Jotkut pahoinpitelyt nyt vaan ovat parempia kuin toiset

Ongelmilla voi hyveliputtaa tai niitä voi yrittää ratkaista. Jaana Pelkonen
valitsee ensimmäisen vaihtoehdon. (Kuva: Wikipedia)

Jaana Pelkosen kirjoitus naisiin kohdistuvasta väkivallasta kesäkuun alulta on kiinnostava yhdistelmä hyveliputusta ja yleisen ongelman luovaa uudelleenkehystämistä. Pelkonen toteaa ykskantaan, että naisiin kohdistuva väkivalta on Suomessa vakava ongelma. No toki on. Sitten hän listaa lainsäädännöllisiä toimenpiteitä, joilla väkivaltarikosten käsittelyä on muutettu, ja toteaa, että jotain vielä pitäisi tehdä.

Pelkosen lähestymistapa on vain naisten sankariksi asettautumista, koska se ei koskaan voi johtaa mihinkään todellisiin ratkaisuihin. Tosiasiallinen ongelma Suomessa on väkivaltaisuus yleensä, eikä asiaa voi korjata leikkimällä, että vain yksi osa ongelmasta on todellinen. Palavaa taloa ei sammuteta keskittämällä sammutustöitä siihen huoneeseen, missä itselle mieluisimmat tavarat ovat.

Kaiken ytimesssä on ihmisten suhtautuminen siihen, mitä toiselle ihmiselle saa tehdä, ja sellaiset ajatukset lähtevät usein kotoa. Lapsi voi nähdä vanhempien välistä perheväkivaltaa tai kokea sitä vanhemmilta itse. Useimmin lapsen pahoinpitelijä on äiti, vaikka naisten asenteet lasten ruumiillista kurittamista kohtaan ovat kyselytutkimuksissa tiukemmat. Naiset eivät saa toteutettua omia arvojaan kotona.

 Lapsi oppii tästä kaikesta sen, että väkivalta on hyväksyttävä keino pistää muita ihmisiä kuriin. Myös poikalapsen suhde vastakkaiseen sukupuoleen voi kieroutua, kun hän joutuu koko varhaisen elämänsä tärkeimmän naisen kaltoinkohtelemaksi.

Eri sukupuolten joutuminen eri rikosten uhreiksi vuonna 2013. Naisten puolella seksuaalirikosten osuus on moninkertainen, miehillä taas riski pahoinpitelyn uhriksi joutumisesta on lähes tuplaten naisten riskiä suurempi lapsuudesta saakka. On keinotekoista jaotella poikiin kohdistuvat rikokset luokaksi, josta ei tulisi välittää yhtä paljon. Kulttuurin väkivaltaisuus on kokonaisuus.

Parisuhdeväkivaltatilastoissa on keskimäärin kaksi naisuhria yhtä miestä kohden, mutta tosielämässä luvut menevät hyvin tasaisesti. Törkeimmissä parisuhdeväkivaltatapauksissa eli niissä, jotka herkimmin poliisin tietoon päätyvät, on miesuhreja enemmän kuin naisia.

 Kun otetaan huomioon, että kyselytutkimusten mukaan vain 4% parisuhdeväkivallan uhriksi joutuneista miehistä ilmoittaa asiasta poliisille ja naisista 10%, voi alla mainittujen tilastojen perusteella laskea tosielämän uhriluvut: miehiä on perheväkivallan kaikissa uhreissa arviolta 10% enemmän kuin naisia.

Miehet siis häpäistään kahteen kertaan: ensin kulttuurilla, joka tekee heille rikosilmoituksen tekemisen noloksi ja toisen kerran syyttämällä heitä parisuhdeväkivallan ensisijaisiksi tekijöiksi sellaisten tilastojen pohjalta, jotka olisivat hyvin toisenlaiset, mikäli miehet ilmoittaisivat rikoksista yhtä usein kuin naiset. Näin saadaan aikaan feministien itsensä toteuttava ennustus.

Huomautus kirjoittajalta: Vuoden 2011 alusta tuli voimaan laki, joka teki lievästä pahoinpitelystä parisuhteessa yleisen syytteen alaisen rikoksen. Tehtyjen rikosten määrä ei siis varmaankaan juuri poikennut edellisestä vuodesta, vain syytteiden määrä. Tämän vuoksi 2010 näyttää rauhallisemmalta vuodelta pelkkiä lukuja katsoen.

Mies- ja naispuolisten uhrien asema on varsin erilainen. Kukaan ei naureskele naispuoliselle perheväkivallan uhrille, että et sitten saa pidettyä puolisoasi kurissa, vai? Naiselle on sallittua puolustaa itseään hyökkääjältä, mutta mikäli mies erehtyy käyttämään lainkaan voimaa riehuvan kumppanin taltuttamiseen, on se todennäköisesti hän, joka lähtee putkaan. Kun nainen läpsäyttää miestä, ei miehellä olisi oikeutta suuttua. Nainenhan vain on vihainen, kun mies on tehnyt jotain väärää. Sama toisinpäin johtaa poliisien soittamiseen ja rikosilmoitukseen.

Väkivalta on tuhoisaa kenen tahansa tekemänä, ja ongelman keinotekoinen sukupuolittaminen ei edesauta ratkaisujen syntymistä. Tarvitaan kulttuuri, jossa mikään toisen ihmisen koskemattomuuden loukkaaminen ei ole oikein. Missä lapsia ei tukistella vanhemmuustaitojen loppuessa, ja missä miestä hakkaavalle naiselle ei vain naureskella.

Miesten naisiin kohdistama väkivalta on yksi ongelman osa-alue, mutta sitä ei koskaan voida ratkaista puuttumatta vähintään samalla teholla muihin ongelman puoliin. Ei ole mitään toivoa ottaa poikaa, jota äiti on tukistellut ja lyönyt pienestä pitäen ja jota tyttöystävä saa myöhemmin mielensä mukaan läpsiä, ja sanoa hänelle uskottavasti: "Muista sitten, että väkivalta on aina väärin!"

Ongelman ratkaiseminen vaatii asennemuutoksen varsinkin alkoholin suhteen, koska alkoholi on tuskallisen usein mukana Suomessa tapahtuvassa väkivallassa. Asennemuutoksia ja positiivista kehitystä ei tuoteta demonisoimalla toinen puoli kansasta ja antamalla toiselle puolelle vapaalippu riehua ja päästä kuin koira veräjästä.

Lähde tekstistä löytyvien lisäksi: http://www.stat.fi/til/polrik/2013/polrik_2013_2014-04-02_kat_001_fi.html