Älyllinen keskustelu, Ukrainan sodan ensimmäinen uhri

Onko tässä yksi syy Venäjän aseiden­kalisteluun? Ukrainan tiedustelu­palvelujen 

härski suunnitelma Wagner-sotilaiden sieppaamiseksi paljastui

Tuosta Ilta-Sanomien otsikosta arvaa päiväystä katsomattakin, että juttu on kirjoitettu varmasti ennen Venäjän laajamittaista hyökkäystä Ukrainaan, koska nyt moista ei saisi enää sanoa. Hyökkäyksen alettua keskustelu aiheesta on muuttunut täysin: aiemmin konfliktista puhuttiin kuin mistä tahansa muustakin sodasta eli kahden osapuolen kiistana, joista molemmat ovat aktiivisia toimijoita. 

Nyt kaikki asiat, jotka ovat vähänkään kielteisiä tai epäilyttäviä Ukrainan kannalta, on siivottu keskustelusta, joten mistään "härskeistä suunnitelmista" ei enää puhuta, ja vaikka Ukrainan sotapropagandan olemassaolo nihkeästi voidaan todeta, kaikki Ukrainan tiedottama julkaistaan silti totuutena.

Lopputuloksena on ollut varsinkin median kannalta surkuhupaisia juttuja, kuten tarina Kiovan aaveesta. Ensin media julkaisi kritiikittä täysin absurdin tarinan hävittäjä-ässästä, joka pudotti viisi venäläiskonetta päivässä. Kun kävi ilmi, että tällaista lentäjää ei ole olemassa ja että Ukrainan julkaisema video lentäjästä olikin oikeasti otettu videopelistä, media vain käänsi narratiivin siihen, että okei, Kiovan aavetta ei taida olla olemassa, mutta tarina on moraalin kannalta tärkeä.

Myös tavan somekäyttäjät ovat silmänräpäyksessä menettäneet kaiken mediakriittisyyden. Riittää, että joku sanoo netissä jotain, ja siitä tulee saman tien totuus. Ukrainan sotaa koskevia somejulkaisuja tykätään ja jaetaan tarkistamatta, pitääkö sisältö edes paikkaansa. Viraaliksi on mennyt mm. Syyrian sodasta otettuja kuvia, joita levitettiin Ukrainassa otettuina, ja kuva australialaisista palomiehistä, joita väitettiin ukrainalaisiksi.

Yleensä sotakeskusteluissa amerikkalaiset ovat patrioottisuutensa kanssa lennokkaimpia, mutta Ukraina-keskustelussa jenkit ovat pysyneet huomattavasti suomalaisia rationaalisempina. 

Amerikkalaisille Ukrainan sota on jälleen uusi ulkomaan-sota, johon he eivät erityisemmin koe henkilökohtaista yhteyttä tai tunnesidoksia. Suomalaisille tilanne on toinen, koska historiamme vuoksi suomalaiset ovat taipuvaisia rakentamaan analogiaa Ukrainan tilanteen ja omien sotiemme välillä. On ollut lehtijuttuja siitä, mitä yhteistä on talvisodalla ja Ukrainan sodalla, ja ilman lehtijuttujakin suomalaisten mielet palautuisivat kansamme omiin kokemuksiin sodasta Venäjän kanssa.

Tällaisten rinnastusten luominen on omiaan vääristämään todellisuutta. Jos sanottaisiin vaikkapa, että Harry Potterin ja Teräsmiehen tarinat ovat yksi ja sama tarina, mitä kuulijan mielessä tapahtuisi? Hän lähtisi etsimään yhtäläisyyksiä näiden hahmojen väliltä ja yrittäisi löytää yhteiset raamit, joihin molemmat saa mahdutettua. Jotta tällaiset raamit voi luoda, täytyy molemmista hahmoista karsia paljon tärkeää pois, ja yhtäläisyyksiä on ylikorostettava. Saadaan luotua analogia kahden hahmon välille, mutta se vääristää käsitystä molemmista, ja paljon tärkeää tietoa jää uupumaan kokonaiskuvasta.

Mutta Ukraina-keskustelussa melkein suurempi tuhovoima talvisota-rinnastuksissa on sillä tunnelatauksella, jonka tämä virheellinen rinnastus luo.

