Taistelu sananvapaudesta ja miten se voitetaan

Jos sananvapaus viedään, tyhminä ja hiljaisina meidät voidaan johdattaa kuin lampaat teuraalle.

-George Washington.

Vihervasemmiston viime aikoina saamat vihapuhetuomiot ovat herättäneet laajalti eräänlaista vahingoniloa kansallismielisissä ja muissa laajaa sananvapautta kannattavissa piireissä. Tutkintojen kohteeksi joutuneet ovat itse kannattaneet vihapuhelakeja ja vaatineet niin uusia asioita lisättäväksi laittoman puheen piiriin kuin kovempia rangaistuksiakin, joten on ymmärrettävää kokea tyydytystä siitä, että kansallismielisten vaientamiseen luodut aseet kääntyvät luojiaan vastaan. Monilta kuitenkin jää huomaamatta jotain tärkeämpää näiden tuomioiden suhteen eli niiden vaikutus yhteiskuntaan pitkällä tähtäimellä.

Tähän saakka vihervasemmistolla on ollut hyvä syy kannattaa jokaista uutta kiristystä vihapuhelakeihin - ne kun ovat olleet vain heidän vastustajansa, jotka näistä laeista ovat joutuneet kärsimään. Mutta nyt tilanne on muuttunut, ja tämä muutos vääjäämättä vaikuttaa myös vihervasemmiston suhtautumiseen vihapuhelakeihin ja tekee heistä varovaisempia uusien kiristysten puskemisessa. Tästä nähtiinkin jo selkeä käytännön esimerkki, kun somessa käytiin keskustelua lakialoitteesta, joka lisäisi ns. maalittamisen rikoslakiin. Alun alkaen tämä suunnitelma sai vihervasemmiston ehdottoman tuen taakseen. Mutta Johanna Vehkoon tuomion myötä alkoi nousta myös kriittisiä ääniä. Tietenkään tämä kriittisyys ei kumpua huolesta kaventuvaa sananvapautta kohtaan vain silkasta pelosta: monet laitavasemmiston toimijat kääntyivätkin sanomaan, ettei maalitusta kannata lisätä rikoslakiin, koska ne tulevat olemaan heidän omat toverinsa, jotka enimmäkseen syytetyn penkillä istuisivat. 

Tulosta on tullut myös maalituskeskustelun ulkopuolella. Valtamediassa on alkanut ilmetä kriittisiä puheenvuoroja kunnianloukkauslakeja kohtaan, eikä tällaisia mielipiteitä lehdistön sivuilla nähnyt ennen Vehkoon tuomiota. Yksi oikeusjuttu riitti siihen, että suuri joukko uusia ihmisiä havahtui pohtimaan, onko jokaista solvausta sittenkään järkevää käsitellä rikosasiana ja näin sekä kuormittaa oikeuslaitosta että tehdä oikeusistuimista loputtomien kunnianloukkauskäsittelyjen taistelutanner. 

Olisiko tätä asennemuutosta tapahtunut ilman huomattavasti julkisuutta saaneita arvoliberaalien vihapuhetuomioita? Tuskin, mutta tämänkin vihervasemmisto pyrkii kääntämään vastustajiensa pahansuovaksi juonitteluksi sanomalla, että kansallismieliset tekevät politiikkaa rikosilmoituksilla ja pyrkivät näin vaikuttamaan lainsäädäntöön ja poliittisten vastustajien toimintaan. Tietysti näin on, ja tietysti sama on pätenyt koko ajan myös liberaalien omiin vihapuheilmoituksiin: niiden tarkoitus on vaientaa poliittista vastapuolta ja itse lakien tarkoitus on rajoittaa heidän mahdollisuuksiaan viestinsä välittämiseen. Ja tämän jokainen kansallismielisestä vihapuheilmoituksen tehnyt tunnustaisi suoriltaan itsekin - että hänestä vihapuhe tulee kitkeä yhteiskunnasta, ja tämä toimi motiivina hänen tekemälleen rikosilmoitukselle. Molemmat osapuolet tekevät politiikkaa asialla, eikä siinä ole mitään erityistä tai sinänsä paheksuttavaa. Luonnollisesti peliä yhteiskunnan herruudesta käydään kaikilla kentillä, ja lainsäädännön luominen ja sen käyttäminen ovat yksi väline tässä pelissä.

