Tumma täti kertoo, miten rasismi loppuu ja kaikilla on kivaa

Herttaisia kuvitelmia ihanan rasismivapaasta ja monietnisestä
yhteiskunnasta esittänyt Maïmouna Jagne-Soreau.

Nyt on nähty sekin päivä, kun Helsingin Sanomat yrittää opettaa meille oikeanlaista nationalismia. Helsingin yliopiston tutkija Maïmouna Jagne-Soreau sanoo, että monikulttuurista pitää luopua, koska se ruokkii rasismia ja syrjintää lisäämällä kahtiajakoa ryhmien välillä. Oikea malli naisen mielestä olisi postnationalistinen valtio, jossa ei tueta monikulttuuria vaan hyväksytään suomalaisiksi jokainen, joka vaan elää suomalaisen kulttuurin mukaisesti:

Siksi Suomessa pitäisi siirtyä ”uuteen nationalismiin”, Jagne-Soreau kirjoittaa. Sellaiseen, jossa kaikki hyväksytään osaksi suomalaisuutta. Ja jossa ei olisi nationalismin lieveilmiöitä, kuten suvaitsemattomuutta, rasismia tai ääriajattelua. 

Siinäpä erikoinen ajatussotku, jossa on jotain oikein mutta paljon enemmän väärin. Ensinnäkin on huvittavaa, että joku näkee rasismin ja syrjinnän syntymisen monikulttuurin suurimpana ongelmana - sinä ongelmana, jonka vuoksi monikulttuuri on huono asia. Moni muu nimeäisi niiden sijasta vaikkapa naisten aseman heikkenemisen, lasten sukuelinten rituaalisilvonnat, tyttöjen pakkohunnutuksen, tyttöihin kohdistuvan sosiaalisen kontrollin, kunniakulttuurin ja raiskauskulttuurin.

Suomi ei yksinkertaisesti ole rasistinen maa. Vaikka Hesari tykkää uutisoida kauheista rasismikokemuksista, jotka yleensä sijoittuvat jostain syystä HSL:n joukkoliikennevälineisiin - tuohon rasismin Bermudan kolmioon, jossa jatkuvasti rasisteerataan, mutta siitä ei koskaan jää todisteita. Jos suomalaiset olisivat Hesarin artikkelien mukaisia, he eivät muuta tekisi kuin neekeriä huutaisivat.

Tästä hirmuisesta rasismin vyörystä huolimatta esimerkiksi minä ja puolisoni emme koskaan ole kaupungilla joutuneet minkäänlaisen rasistisen kommentoinnin kohteeksi. Ja me emme asu missään vihervasemmistolaisessa Helsingin kaupunginosassa vaan huomattavasti kansallismielisemmässä Oulussa. Rasismi ei ole asia, jonka perusteella meidän pitäisi suunnitella yhteiskuntamme tulevaisuuden perustavanlaatuisimmat linjaukset. Se on mitätön sivuseikka.

Jagne-Soreaun ajatus siitä, että postnationalistisessa valtiossa, jossa kaikkia kutsuttaisiin vain suomalaisiksi, ei olisi rasismia, voitaisiin tiivistää tällaiseen vertaukseen:

Pirjo liimailee joulun alla paperisia lumihiutaleita ikkunaan. Teippi ei tartu riittävän hyvin, ja tähän ongelmaan Anne antaa vinkiksi, että hakkaa ne hiutaleet vaan pienillä nauloilla kiinni.

Ratkaisuehdotuksessa on siis perustavanlaatuinen ongelma, jonka pitäisi olla kaikille ilmiselvä. Siksi tuntuu häkellyttävältä kuulla jonkun moista ehdottavan. Meillä on jo postnationalistisia valtioita - tai ainakin niin onnistuneita, kuin niistä pystyy käytännössä saamaan - ja niissä on rasismia usein paljon enemmän kuin täällä, koska rotujen halu eristäytyä muista roduista ja elää itsensä näköisten ihmisten kesken ei katoa sillä, että maan kaikkia rotuja kutsutaan samalla nimellä. Biologiaa ei voi rökittää sanavalinnoilla.

