistuvat korvatulehdukset, jotka jättivät arpikudosta ja kuulovaurion toiseen korvaan, ja iän karttuessa kuvioihin tulivat selkä- ja lonkkavaivat, nuoruusiän epilepsia ja sydämen arytmia, sivuääni ja lisälyönnit. Koska en tunne oloani helposti sairaaksi, vaikka kuumetta olisi paljonkin, hoito päästiin usein aloittamaan liian myöhään. 

Olen sairastanut erysipelaksen kahdesti, ja toisella kertaa infektio ehti edetä verenmyrkytykseksi, joka jätti jälkensä sydämen toimintaan. Sairaalassa minulta mitattiin 40,5 astetta lämpöä, mikä on yli neljä astetta yli normaalin lämpöni, mutta en ollut huomannut mitään outoa. Jalkojen ihottumaa luulin vain atooppisen ihottuman tai puutarhan kasvien aiheuttaman allergiareaktion oireiksi. Äitini valppauden vuoksi minut vietiin ambulanssilla sairaalaan - olin tuolloin 17-vuotias mutta jo omaa talouttani asuva nuori - vaikka vakuuttelin, että ei minulla ole mitenkään sairas olo.

Sitten tulivat nikamatulehdukset, ja sanat "hengenvaara" ja "halvaantumisriski" alkoivat toistua lääkäreiden puheissa. 

Olen nikamatulehduksen osalta välttänyt viikatemiehen kolmesti ja viimeisin kerta, joka tapahtui viime kesänä, oli puhtaasti sattuman kauppaa - tuurista kiinni. Olimme mökkeilemässä ja lainasin mökin emännältä hierovaa tuolia, jota käytin innokkaasti. 

Kotimatkalla aloin huomata outoa kipua alaselässä ja lonkassa. Seuraavana päivänä kipu oli jo rampauttavaa, ja arvasin saman tien, mistä on kyse: nikamatulehdus on taas siirtynyt kroonisesta tilastaan akuutiksi infektioksi. Hierontatuoli ei siis suinkaan aiheuttanut vaivaa vaan paljasti sen: tulehdus painoi hermoja niin, etten pystynyt tuntemaan kipua, joka nikamatulehduksen ensioire on, mutta hierova tuoli onnistui muutaman päivän ajaksi laittamaan sen verran eloa alaselkään, että pystyin tuntemaan kivun ja tiesin hakeutua lääkäriin.

13 tunnin odotushuoneissa ja tutkimuksissa istumisen jälkeen sain diagnoosin ja hoito-ohjeen, jotka pistivät naurattamaan.

Olin aamulla mennyt terkkarin vastaanotolle ja pyytänyt uusintaa klindamysiini-antibiootille, koska tiesin tarvitsevani sitä. Iissä asia olisi hoitunut sillä - siellä minua hoiti omalääkäri, joka on tuntenut minut teini-ikäisestä asti - mutta Oulussa minua rääkättiin täysin turhalla tutkimusrumballa, joka ei olisi päättynyt edes 13 tuntiin, ellen olisi häipynyt sairaalasta omin luvin ja todennut hoitajille, että minua ei täällä enää fyysisesti tarvita, koska kaikki tutkimukset on tehty, ja kirurgi voi kertoa asiansa puhelimessa.

Noh, kirurgi määräsi minulle lopulta juuri sen klindamysiinin, jota olin itse alun alkaenkin pyytänyt, ja tulehdus saatiin tältä erää kuriin. Tulevaisuus on entistä enemmän täynnä epätietoisuutta: nyt kun toistuvat tulehdukset ovat vaurioittaneet hermostoa niin, etten voi huomata tulehduksen aktivoitumista kivuista, riskit nousevat: silloin tulehduksen uusiutumisen huomaa vasta, kun alaselkä alkaa turvota ja punoittaa ja kuume nousta. Olenkin ottanut tavaksi päivittäisen lämmön mittaamisen.

Eli tässä sitä ollaan: 36-vuotiaana naisena, jonka ei kaikella todennäköisyydellä pitäisi enää olla täällä.

Ja koska asia on näin, en ole koskaan mitään muille tavanomaisia elämänsuunnitelmia eläkepäivistä yms. tehnyt. Olen vain tiedostanut sen teini-iästä lähtien, että henki nyt vain on löyhässä. Kukaan ei voi tietää varmuudella, onko hän täällä vielä ensi viikolla - mitä tahansa voi tapahtua - mutta kun taustalla on pitkä ja vaikea sairaushistoria, ei ole pessimismiä odottaa lyhyttä elinikää. Se on realismia.