Voimmekin siis odottaa ainakin jonkinlaisia positiivisia seurauksia sille, että vihapuhelakien kannattajat ovat joutuneet saamapuolelle aloittamassaan ottelussa. Koska he nyt tiedostavat, että lait tulevat koskemaan myös heitä itseään, he epäilemättä tulevat olemaan harkitsevaisempia sen suhteen, millaisia lakimuutoksia he kannattavat, mikä taas edistää sananvapauden toteutumista laajemmin. Tuomioihin ei siis tule suhtautua vain siten, että vastustaja saa maistaa omaa lääkettään, vaan toimintana laajemman sananvapauden puolesta - aivan samoin kuin vihervasemmisto ei suhtaudu omaan toimintaansa yksittäisten vihapuhujien kurittamisena vaan yhteiskunnallisen keskustelun muokkaamisena laajemmassa mittakaavassa.

Erinomainen viimeaikainen esimerkki siitä, miten vihervasemmisto käyttää oikeusistuimia politiikan tekemiseen oli PS-nuorten oikeudenkäynti kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Nuoria ei syytetty väkivaltaan yllyttämisestä tai edes minkään vähemmistön halventamisesta vaan ainoastaan poliittisen kannanoton tekemisestä. He jakoivat EU-komission mainoskuvan "Euroopan tulevaisuudesta" omalla saatetekstillään: "Äänestä perussuomalaisia, jotta Suomi ei tulevaisuudessa näyttäisi tältä." Komission mainoksessa oli kuvattuna afrikkalainen perhe. Kyseessä oli siis ilmeinen kannanotto poliittiseen aiheeseen eli maahanmuuttopolitiikkaan: me vastustamme maahanmuuttopolitiikkaa, jonka seurauksena Suomi ei enää ole suomalainen. Päinvastainen kannanotto ei koskaan päätyisi rikosasiaksi. Itse asiassa mediassa tällaiset kannanotot ovat arkipäivää: vain pari päivää sitten Suomen suurimmassa sanomalehdessä valiteltiin, miten suomalainen kirjallisuus on liian valkoista. Aiemmin mm. yliopistot ja poliittinen johto ovat olleet median mukaan liian valkoisia. 

Puhutaan siis politiikasta ja erilaisista mielipiteistä siihen: joidenkin mielestä Suomi pitäisi täyttää ei-suomalaisilla, toisten mielestä pitäisi noudattaa päinvastaista politiikkaa, ja joidenkin mielipide on jotain näiden kahden väliltä. Vihervasemmisto siis hyödynsi oikeusjärjestelmää vaikeuttaakseen heitä vastustavan politiikan tekemistä.

Aktiiviset suomalaisvastaiset toimijat ovat kuitenkin vain pieni vähemmistö, joten ei tule unohtaa ryhmää, joka on heitä huomattavasti suurempi ja siksi demokratiassa tärkeämpi: niitä tavallisia ihmisiä, jotka ovat enemmän tai vähemmän kiinnostuneita politiikasta. Heidän voittamisessa meidän asiamme kannalle vastustajat tekevät työmme käytännössä puolestamme. Tavan kansalainen kun ei ole aktivisti, joka useinkaan pohtisi tällaisia asioita. He keskittyvät arkielämäänsä, ja politiikka kiinnittää heidän huomionsa lähinnä silloin, kun se jotenkin tätä arkielämää koskettaa. Siksi sellaisetkin ihmiset, jotka nukkuvat vaaleissa, voivat aktivoitua vastustamaan bensaveron korotuksia ja kenties jopa havahtua siihen, että jatkossa kannattaisi äänestää. 

Sananvapauskysymyksen suhteen vihervasemmiston ei tarvitsisi tehdä mitään - kirjaimellisesti. Heidän kannaltaan olisi ehdottomasti paras olla tekemättä tästä keskustelusta sellaista, joka havahduttaa tavan kansalaiset siihen mukaan, mutta malttamattomina ja suuruudenhulluina sananvapauden vastustajat eivät tietenkään malta olla vain tekemättä mitään. He valittavat Eskimo-puikoista, Brunbergin suukoista, tiernapojista, lakritsipaketeista ja koulujen joulujuhlista ja siten vaikuttavat tavallisten ihmisten arkeen. Näin he tulevat ärsyttäneeksi monia ihmisiä, jotka muutoin eivät vaivautuisi poliittista korrektiutta vastustamaan, ja luovat itselleen uusia vihollisia kajoamalla asioihin, jotka yksittäisinä asioina voivat olla pieniä, mutta joihin ihmisillä liittyy tunnesiteitä, arvoja ja lapsuudenmuistoja.