Katsotaanpa vaikka Yhdysvaltoja. Se on niin postnationalistinen, kuin valtiosta käytännössä pystyy saamaan. Sen asukkaat ovat ensisijaisesti amerikkalaisia. Jaottelua toki tapahtuu esim. latinoihin ja afroamerikkalaisiin, mutta tämä tapahtuu valkoisen enemmistön toiminnasta riippumatta. Latinot ja mustat itse haluavat erottua muista, elää oman rotunsa asuttamissa naapurustoissa ja viettää aikaansa itsensä väristen ihmisten kanssa. Se on ihmisen luonnollista ryhmäkäytöstä, eikä ihmisiä voi menestyksellä muuhun pakottaa.

Rasismin ja rotujännitteiden ongelma on Yhdysvalloissa aivan eri mittakaavassa kuin Suomessa. Ajoittain maa vaikuttaa olevan lähes sisällissodan partaalla, ja rotuaktivistien, kuten Black Lives Matter -liikkeen ja äärivasemmistolaisten sosiaalisen oikeuden soturien alati yltyvä fanaattisuus ei auta asiaa. Rotujännitteisiin vastareaktiona on noussut alt-right, uudenlainen, rotutietoinen valkoisten kansallisvaltiota ajava liike.

Onko Yhdysvaltain malli se suunta, mihin meidän tulisi edetä? Haluammeko Fergusonin mustien mellakoinnin tai Berkeleyn vasemmisto-oikeisto-taistelujen kaltaista menoa kaduillemme? Yhdysvaltain rotujännitteistä ja niiden historiasta on erittäin terävän analyyttisesti kirjoittanut Tuukka Kuru sarjassaan "Sulatusuunin epävarma tulevaisuus", jota lämpimästi suosittelen lukemisiksi aiheesta.

Kuva Fergusonin mellakoista syyskuussa 2014.

Rauhanomainen, jännitteetön monietninen yhteiskunta on yhtälailla fantasiaa kuin monikulttuurikin. Siltä puuttuu se konkreettinen perusta, joka yksirotuisella yhtenäiskulttuurilla on. Kansallisvaltio on sosiaalinen konstruktio - ihmisen keksintö - mutta sen perustana on biologisia yksiköitä: heimo ja kansa. Kansa rakentaa itselleen kansallisvaltion.

Monietninen ryhmä ei vaan ole samaa kansaa. Vaikkapa somalin esi-isien historia on täysin erilainen kuin suomalaisen, jonka suku on useissa polvissa rakentanut maata ja kokenut sen hienoimpia hetkiä ja vastoinkäymisiä. Suomalaisilla on jo biologinen ja historiallinen peruste kokea, että muut suomalaiset ovat heidän kansaansa.

Näitä perusteita ei tänne muuttaville ulkomaalaisille koskaan synny, ja siksi täällä asuvat somalit tulevat aina kokemaan toiset somalit itselleen läheisempinä kuin kantasuomalaiset. Samoin suomalaiset kokevat yhteyttä ja turvallisuutta helpommin toisten kantasuomalaisten seurassa. Kyseessä on yksinkertainen evoluutiobiologinen ominaisuus - ryhmävalinta - eikä sisäänrakennettuja vaistojamme saa kumottua käskemällä ihmisiä leikkimään kiltisti kaikkien kanssa.

Jagne-Soreaun ajatus siitä, että Suomen tulisi siirtyä postnationalistiseen valtioon on kaikin puolin lapsellinen. Ei utopistiseen valtiomalliin noin vain siirrytä. Ajatus on yhtä realistinen kuin lapsilta usein kuultu: "kaikkien pitäisi lakata sotimasta". Helpommin sanottu kuin tehty.

Se lopputulos, mitä moisen muutoksen yrittäminen tuottaa, on sama kuin monikulturismin: kamala sotku toisiaan kyräileviä ja toisiaan kohtaan vaarallisia kansanryhmiä, keskenään ristiriitaisia kulttuureja ja arvomaailmoja samojen rajojen sisällä.

Jagne-Soreaun ideointien julkaisemisen jälkeen en olisi lainkaan yllättynyt, vaikka Hesari seuraavaksi julkaisisi vakavamielisiä artikkeleja, joissa päiväkotilaiset kertovat meille, miten maailman ongelmia ratkaistaan. 

