Kulttuurimarxismi uhkaa sinunkin vapauttasi

Kulttuurimarxismi on vahingollisuudessaan aliarvioitu ideologia ja aivan liian harvalle tuttu käsite. Pakolaiskriisin myötä kulttuurimarxistit eli progressiiviset ovat jälleen otsikoissa Suomessakin ja pyrkivät vaikuttamaan julkiseen keskusteluun ja politiikkaan kieroin keinoin. Selvennän aluksi aiheen termejä. Jos aihe on tuttu, voit hypätä suoraan seuraavan kuvan alla olevaan kappaleeseen.

Kulttuurimarxismi on yhteiskunnallinen ideologia, jonka tavoitteena on luoda sosiaalisen manipulaation, kuten pikkutarkan lainsäädännön sekä sosiaalisen paineen avulla yhteiskunta, joka heijastaa kulttuurimarxismin tavoitteita ja jossa poikkeamia progressiivisesta ajatusmaailmasta ei suvaita. Kulttuurimarxistien menetelmät ja tavoitteet ovat anti-liberaaleja. Ideologia ei arvosta yksilönvapautta ja yksilön oikeuksia, vaan kaikki lähtee "suuremmasta hyvästä" eli kollektiivin edusta, jonka eteen yksilöiden vapauksia voidaan uhrata. Esimerkkinä tästä toimisi heidän rasistiseksi tai homofobiseksi katsomansa puheen rajoittaminen: liberaali uskoo sananvapauteen ja siihen, että ajatusten vapailla markkinoilla huonot ideat kuihtuvat luonnostaan pois ja hyvät kukoistavat. Kulttuurimarxistisen näkemyksen mukaan on oikein rajoittaa yksilön puhetta, koska se palvelee suurempaa hyvää. Poliittinen korrektius on yksi kulttuurimarxismin tuote, jossa sananvapauden rajoittaminen on vain imagosyistä nimetty uudelleen.

Sisäryhmä ja ulkoryhmä ovat myös kulttuurimarxismin ydinkäsitteitä. Sisäryhmä on kulttuurimarxistien oma ryhmä, eli samoin ajattelevat ihmiset. Ulkoryhmään päätyvät muiden ideologioiden edustajat tai kulttuurimarxismin vastustajat. Kulttuurimarxistien ajattelua ja toimintaa ei voi täysin ymmärtää ilman näitä käsitteitä. Sisäryhmältä suvaitaan lähes mitä tahansa, mukaan lukien kiusaamista, rikollisuutta tai muuta antisosiaalista käytöstä, mutta ulkoryhmälle kulttuurimarxisteilla on eri säännöt. Kulttuurimarxisteille on tyypillistä uskoa, että heidän mielipiteensä on moraalisesti oikea ja siksi tärkeämpi kuin ulkoryhmän näkemykset. Tämä tekee kulttuurimarxismista myös epädemokraattisen: sen edustajat uskovat, että heillä on moraalisen oikeamielisyyden vuoksi oikeus päättää, miten asiat tehdään, vaikka enemmistö olisi eri mieltä. Ulkoryhmän ja sisäryhmän eri säännöt näkyvät monin tavoin: kulttuurimarxisti saattaa lietsoa väkivaltaa eri mieltä olevaa kohtaan mutta tekee ilmoituksen nettipoliisille jos näkee jonkun käyttävän sanaa neekeri.

Kulttuurilibertarismilla tarkoitetaan kulttuurimarxismin vasta-aatetta eli yksilönvapauden ehdotonta tukemista sekä sensuurin ja poliittisen korrektiuden vastustamista.

Kulttuurilibertarismiin kuuluu sananvapauden perusajatus: "En ehkä pidä siitä mitä sanot, mutta menen hautaani puolustaen oikeuttasi sanoa se." Sananvapaus ei päde vain samaa mieltä oleviin.

Kulttuurimarxismin uhri Gregory Alan Elliott sekä oikealla hänen sananvapautensa
tunnetuimmat puolustajat, kulttuurilibertariaanit Lauren Southern ja Milo Yiannopoulos

Ryhdyin kirjoittamaan tästä aiheesta nyt, koska tänään kanadalaisessa tuomioistuimessa käsiteltiin kulttuurimarxismin uhrin, Gregory Alan Elliottin tapausta. Elliott päätyi oikeuteen feministien syytettyä häntä ahdistelusta, koska Elliot uskaltautui olemaan eri mieltä heidän kanssaan Twitterissä. Elliott ei julkaissut mitään sääntöjen- tai lainvastaista sisältöä, mutta feministit uhkailivat häntä väkivallalla ja levittivät valheita joiden mukaan Elliott olisi pedofiili. Juttu alkoi kolme vuotta sitten ja tänään oikeus totesi Elliottin syyttömäksi. Järkyttävintä tapauksessa on, että feministit saivat syytteen nostaessaan Elliottin niskaan oikeuden määräyksen, joka kielsi tätä käyttämästä internetiä tai edes omistamasta netin mahdollistavaa laitetta oikeudenkäyntiin asti. Tämän kiellon vuoksi Elliott on ollut kykenemätön tekemään työtään ja menettänyt toimeentulonsa kolmen vuoden ajalta. Tätä vahinkoa sekä herjauskampanjan aiheuttamaa maineenmenetystä ei syyttömäksi toteaminen korvaa. Ennen tätä tapausta kanadalaiset olisivat pitäneet tällaista oikeusjuttua mahdottomana. Kuitenkin se tapahtui eli ei ole mitään syytä, miksi progressiiviset eivät voisi tehdä vastaavaa Suomessa. Kuka tahansa voisi pahaa aavistamatta riitautua väärän henkilön kanssa ja joutua modernin noitavainon uhriksi. Varsinkin hyvin tulkinnanvaraisia vihapuhe- ja jumalanpilkkapykäliä on helppo hyödyntää vastustajien hiljentämisessä, ja niitä on jo käytettykin mm. Jussi Halla-Ahoa ja Mika Ellilää vastaan.