Samaten he ovat luoneet uusia vihollisia uskonnollisissa piireissä Päivi Räsäseen kohdistuneilla ajoittain hyvinkin absurdeilla vihapuheilmoituksilla. Kristillisdemokraatithan ovat puolueena olleet tiukasti kaikenlaista vihapuhetta vastaan, mutta Räsäseen ja muihin kristittyihin toimijoihin kohdistuvat rikosilmoitukset ovat herätelleet kristillisiä vihapuhejahdin todellisuuteen: kyseessä ei ole vähemmistöjen suojelu todellisilta uhilta vaan ainoastaan kaiken sellaisen keskustelun estäminen, joka ei tue arvoliberaalia politiikkaa. Luonnollisesti kristilliset joutuvat jahdin kohteeksi, koska monilla heistä on varsinkin sukupuoleen, avioliittoon ja homouteen liittyen näkemyksiä, joista arvoliberaalit eivät pidä. Tälläkin rintamalla sananvapauden vastustajat ovat onnistuneet luomaan uusia vihollisia.

Politiikka on aina alavirtaan kulttuurista, ja siksi myös taistelu sananvapaudesta käydään kulttuurillisella rintamalla - ei vaaleissa. Vaalien lopputulos kun on vain kulttuurin ja ihmisten arvomaailman heijastumaa, ja metapoliittinen vaikuttaminen eli juuri se politiikan ulkopuolinen mielipidevaikuttaminen, tuottaa varmemmin tulosta kuin mielipidemittausten kyttääminen ja hyvien tulosten toivominen kansallismielisille toimijoille. Ne tulokset kyllä seuraavat perässä, mikäli mielipidevaikuttamisessa on onnistuttu.

Tässä mielipidevaikuttamisessa meillä on vastapuolen poliittisten aktivistien lisäksi heitä vaikutusvaltaisempi vastustaja eli perinteinen media. Onneksi media harrastaa samaa oman oksan sahaamista kuin vihervasemmiston poliittisen puolen toimijat: sama malttamattomuus ja suuruudenhulluus saavat median puskemaan propagandajuttua toisensa perään, mikä vielä joitain vuosikymmeniä sitten olisi epäilemättä toiminut. Mutta nyt eletään internetin aikakautta, ja yhä harvempi on perinteisen median varassa mitä tiedon saantiin tulee. Mediassa kuitenkin toimitaan pitkälti kuin elettäisiin vielä wanhoja aikoja, joina Yle määritteli, mistä ylipäänsä voi tulla yleinen puheenaihe. 

Ajoittain tämä tuottaa hyvinkin huvittavia tuloksia, kuten nähtiin median reaktioissa vihreiden kaupunginvaltuutettu Latekoe Lawson Hellun raivonpurkaukseen valtuustossa. Videot tapahtuneesta olivat jo ehtineet levitä somessa, ja media hyppäsi jälkijunassa mukaan luomaan narratiivia, jonka mukaan se olisikin Junes Lokka, joka valtuutossa häiriköi. Samanlaista omaan jalkaan ampumista oli perinteisen median itkupotkuraivari Johanna Vehkoon vihapuhekäräjistä, joiden tiimoilta kaikki journalistinen etiikka, kuten velvollisuus olla pyrkimättä vaikuttamaan käynnissä oleviin oikeudenkäynteihin, lensi ikkunasta. Varmastikin on joitain ihmisiä, jotka edelleen seuraavat vain perinteistä mediaa ja muodostavat mielipiteensä sen pohjalta, mutta kaikille muille tällainen näyttäytyy vain jälleen uutena todisteena siitä, että toimittajat ovat aktivisteja eivätkä journalisteja, ja siksi toimittajat, kuten Vehkoo tai Iltalehden Tommi Parkkonen vihapuhekuulusteluihin päätyvät.

Joten taistelua sananvapaudesta käydään nyt pääasiallisesti kolmella tapaa: muokkaamalla yleistä mielipidettä, heikentämällä vastustajan motivaatiota uusien rajoitusten luontiin ja luomalla uusia liittolaisuuksia sananvapauden puolustajien välille. Vihervasemmiston suuruudenhulluus on tässä asiassa heidän pahin vihollisensa, joten kansallismieliset keräisivät tukea vaikka tekemättä mitään, koska vastustajat kyllä järjestävät meille uusia kannattajia. Laiskaksi ei kuitenkaan pidä ryhtyä, vaan kaikilla mainituilla rintamilla on toimittava aktiivisesti. 

Tiernapoikaperinteeseen kajoamisesta pahastuneelle tavan kansalaiselle on tehtävä selväksi, että kyseessä ei ole vain yksittäinen asia vaan aktiivinen sodankäynti suomalaista yhtenäiskulttuuria ja identiteettiä vastaan. Näin asia ei unohdu sen poistuessa otsikoista, ja ihmiset oppivat tunnistamaan tämän suomalaisvastaisen toiminnan ja kenties kokevat laajemmankin herätyksen tästä sodasta suomalaisuutta vastaan. Näin syntyy myös tarvittavia uusia liittolaisuuksia taisteluun sananvapauden puolesta. Tähän aktivismiin voi osallistua kuka tahansa niin somessa kuin työpaikan kahvipöytäkeskusteluissa. 