Tätä aihetta käsitellään kattavammin Monokulttuuri FM -spesiaalissa, joka näillä näkymin tulee lauantai-iltana 1.7. Youtubessa Monokulttuuri FM -kanavalla.

Nationalismi ilman rotua on harhaa

Tältä näyttää suomalaisessa kaupungissa, Tampereella. Näyttäisikö se samalta, mikäli sen olisi rakentanut väestö, joka on täysin afrikkalaistaustaista? Onko Afrikassa kaupunkeja, jotka on tällaisiksi ilman länsimaista vaikutusta rakennettu?

Vaikka kansallismielinen skene osaa halutessaan olla kohtalaisen tabuja rikkova ja vapaa poliittisesta korrektiudesta, tiettyjen aiheiden käsittely siinäkin on ampiaispesään sohaisemista. Tällaisia blogissani esiintyviä aiheita ovat esim. rodusta puhuminen ja vapaasti kansallismielisyyttä tulkitsevan puolisuvaitsevaiston kritiikki.

Ensimmäinen herättää kahta vakioreaktiota peppukivun saralla:
1. Rodusta puhuminen on sama kuin valkoisen ylivallan kannattaminen.
2. Rodusta puhuminen saa ihmisen kuulostamaan juntilta valkoisen ylivallan kannattajalta.

Kohta 1 on täysin naurettava. Rotuerojen tieteellinen käsittely kun on aika pahasti ristiriidassa valkoisen ylivallan kanssa, joka perustuu pitkälti henkilökohtaisiin tuntemuksiin. Aihetta tieteellisesti käsittelevät tietävät, että valkoiset eurooppalaiset eivät ole kyvyiltään maailman erinomaisin rotu.

Kohta 2 taas on pelkuruutta. Pitäisikö totuus jättää sanomatta leimautumisen pelossa? Ja miksi tämä leima ylipäänsä on syntynyt? Juuri sen pelkuruuden takia: ainoat, jotka rodusta täällä ovat uskaltaneet puhua, ovat pitkälti olleet uusnatsit. Muut ovat vältelleet aihetta tai naamioineet roduista puhumisen "kulttuurieroista" tai "länsimaisen kulttuurin säilyttämisestä" puhumiseen. Onneksi asia on kautta länsimaiden muuttumassa varsinkin tuoreen vaihtoehto-oikeiston persoonien toimesta.

Jälkimmäinen peppukivun herättäjä eli kevytnationalismin (nationalismin ilman etnistä ulottuvuutta) kritisointi taas ottaa yleensä seuraavan muodon:

1. Ei saa kritisoida, koska se hajottaa skeneä. Pitää olla katto korkealla ja seinät leveällä.
2. Ei saa olla liian radikaali, koska täytyy pystyä vetoamaan valtavirtaan.

Kohta 1 perustuu heikosti tarkastelua kestävään logiikkaan, jonka mukaan kansallismielistä skeneä tulisi kasvattaa laimentamalla. Eli otetaan ihmisiä, jotka eivät ole nationalisteja ja viskataan heidät nationalismin kategoriaan. Tadaa - skene on vähän suurempi. No, sillä logiikalla voisimme tietysti laimentaa aatteen niin pitkälle, että voisimme luokitella jokaisen planeettamme ihmisen nationalistiksi ja sitten todeta, että onpas meillä asiat nyt hyvin kun kaikki ovat nationalisteja.

Aatteen levittäminen laimentamalla on keinona merkityksettömän ja haitallisen välimaastossa. Se ei edistä kansallismielisen politiikan toteutumista mitenkään, että luokittelemme jokaisen islamissa jotain epäilyttävää näkevän kansallismieliseksi. Laimentamisen sijaan on yksinkertaisesti laajennuttava: voitettava uusia ihmisiä puolellemme ja aktivoitava jo valmiiksi samaa mieltä olevia mutta poliittisesti passiivisia. Se on ainoa keino edistää kansallismielisyyttä.

Kohta 2 taas on häviäjän mentaliteettia. Se perustuu täysin sille oletukselle, että modernin vihervasemmiston luoma, hädin tuskin vuosikymmenen vanha keskustelukehys on ikuinen realiteetti, jonka puitteissa meidän on vain toimittava, ja että ainoa keino löytää sopusointu valtavirran kanssa on tehdä itse aatteellisia kompromisseja.