Eikä tämä ajatus keskimääräistä aikaisemmasta kuolemasta ole minua koskaan ahdistanut. Suhtautumiseni asiaan on aina ollut hyvin zeniläinen: tällaiset kortit on jaettu, joten kannattaa vain pyrkiä luomaan paras mahdollinen elämä niiden puitteissa. Tämä ei tarkoita, että suhtautuisin elämään välinpitämättömästi - saati itsetuhoisesti. 


Kuolemantanssi-taiteessa esitettiin usein eri kastien edustajia. Musta surma ja muut kulkutaudit eivät valikoineet uhrejaan, joten niin herttua kuin kerjäläinenkin tiedostivat kuolevaisuutensa.

Pidän elämisestä, ja haluaisin nähdä mahdollisimman pitkään, mitä sillä on tarjota. 

Kuitenkaan kuolema ei minua ole koskaan pelottanut. Ajatus sairaalan osastolle joutumisesta on hyvin ahdistava minulle, mutta ajatus kuolemasta sinänsä ei - kunhan se ei ole tuskallinen, pitkittynyt kuolema. En usko yliluonnollisiin ajatuksiin kuolemasta, joten minun mielessäni kuolema on vain paluu siihen samaan tilaan, jossa olit ennen syntymääsi: epäolemassaolon tilaan.

Joskus erilaisuus suhtautumisessani kuolemaan on tuottanut hieman huvittavia tilanteita

Näin kävi mm. silloin, kun olin tukehtua yritettyäni nielaista liian suuren palan alikypsää pihviä. Junes hoiti tilanteen nopeasti Heimlich-otteella, mutta kaksi paikalla ollutta ystävää olivat tyystin järkyttyneitä tapahtuneesta: heidän ystävänsä oli tukehtua heidän luullessaan, että hän vain yskii tai on oksentamassa siksi, että grillauksen lomassa oli nautittu väkeviä. 

Kun lihaköntti oli saatu ulos henkitorvesta, jatkoin syömistä ja jutustelua siitä, mihin se jäi. Ystäväni eivät olleet päästä yli tästä. Heistä oli käsittämätöntä, miten joku käy lähellä kuolemaa, ja kaiken järjen mukaan hänen tulisi olla järkyttynyt, mutta hän vain ottaakin lisää salaattia vadille ja toteaa, että ei olisi pahitteeksi, jos pihvi olisi grillillä vielä toisen kerran.

Koska sairaushistoriaa on paha pariin lauseeseen tiivistää, yritin selittää heille mahdollisimman tiiviisti, että kuoleman lähellä käyminen ei ole minulle mitenkään epätavanomaista, ja vaikka ymmärrän heidän järkytyksensä enkä halua heidän turhaan murehtivan, heidän on syytä suhtautua asiaan samalla rentoudella kuin minä: viikatemies löi taas hudin, joten mitäpä sitä märehtimään, kun vaihtoehtona on jatkaa mukavaa grillausiltaa ystävien kanssa, joita harvoin näkee.

Mutta siirrytäänpä tähän päivään. Kuten sanottua, ajan mittaan mieleeni hiipinyt hämmennyksen ja epätodellisuuden tunne aiheutui siitä, että en ollut koskaan varautunut elämään vuotta 2021. Mutta miten sitten tästä eteenpäin?

Jos olisin aloittanut lasten hankinnan 18-vuotiaana, olisin varmuudella nähnyt lasteni varttuvan ainakin teini-ikään. Jos olisin tiennyt yllättävän pitkäikäisyyteni, olisi ollut enemmän motivaatiota panostaa mm. kouluttautumiseen, jotta mahdollisimman monet ovet olisivat avoinna elämässä. Mutta nyt olen 36-vuotias ihminen vailla mitään pitkän tähtäimen suunnitelmaa.

Mitä tästä opimme?

Hetkessä elämisessä on puolensa, ja ne ovat huomattavia: uskallat kokeilla uusia asioita, eikä mieltäsi jatkuvasti paina huoli tulevasta, kun et usko sen tulevan yltävän kovin kauas. Mutta se tarkoittaa myös menetettyjä mahdollisuuksia: niitä, jotka menetit, koska et luottanut tulevaisuuteen, mutta jotka olisit hyödyntänyt, jos olisit lähtenyt elämään keskivertoihmisen näkökulmasta. Se keskivertoihminenkin voi kuolla milloin tahansa, mutta hän ei odota kuolevansa ennen vanhuutta, joten hän uskaltaa säästää eläkepäiviä varten ja tehdä pitkän tähtäimen suunnitelmia.