Toisekseen, vihollisen kehittelemiä aseita on käytettävä entistä hanakammin heitä vastaan. Rääväsuinen ja röyhkeä vihervasemmisto tarjoaa joka päivä somessa sisältöä tutkintapyyntöihin, ja kehotankin kaikkia noudattamaan tässä poliisin ohjeistusta ja ilmoittamaan havaitsemastaan vihapuheesta poliisille. Taistelua sananvapauden puolesta tukevat myös siihen suoraan liittymättömät tapahtumat: kun maahanmuuton ongelmat tulevat koko ajan ilmeisemmiksi, kansan into äänestää ongelmien aiheuttajia vähenee koko ajan, ja nämä aiheuttajat sattumoisin ovat samat ihmiset kuin sananvapauden viholliset.

Median suhteen suosittelisin hyvin yksinkertaista tapaa: antaa heidän huseerata ja murentaa omaa uskottavuuttaan, mutta olkaamme me paikalla oikaisemassa heidän valeensa. Älkää jakako valtamedian linkkejä edes kritisointimielessä. Sillä ei heille ole mitään väliä, tulevatko klikkitulot arvostelusta vai kehuista. Rahoitat vihollista joka tapauksessa. Anna jakosi ja tykkäyksesi niille, jotka sen ansaitsevat, eli vaihtoehtomedialle, joka tekee työtä totuuden esille tuomiseksi.Kansallismielisillä uutissivustoilla tehdään kovasti töitä laadukkaan sisällön tuottamiseksi, ja on epäilemättä lannistavaa heille nähdä, miten kansallismieliset valittavat median puolueellisuudesta mutta kuitenkin itse tukevat yksinomaan valemediaa jakamalla sen linkkejä. Jos jotain valtamedian juttua on siteerattava tai näytettävä, käytä kuvakaappausta tai tee arkistoitu linkki ja jaa se. Näin et tuota klikkaustuloja, ja juttu jää talteen alkuperäisessä muodossaan, turvaan jälkikäteen tehdyiltä muokkauksilta. Ohje arkistolinkin tekemiseen löytyy tekstin lopusta. 

Juuri nyt järjestelmä on meitä vastaan monella tasolla, mutta kaikki tämä on korjattavissa. Poliittinen johto on vaihdettavissa, ja sen mukana voidaan myös lainsäädäntö ja poliisijohto laittaa uusiksi. Työtä tämä vaatii, mutta pohjapiirrokset ovat valmiina, ja pitkäjänteisyydellä muutos ennen pitkää syntyy. Tuloksia on nähtävissä jo nyt, vaikka puhutaan vasta yksittäisten aktivistien tekemisistä. Vain taivas on rajana, jos kansallismieliset kohdistavat tarmonsa tähän kamppailuun. 

Arkistolinkin voit tehdä esim. osoitteessa https://archive.org/web/ syöttämällä sinne jutun verkko-osoitteen. Jos arkistoituja versioita on jo olemassa, sivusto tarjoaa sinulle niitä, mutta voit myös luoda uuden tallenteen klikkaamalla "Save this URL", jolloin sivusto tallentaa uutisen ja antaa sinulle linkin, jonka voit jakaa. Sisältö on täysin sama kuin alkuperäisessä uutisessa, mutta ohitat uutissivuston, jolloin et päädy rahoittamaan heidän toimintaansa.

Ettei kenelläkään vaan tulisi paha mieli

Esimerkki poliittisesti epäkorrektista totuudesta. Evoluutiobiologi Richard Dawkins totesi, että trans-naiset ovat naisia vain kokemuksensa, ei kromosomien kautta, joten heidän naiseksi kutsumisensa on vain kohteliaisuus. Someraivo seurasi.

Poliittinen korrektius (engl. political correctness, PC) on kielenkäytön tai toiminnan tapa, joka pyrkii olemaan loukkaamatta ketään. Se on sellaisen kielenkäytön tai toiminnan välttämistä, jonka koetaan sulkevan pois, loukkaavan tai syrjivän ihmisryhmiä, joiden katsotaan olevan sosiaalisesti epäedullisessa tai syrjityssä asemassa. (Wikipedia)

Donald Trumpin presidentinvaalikampanjan merkittävimpiä onnistumisia oli suora kieltäytyminen poliittisesta korrektiudesta. Tämä tietysti suuttutti poliittisesti korrektin vasemmiston. "Poliittinen korrektiushan on vain kohteliaisuutta muille ja tarpeettoman loukkaamisen välttämistä. Ei se ole mitään sensuuria," summaa yleisimmän reaktion Trumpin linjaan.