Tällaista on Somaliassa. Olisiko Somalia nykytilassaan, mikäli kaikki muut olosuhteet olisivat samat, mutta somalien sijaan maata olisivat viimeiset sata vuotta asuttaneet etniset suomalaiset?

Asia ei ole näin. Keskustelukehykset ovat poliittisten trendien tuotoksia ja aina muuttuvia. Meidän ei tarvitse ahtaa itseämme vihervasemmiston luomaan viitekehykseen - voimme pistää sen kehyksen säpäleiksi ja tuottaa omamme.

Tästä hyvä esimerkki on Hollannin vapauspuolue ja sen johtohahmo Geert Wilders. Vapauspuolue on kansallismieliseksi puolueeksikin hyvin radikaali: se ajaa esim. islamin ja Koraanin kieltämistä kokonaan. Wilders ei ole tehnyt ainuttakaan kompromissia miellyttääkseen valtavirtaa - valtavirta on taipunut hänen näkemykseensä.

Vapauspuolue nousikin viimeisissä vaaleissa toiseksi suurimmaksi puolueeksi, mutta se ei ollut Wildersin koko voitto. Suurin voitto oli poliittisen viitekehyksen muutos. Välttääkseen äänestäjien valumisen Vapauspuolueelle oli maan muiden suurten puolueiden muutettava linjaansa maahanmuuttokriittisemmäksi. Wilders vei asiaansa eteenpäin kasvattamalla puoluettaan ilman aatteen laimentamista, ja valtavirtaan taipumisen sijasta valtavirran oli tehtävä kompromisseja Wildersin suuntaan. Vuori tuli Muhammedin luo.

Kevytnationalismi on yhtälailla harhaa kuin monikulturismikin.

Siinä missä monikulturisti uskoo hyvin erilaisten kulttuurien ja rotujen sopuisaan ja tasaveroiseen yhteiseloon, uskoo kevytnationalisti siihen, että kansallismielinen, suomalaisen kulttuurin ja arvojen mukaan elävä Suomi olisi mahdollinen, vaikka puolet maamme väestöstä olisi afrikkalaisia, kunhan tulijat vain ovat "oikeanlaisia maahanmuuttajia" eli hyvin integroituvia, ahkeria ja suomalaista elämäntapaa noudattavia.

Siitä, miten he meinaavat selvittää ja taata sen, tulevatko "oikeanlaisten maahanmuuttajien" lapset ja lapsenlapset olemaan "oikeanlaisia", on minulle mysteeri. Samoin on se, miten näillä "oikeanlaisilla" maahanmuuttajilla vältymme kaikilta niiltä rotuvähemmistöjä omaavien kansakuntien ongelmilta, jotka tällä hetkellä riivaavat vaikkapa Yhdysvaltoja, joissa rotuvähemmistöt ovat valtaväestön kanssa laajalti samaa uskontoa noudattavia ja samassa valtiossa syntyneitä ja kasvaneita.

Tämä on todettava. En odota, että median viharyöppyä pelkäävät kansallismieliset poliitikot ryhtyisivät saman tien tästä asiasta puhumaan. Puhukoot siitä vaikkapa niillä eufemismeilla länsimaisista arvoista ja suomalaisesta kulttuurista, kuin ne olisivat tyhjästä ja täysin etnisyydestä riippumatta meidän niskaamme tipahtaneet. Odotan kuitenkin, että asia vähintäänkin tiedostetaan niissäkin kansallismielisissä piireissä, joissa asioista ollaan liian pelokkaita niiden todellisilla nimillä puhumaan.


Kiinnostavaa lisälukemista monietnisen yhteiskunnan, Yhdysvaltojen, ongelmista Tuukka Kurulta:

Sulatusuunin epävarma tulevaisuus
Sulatusuunin epävarma tulevaisuus, osa 2

Tosielämän idioluutio

Kuva Idioluutio-elokuvasta. 