Itse katson asiaa nyt niin, että on löydettävä tasapaino, jossa elämän epävarmuudet otetaan huomioon mutta jossa ne eivät pääse rajoittamaan elämääsi tai valintoja, joita teet. Aion tästedes pääasiallisesti elää kuin eläisin 100-vuotiaaksi, vaikka olisi kuinka epätodennäköistä, että se toteutuisi. Olen käytännössä hurvitellut päivästä-päivään-elämää teini-iästä lähtien, ja havainnut, että olisi sittenkin kannattanut luottaa hieman enemmän tulevaisuuteen, vaikka tietysti huonommalla tuurilla olisin jo nyt kuollut.

Hetkessä elämistä on syytä hyödyntää, kun se rikastaa elämääsi ja avaa sinulle uusia mahdollisuuksia. Mutta jos se sulkee ovia edessäsi ja pakottaa sinut hetkessä elämiseen, on aihetta isolle korjausliikkeelle, ellet ole saattohoidossa odottamassa 100% varmaa kuolemaa
.

On vuosi 2021, ja olen vielä täällä. En olisi uskonut olevani. Mutta jo se, että tämä ennuste on osoittautunut vääräksi, osoittaa myös, ettei kannata vangita itseään hetkessä elämiseen vain siksi, että elämä voi päättyä. Jonain päivänä se päättyy meiltä kaikilta. On jokaisen oma asia, miten he elämänsä käyttävät, mutta henkilökohtaisesti olen päättänyt vapautua sen uskon kahleista, että aikainen kuolema olisi vääjäämätön. Jatkan elämääni pyrkien tekemään jokaisesta päivästä parhaan mahdollisen ja niin, että elämälläni on positiivinen vaikutus muiden ihmisten elämään, mutta en aio enää miettiä sitä, paljonko sitä on jäljellä.

Viime kädessä ainoa asia, mikä on todellista, on nykyhetki. Menneisyys on poissa, ja tulevaisuus ei ole vielä täällä. Menneisyydestä on järkevää oppia ja tulevaisuuteen varautua, mutta kummankaan näistä ei tulisi estää sinua elämästä täyttä elämää siinä ainoassa todellisuudessa - siinä, joka vallitsee juuri nyt.


P.S. Vihervasemmiston innokasta kyttäämistäni huvituksella viitisen vuotta havainnoineena tiedän jo valmiiksi, että tämä kirjoitus tulee herättämään mitä kummallisimpia väitteitä, salaliittoteorioita ja sanojeni vääristelyä. Hetkessä elämisen yksi suuri voittopuoli on kuitenkin se, että tällaiset asiat ovat täysin yhdentekeviä eivätkä jaksa hetkauttaa mihinkään suuntaan. Joten Petra ja muut vakiokyttääjät: keksikää ihmeessä mitä päräyttävimpiä ulostuloja tämän blogin pohjalta. Tulen seuraamaan niitä samalla huvituksella kuin aiemminkin.

4 kommenttia:

  1. Merkitykselliseksi tullut nykyhetki on alati uudistuvaa rikkautta ja iloa, selkiytymisen ja vapautumisen iloa.

    VastaaPoista
  2. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  3. Tsemppiä eloon, Tiina. Autodidaktisena ihmisenä olevat varmasti ottanut selvää kaikenmaailman lisäravinteista, mutta tulehdussairauksien sekä nivelkipujen tapauksessa suosittelen erityisesti serrapeptaasi tai serrapeptidaasi proteolyyttientsyymeitä. Esimerkkituote on Serraflex. Kyseisiä entsyymikapseleita nautitaan tyhjään vatsaan ja samalla kannattaa ottaa koentsyymi E-vitamiinia. Lisäksi alfalipoiinihappo (ALA) on tehokas neuropaattiseen kipuun ja se myös auttaa hermostoa uusiutumaan.

    Voisin puhua paljonkin lääkinnällisistä lisäravinteista, mutta sellainen menee vain ärsyttäväksi tuputtamiseksi. Ilja Janitskinillakin taisi mennä hermot, kun hyvää tarkoittavat ihmiset neuvo hoitaan syöpää ruokasoodalla :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitoksia vinkistä. Otan niitä aina mieluusti vastaan. Vaikka olen itsekin aika hyvin perehtynyt aiheeseen, niin aina niitä on asioita, joista minä en ole vielä kuullut. Olen nyt nojannut monipuoliseen, kasvis- ja proteiinipainotteiseen ruokavalioon, ja lisäravinteena otan monivitamiinin, hivenainevalmisteen ja rautaa (imeytymishäiriön vuoksi sitä on pakko syödä, vaikka saisi ruoastakin "tarpeeksi").
      Tiina

      Poista