Meemi kulttuurimarxisti-feministi Stephanie Guthriesta, joka tuhosi Elliotin elämän kolmeksi vuodeksi syytöksillään.
Tekstissä sanotaan: "Tarvitsen feminismiä, koska yksi jätkä oli kanssani eri mieltä, eikä hänen pitäisi voida tehdä niin."

Suomalaisen kulttuurimarxismin edustajia ovat mm. Rasmus-ryhmä. Ryhmän ymmärtämiseksi on ehdottoman tärkeää ymmärtää sisäryhmän ja ulkoryhmän käsitteet. Ryhmän Facebook-sivulla on mm. nimitelty raiskauksen uhriksi joutuneita lapsia, sekä syytetty heitä valehtelijoiksi ja rasisteiksi. Alaikäinen lapsikin voi siis päätyä ulkoryhmään vain sillä, että joutuu vääränvärisen miehen raiskaamaksi. Jos Kempeleen uhrin raiskaaja olisi ollut suomalainen, eivät ryhmäläiset olisi tyttöä vastaan hyökänneet. Kaksoisstandardit ovat toiminnassa ilmiselviä. Rasmuslaiset ovat järjestäneet kampanjan, jossa he hyökkäsivät rasisteiksi tulkitsemiaan henkilöitä vastaan ottamalla yhteyttä heidän työnantajiinsa ja vaatimalla heille potkuja. Tästä kieltäytyvät työnantajat he leimasivat osasyyllisiksi rikokseen, vaikka tapauksissa ei ollut ketään rikoksesta tuomittu. Tämä on erittäin tyypillinen kulttuurimarxistien taktiikka, jonka liberaalit tuomitsevat sananvapauden vastaiseksi ja raukkamaiseksi.

 Kulttuurimarxistit usein tietävät itsekin, etteivät heidän näkemyksensä kestä kriittistä arviointia joten he vastustavat ajatusten vapaita markkinoita. Eri mieltä olevia ei voida voittaa väittelyssä, niinpä heidät pyritään hiljentämään. Sisäryhmältä suvaitaan mitä ällistyttävintä käytöstä, kuten MV-lehden uutisoima Rasmus-ryhmän keskustelua, jossa suunniteltiin väkivaltaista kostoa henkilölle, joka oli toivonut vääränlaista säätä. Kulttuurimarxistit ovat sokeita oman ryhmänsä vastenmieliselle käytökselle mutta puuttuvat innokkaasti muiden käytökseen ja puheeseen.

Kulttuurimarxistien ase on pelko. He käyttävät kiusaamiskampanjoita sekä leimaamista muiden äänten vaientamiseen. Heidät voi päihittää tässä pelissä sillä, että pitää kiinni omista, yksilönvapautta arvostavista periaatteistaan, eikä taivu pelottelun alla hiljaisuuteen. Eurooppalaisten kansantauti on rasimin ja rasistiksi leimautumisen pelko. Hekin, jotka itse tietävät, etteivät ole rasisteja, kauhistuvat usein rasismisyytöksistä niin paljon, että taipuvat anteeksipyytelyyn, vaikkeivät olisi tehneet mitään väärää. Kulttuurimarxisti on aseeton jos et pelkää näitä leimoja. Ideoiden vapaat markkinat ovat kulttuurimarxistien heikkous: jos et anna periksi vaan säälimättä vedät heidän näkemyksensä markkinoille avoimen keskustelun kohteeksi, olet jo puolessavälissä voittoon. Siinä vaiheessa kun kulttuurimarxisti lakkaa tarjoamasta argumentteja ja väittää sinua rasistiksi, olet voittanut. Rasismisyytös on progressiivisen viimeinen puolustuslinja: kun ei argumentteja enää keksitä, kokeillaan lapsellista nimillä kutsumista siinä toivossa, että vastapuoli säikähtäisi. On täysin sinusta kiinni, kuinka paljon annat progressiivisille valtaa. 

-Jos sananvapaus viedään, voidaan meidät tyhminä ja hiljaisina johtaa kuin lampaat teuraalle-

                                                        George Washington