Yksi eilisillan elokuvista oli komedia Idioluutio (Idiocracy), johon usein viitataan myös vitsaillen yhteiskunnan kehityksestä puhuttaessa. Elokuvan juoni menee siis niin, että ihmiskunnan älykkyysosamäärä alkoi laskea tasaisesti, ja lopulta syntyi idioottien kansa, joka ei pystynyt huolehtimaan edes omista perustarpeistaan. Meidän aikanamme syväjäädytetty mies löydetään, ja tämä täysin keskinkertainen tapaus päätyy olemaan tulevaisuuden maailman älykkäin mies, joka yrittää pelastaa tyhmän kansan.

Evoluutio on ihmisen suhteen toiminut samoin, kuin kaikkien muidenkin lajien kanssa: yksilöt, joilla on hyödyllisiä ominaisuuksia, kuten älykkyyttä, hyviä ruumiillisia ominaisuuksia tai taitoja, selviävät ja tuottavat jälkeläisiä. Huonommin ympäristöönsä sopivat yksilöt eivät lisäänny yhtä tehokkaasti, koska he kuolevat pois. Näin positiiviset piirteet jalostuvat, huonot karsiutuvat pois. 

Vahvimman selviytyminen on ihmisen kohdalla jo lajimme aamunkoitosta saakka tarkoittanut oikeasti älykkäimmän selviytymistä. Ruoan ja suojan hankinta sekä esim. talvikausiin varautuminen ovat vaatineet älykkyyttä, kärsivällisyyttä, organisointikykyä sekä kykyä pidättyä välittömän tyydytyksen hakemisesta. Ne ovat varsinkin pohjoisten kansojen jalostuneet ominaisuudet.

Jokin kuitenkin muuttui: enää eivät älykkäimmät lisäänny eniten, itse asiassa he lisääntyvät liian vähän edes ylläpitääkseen populaationsa kokoa Euroopassa. Japanissa kärsitään vakavasta eläkepommin uhasta, Kiinassa noudatetaan yhden lapsen politiikkaa. Maailman fiksuimmat kansat: europidit ja itä-aasialaiset, taistelevat evoluutiota vastaan eivätkä suostu enää tunnustamaan, että me emme ole genetiikan ja evoluution ulottumattomissa.

Samaan aikaan ihmiset, jotka eivät edes saa tuotettua toimivaa yhteiskuntaa, lisääntyvät holtittomasti. Länsimaiset pahentavat ongelmaa ruoka-avulla. Halutaan auttaa suurisilmäistä kehitysmaan lasta ajattelematta, että lapsesta kasvaa vielä nuori nainen, joka täysi-ikäisyyteen mennessä ehtii putkauttaa neljä-viisi uutta, nälkäistä lasta.

Maailmankartta syntyvyyden mukaan. Kehittyneiden maiden väestönkasvu on jo negatiivista,
kehitysmaissa syntyvyys on räjähtänyt käsiin.

Maailmankartta keskimääräisen älykkyyden mukaan taas näkyy alla. Kun vertaa näitä kahta karttaa keskenään, alkaa idioluution todellisuus hahmottua. Ainoa kohtuullisen syntyvyyden omaava korkean älykkyden kansa ovat  mongolit.

Sama ongelma näkyy verratessa syntyvyyttä bruttokansantuotteeseen: ne kansat, joilla on vähiten kykyä huolehtia jälkikasvustaan ja tuottaa heille menestyvä yhteiskunta, lisääntyvät eniten.

Ja ne eivät ole vain köyhät kansat, jotka kasvavat merkittävästi. Kyseessä ovat myös arvoiltaan kehittymättömät yhteiskunnat, joissa ihmisoikeudet ovat pitkälti tuntematon käsite ja raakuudet sekä naisten sorto arkipäivää, kuten näkyy globaalia rauhan indeksiä ja raiskauksien yleisyyttä kuvaavissa kartoissa alla.

Kaikki, mikä on kivaa yksilöstä, ei välttämättä ole yhteisölle tai ihmiskunnalle hyväksi. Ehkäisytuotteet, naisten korkeakoulutus ja taloudellinen itsenäisyys toivat naisille mukavuutta ja vaihtoehtoja, mutta tuottivat demografisen talven, länsimaisten kansojen vääjäämättömän kutistumisen.