Jos ulkomaalainen katsoo kahden valtion sotaa ulkopuolisen silmin, hän voi säilyttää neutraalin ajattelun seuratessaan tilannetta, mutta jos hän katsoo sotaa kuin se olisi hänen oman kansansa historiallinen selviytymistaistelu, tunne ottaa vallan. Tällöin katsojasta tulee henkisesti sodan osapuoli, eikä kriittisen ajattelun säilyttäminen enää onnistu.

Lopputuloksen näkee millä tahansa somealustalla: suomalaisten kommentit aiheesta puhkuvat suurta tunnetta ja sitä mustavalkoisuutta, joka syntyy, kun ihminen asettaa itsensä mielessään osapuoleksi hyvän ja pahan suuressa taistossa. 

Nämä ihmiset sallivat keskusteluksi aiheesta vain seuraavat asiat:

-Empatian osoitukset ukrainalaisille

-Voitonriemu ukrainalaisten menestyessä

-Vahingonilo venäläisten epäonnistumisille

-Venäjän yleinen tuomitseminen

Keskustelu sodasta maailmanpoliittisena ja pian historiallisena kysymyksenä muuttuu siis mahdottomaksi näille ihmisille, koska analyysille ei ole minkäänlaista sijaa. 

Ei voi pohtia, millaiset syyt johtivat sotaan, koska ainoa sallittu ajatus tästä on, että Venäjä nyt vain mielivaltaisesti hyökkäsi. Ukrainan sisäpolitiikasta ei voi puhua oikeastaan mitään, koska tällöin joutuisi puhumaan presidenttin Zelenskyin yleisesti epäonnistuneeksi katsotusta presidenttikaudesta ja hänen korruptiokohuistaan, ja Zelenskyistä ei saa nyt sanoa mitään etäisestikään negatiivista. 

Tässä suomalaiset keskustelijat eroavat sekä jenkeistä että ukrainalaisista. Zelenskyi-myytti on luomus, jonka Ukrainan presidentinkanslia on luonut yhdessä länsimaisen median ja somekansan kanssa. Tavan ukrainalaiset eivät juuri jaa meemejä Zelenskyistä supersankarina, vaan he keskittyvät erilaisiin asioihin, kuten Ukrainan sotilaiden ihailuun ja kannustamiseen. Zelenskyin suosio kun oli pohjamudissa vielä juuri ennen sotaa, ja moni ukrainalainen ei ole antanut anteeksi sitä, että Zelenskyi vähätteli heidän huoltaan sodasta vain hieman ennen hyökkäystä.

Ukrainalaisille Zelenskyi on ihminen vikoineen päivineen, joten he eivät voi luoda hänestä jalustalle nostavaa sankarimyyttiä. Heille ulkomaalaisten Zelenskyi-hehkutus näyttää aivan yhtä hassulta kuin amerikkalaisten feministitoimittajien innostus Sanna Marinista näyttää suomalaisille, jotka ovat saaneet nähdä niin aamupalagatet kuin Sannan baari-illatkin.

Suosittelenkin mitä lämpimimmin esim. Kyiv Independentin englanninkielisen sisällön lukemista Zelenskyistä ja siitä, mitä Ukrainassa sodan aikana on tapahtunut. New York Timesiin vieraskynätekstin kirjoittanut ukrainalaistoimittaja Olga Rudenko arvioi Zelenskyin olevan sodan suhteen liian syvissä vesissä, ja tämä oli sodan kynnyksellä enemmistön mielipide Ukrainassa. Toistaiseksi näyttää siltä, että sota saattaa pelastaa Zelenskyin jo pystyyn kuolleelta näyttäneen presidenttiyden, mutta rauhanneuvottelut ovat todellinen näytön paikka. Niissä eivät nokkelat elokuvaviittaukset tai historian merkkihenkilöiden siteeraukset auta, kun reaalipolitiikan pelisilmä ja Zelenskyin kyky hallita sotajoukkojaan laitetaan testiin.

Ajoittain Ukrainasta kiihkoilevat onnistuvat todella äimistyttämään minua. Kun mainitsin Twitterissä Ukrainan syksyiset drone-iskut, jotkut somekeskustelijat ryhtyivät kaikella vakavuudella väittämään, että drone-iskuja ei koskaan tapahtunut. Tunsin olevani jossain oudossa rinnakkaistodellisuudessa: siis hyvänen aika, ne iskuthan olivat uutisissa vain muutama kuukausi sitten, ja Ukrainan omat puolustusvoimat niistä kertoivat!

