(Ei-valkoisten) tragedia järkyttää

Miehet jonottavat kahvilaan, joka tarjoaa työttömille ilmaiset kahvit
ja donitsit. Suuri lama meni, leipäjonot jäivät hyvinvointivaltioihin.

Pakolaiskriisin alkaessa läpi läntisen maailman puski auttamisen halun aalto. Lahjoituksia sateli vokkeihin, tuhannet tarjoutuivat kotimajoittamaan. Kun katsoo kuvia vaikkapa Asunnottomien Yöstä tai Hurstin leipäjonoista, on vastassa kantasuomalaisia yksi toisensa jälkeen, ja ketään ei kiinnosta.

 Asiasta saadaan otsikko tai ehkä parikin, mikäli Arman sattuu aiheesta tekemään ohjelman, mutta auttamisen halua ei herää. Suomalainen äiti kertoo lehdessä, miten hänen poikansa teki itsemurhan koulukiusaamisen seurauksena. Ei tunnereaktiota kansalta.

 Kerrotaan, miten 10% suomalaisista on alkoholin ongelmakäyttäjiä, ja alkoholismi koskettaa jollain tavoin lähes jokaista suomalaista. Liikuntarajoitteisen sotaveteraanin ainoaksi ihmiskontaktiksi jää päivittäinen ateriapalvelun kuljetus. Lehdissä päivitellään saastumista, roskaamista ja uhanalaisia lajeja, mutta suojelutyöhön ei herää intoa.

Missä on hinku auttaa? Mikä tekee näistä tragedioista huonompia? Ei mikään tietenkään, mutta niillä aiheilla on vaikeampi hyveliputtaa. On mukavempi lähteä Kreikkaan, jossa pääsee ottamaan suurisilmäisten pakolaislasten kanssa kuvia, joita voi sitten jakaa someen kavereiden ihailtavaksi.

On mukavempi osallistua Refugees Welcome -juttuihin tai keppihevosteluihin, koska ne ovat trendikkäitä aiheita, joilla saa julkisuutta. Hiljaiset hyväntekijät, jotka kulkevat vierailuilla vanhusten luona, jakavat ruokaa köyhille tai auttavat asunnotonta, eivät ole tykkäysmagneetteja.

Hipsterin märkä uni: päästä poseeraamaan ruskean lapsen kanssa humaanin ja herkän näköisenä. Ja kuva jakoon kaikkien huomiotaherättävien hashtagien kanssa, vaatimatonta leikkien tietysti.

Mieleeni tulee eräs kotipaikkakuntani nainen. Anu Mäenkoski järjestää ruoanjakotilaisuuksia pari kertaa viikossa. Hän ei toimi minkään järjestön tai aatteen nimissä, vaan organisoi ruokalahjoitukset kaupoilta yksin. Hän tekee paikallisten köyhien elämästä parempaa joka päivä aloittamalla auttamisen kotoa.

Te ette hänestä ole kuulleetkaan, koska kotimaisten köyhien auttaminen ei ole trendikästä. Maahantulijoiden harvat kotimajoittajamuorit meille kyllä esitellään mediassa.

Auttamisesta on tehty pelkkää oman kilven kiillottamista. Ei aidosti seurata ja arvioida ongelmia, joihin kannattaisi puuttua, vaan kohteet valitaan Twitter-trendien mukaan. Auttamisesta pitää saada tehtyä päivityksiä kuvien ja trendaavien hashtagien saattelemana. Hipsterit lievittävät omaa maailmantuskaansa leikkimällä hyvää ihmistä trendiaiheen parissa puuhastelemalla.

Olen jopa nähnyt iltapäivälehden julkaisevan ihailevasti Facebook-päivityksen, jossa nainen kehuu auttaneensa invalidin bussiin. Siis eikö sellaisen pitäisi olla normaalia käytöstä, ei mikään suurteko, jolla kehtaisi netissä leuhottaa?

Luonnonsuojelussakin olisi hommaa. Siilien tiedetään vähentyneen, mutta niille ei ole saatu luokitusta vaarantuneeksi lajiksi, koska niiden tarkkaa määrää ei ole laskettu. Lasku hoituisi pienellä budjetilla vapaaehtoisten avulla.

Minusta on suorastaan masentavaa, että tämä on asiain tila. Vilpittömästä auttamisenhalusta toimivat jätetään huomiotta, jolloin he usein jäävät myös ilman niitä resursseja ja vapaaehtoisvoimia, jotka edistäisivät heidän työtään paremman Suomen tuottamiseksi. Hipsteriauttajat taas laitetaan lehtien kansiin ja heidän itseään palvelevia auttamispäivityksiä jaellaan innolla.

 Tähän on vain yksi ratkaisu. Nostetaan esille oikeita ongelmia, avuntarvitsijoita ja auttajia eikä klikata kilpensä kiillottajia koskevia linkkejä. Ehkäpä lehdet niitä lakkaisivat julkaisemasta lukijoiden puutteessa ja huomaisivat, että aidosti palstatilaa ansaitsevat ovat muualla.