Ilmiöstä näkee myös sen, että se, mitä ihminen haluaa, ei aina ole se, mitä hän tarvitsee. Avioerojen määrä on kasvanut, avioliittojen määrä vähentynyt ja naiset ovat onnettomampia kuin he olivat 1950-luvulla* 

Ongelma ei ole pelkästään avioerojen yleistyminen vaan myös naimisiinmenoiän nousu. Naisiin iskostetaan lehdissä ja tv:ssä unelma "supernaiseudesta", jossa hankitaan korkeakoulututkinto, menestyksekäs ura ja siinä sivussa pyöräytetään kauniit lapset ja täydellinen koti. Tavoite on mahdoton, koska samaa sekuntia ei voi käyttää töihin ja lapsiin, joten se vain stressaa naisia. Lapsentekoiän nousu laskee luonnollisesti mahdollisten hankittavien lasten määrää ja lisää lasten syntymävikoja.

Kuva Tilastokeskuksen sivuilta.

Euroopassa väestönkasvu muodostuu pitkälti maahanmuutosta. Alla olevassa tilastossa näkyy joidenkin EU-maiden väestönkasvun (population growth) aiheuttajat. Kasvu ei tule eurooppalaista ÄO-keskiarvoa edustavista vauvoista (natural change), vaan 20-35 pistettä heikomman keskiarvon omaavista maahanmuuttajista (net migration). Saksan oma väestö olisi kutistunut, mutta maahanmuuttajat toivat väestönkasvua, samoin kuin EU:ssa ylipäänsä.

Ihmiset ovat monin tavoin poikkeuksellinen laji, mutta me emme ole perimämme yläpuolella. Geenit määräävät leijonanosan ihmisen lopullisesta älykkyydestä, ja vain pieni osa muodostuu ympäristön vaikutteista, kuten kotona tarjotuista virikkeistä. Geenejään ei pääse karkuun, ja se on hyväksyttävä. 

Vuoteen 2050 mennessä maapallon väestön arvioidaan nousevan lähelle 10 miljardia. Se tarkoittaa n. 2,5 miljardia uutta ihmistä maapallolla, ja he eivät tule olemaan eurooppalaisia ja itä-aasialaisia vaan pääosin Afrikan ja Lähi-Idän kansaa. Parhaat älylliset keskiarvot omaavien kansojen osuus maapallon väestöstä siis supistuu kehitysmaiden väestöräjähdyksen jatkuessa, mikä taas heikentää ihmiskunnan geenipoolia kokonaisuudessaan. Olemme saaneet aikaan täysin luonnon lakien vastaisen tilanteen, joissa selviytymiskykyisimmät lisääntyvät kaikista vähiten,

Tutkimuksissa on havaittu älykkyyden noudattavan samoja periytymissääntöjä kuin useimmat määrälliset ominaisuudet: kahden eritasoisen yksilön lisääntyessä jälkeläisen perimä edustaa vanhempien keskiarvoa. Valkoisten lasten keskiarvoksi havaittiin 106, mustien 89, ja kaksirotuisten tulos päätyi niiden välille pisteisiin 99.

Älykkyys on siis elävä ominaisuus: se ei ole vakio kaikkien kansojen kesken, eikä se ole itsestään säilyvä. Sen säilyttäminen vaatii sitä, että hyvien geenien kantajat lisääntyvät paljon ja muiden hyvien geenien kantajien kanssa. Älykkyyden säilyttäminen taas on välttämättömyys sivistyneen, järjestäytyneen yhteiskunnan ylläpitämiseen ja kehityksen takaamiseen. Edes muutamat huippuyksilöt eivät voi pelastaa kansaansa, jos ympäröivä enemmistö on sen verran tyhmää, ettei se voi poikkeusyksilöille tarjota puitteita kehitykseen ja potentiaalinsa täyttämiseen.

Tiedän, kuinka rajulta ja julmalta se kuulostaa, mutta idioluutio on tilastollinen totuus. Huonon keskimääräisen ÄO:n omaavat lisääntyvät, hyvän eivät. Kuten kaikki geenipoolin laaja-alainen muutos, on tämäkin tietysti hidas muutos, jonka vaikutukset eivät huomenna näy, mutta kestävän kehityksen nimissä se on otettava huomioon, jos haluamme säilyttää yhteiskuntamme elinkelpoisena myös jälkipolville.

*Tutkimustyö: The Paradox of Declining Female Happiness