Mutta kiihkoilijalle sillä ei ole väliä, mikä on varsinainen totuus, koska he luovat oman moraalisen totuutensa, jonka mukaan mitään drone-iskuja ei ole voinut tapahtua, koska Ukraina ei ole voinut tehdä mitään provosoivaa, koska muutenhan voitaisiin jo puhua siitä, että sodalla oli jokin syykin, ja silloin ollaan jo Kremlin propagandan puolella. Koska Venäjän mukaan Ukraina teki jotain, ja Venäjän täytyy olla väärässä, Ukraina ei ole voinut tehdä mitään.

Jotkut ihmiset sotakiihko on vallannut niin täysin, että he jopa puhuvat ydinsodasta asiana, joka voitaisiin hyväksyä, kunhan Ukraina saadaan pelastettua. Siis sivilisaation tuho, joka vaikuttaisi yli 7 miljardiin ihmiseen, jotta pelastaisimme muutaman kymmenen miljoonaa ihmistä. Miltä sinusta tuntuisi, jos vaikkapa Kongo ja Botswana olisivat keskenään sodassa ja valmiita aiheuttamaan globaalin ydintalven sotansa vuoksi? Olisit varmasti tyrmistynyt ja katsoisit, että heillä ei ole oikeutta tehdä sellaista. Että heidän sotansa ei ole niin tärkeä, että sen vuoksi koko maailman pitäisi kärsiä. Mutta jotkut vakavissaan sanovat, että heidän lemmikkisotansa Ukrainassa on juuri sellainen, josta vaikka koko maailman joutaa maksaa.

Jos kiihkoilijoista saisi muitakin kommentteja irti kuin putinisti-syytöksiä, kysyisin heiltä, miksi juuri tämä sota antaa aiheen erityiselle kiihkolle, NATO-jäsenyydelle ja jopa ydinsodan riskin ottamiselle, kun vaikkapa Georgian sota ei sitä aihetta antanut? Georgian sotaa käytiin myös pitkälti kiistana Georgian mahdollisesta NATO-jäsenyydestä ja sen separatistialueiden takia. Siihen sotaan ei kuitenkaan liittynyt alkuunkaan samaa innostusta länsimaisten taholta, ja ainakin minun on vaikea nähdä, mikä näissä kahdessa sodassa on niin erilaista, että se oikeuttaisi kaksi tyystin erilaista reaktiota meiltä.

Sanotaan, että et tiedä, mitä sinulla on, ennen kuin olet menettänyt sen. En olisi arvannut, että vain paria kuukautta myöhemmin päätyisin kaipaamaan sitä aikaa, kun Ukrainasta voitiin puhua niin kuin mistä tahansa valtiosta. Kun Ilta-Sanomatkin saattoi kirjoittaa Ukrainan "härskistä suunnitelmasta" (aika hupaisa ilmaus) ilman, että heti alkoi lentää syytöksiä Kremlin propagandan levittämisestä, ja kun Zelenskyi oli vielä se koomikosta presidentiksi ponnistanut tyyppi, joka rämpii korruptiokohusta toiseen mutta on vetoava esiintyjä.

Ei auta kuin odottaa, että kiihko laantuu ja tolkku palautuu kansaan. Vääjäämättä se tapahtuu, kun ihmiset väsyvät aiheeseen ja jotain uutta ja kiinnostavaa ilmaantuu, oli itse sodan lopputulos mikä tahansa, ja joillakin tulee olemaan melkoinen nolotuksen krapula, kun he joutuvat toteamaan, että naapurin Marja-Leena ei ehkä sittenkään ole Kremlin agentti vaan ehkä vain eri mieltä NATO:on liittymisestä.

Monet olivat pöyristyneitä talebanin valtaannoususta ja vaativat vallankumousta. No ei tullut vallankumousta, taleban on edelleen Afganistanin johdossa, mutta somekansa ja media nyt vain löysivät uusia kiinnostuksen kohteita. Sama tulee tapahtumaan Ukrainan kanssa, ja pian ihmisillä on profiiliensa Ukrainan lippujen tilalla jotain uutta.

Ukrainalaiset joutuvat elämään seurausten kanssa vielä silloinkin, kun heidän sotansa ei enää ole muotia länsimaissa.