Brittiläinen vasemmistolehti The Guardian julkaisi marraskuun lopulla artikkelin otsikolla "Poliittinen korrektius: kuinka oikeisto keksi haamuvihollisen". Artikkelin ydinajatus on, että poliittinen korrektius on oikeiston keksimä lyömäase, jolla luoda kahtiajakoa eliitin ja tavallisen kansan välille, ja kritiikki poliittista korrektiutta kohtaan lytätään yleistävänä ja äärimmäisiä karikatyyrejä etsivänä.

Ääritapaukset ovat toki ne helpoimmin tiensä otsikoihin löytävät. Sellaiset tapaukset, kuten pc-termin keksiminen sanalle pedofiili tai kolumbialaisen kansallisasun käytön kieltäminen kolumbialaissyntyiseltä opiskelijalta, koska asu on rasistinen kolumbialaisia kohtaan. Poliittinen korrektius ei kuitenkaan ole vain kulttuurillisesta appropriaatiosta sössötystä tai yltiökohteliaiden kiertoilmausten keksimistä, vaikka kiertoilmauksia usein käytetään tyyppiesimerkkinä ilmiöstä.

Koska poliittinen korrektius pyrkii välttämään loukkaamista, se luo keskusteluun massiivisen rajoitteen. Loukkaus on subjektiivinen kokemus, joten melkein mikä tahansa voi jonkun kokemuksen mukaan olla loukkaavaa. Kun rajoituksia noudatetaan, tulee tietyistä, vaikeista aiheista keskustelemisesta mahdotonta.

Poliittisen korrektiuden rampauttava vaikutus näkyi mm. Barack Obaman kieltäytymisessä termin "islamilainen terrorismi" käytöstä. Joku muslimihan voisi sellaisesta mielensä pahoittaa. Jos modernin terrorismin ilmiötä ei saa kutsua sen todellisella nimellä, tyssää keskustelu aiheesta alkuunsa. Muslimit tuottivat viime vuonna useamman kuin yhdeksän kymmenestä maailman terrori-iskusta.

Jos puheeseen islamilaisesta terrorismista tai islamin ja terrorismin yhteydestä ei suostuta, ei koskaan voida käydä todellista keskustelua siitä, mitkä ovat terrorismin aiheuttajat, mikä luo riskejä länsimaisille tai miten islam voisi terrorismista irtaantua. Kaikki nuo keskustelulinjat vaativat lähtökohdan, jossa todetaan, että muslimeilla on hurja yliedustus terrorismissa ja islamilaisen terrorismin juuret ovat islamissa ja sen profeetan opeissa.

Maahanmuuton ongelmat ovat virtahepo suomalaisessa poliittisessa keskustelussa. Kaikki hiemankaan asioita seuraavat tietävät, että integraatio ei ole toiminut ennen, eikä se toimi nyt. Tiedetään, että kehitysmaista tulevien maahanmuuttajien työllisyys ja koulumenestys on kantaväestöä heikompaa, eikä korjaudu ajan saatossa. Tiedetään, että islamismi kytee kaikkialla, missä on muslimeja. Tiedetään, ettei huoltosuhteen heikkous parane lisäämällä yhteiskuntaan ainesta, jonka huoltosuhde on monin verroin suomalaista heikompi. Tiedetään, että varsinkin seksuaalirikoksissa muslimimaahanmuuttajien yliedustus on valtava.

Mutta milloin olet päässyt seuraamaan todellista keskustelua mistään em. aiheista? Olet varmaankin nähnyt yksittäisiä uutisjuttuja siellä täällä, joissa jotain aiheista hipaistaan, mutta siihen se jääkin. Poliitikot tarttuvat innolla vaikkapa koulutuksen tai vanhustenhuollon ongelmiin, mutta maahanmuuttoon harva uskaltaa koskea, koska korkean tason poliittisen keskustelun avaaminen vaatii poliittisesti epäkorrektien faktojen tunnustamisen ja sen mukana tulevat julkisuusriskit.

Jos joku mainituista ongelmista päätyy keskusteluun, on keskustelu alusta saakka kehystetty poliittiseen korrektiuteen. Maahanmuuttajanuorten heikon koulumenestyksen oletetaan lähtökohtaisesti johtuvan rasismista tai syrjäytymisestä tai yliedustuksen seksuaalirikoksissa vain tilastollinen kummajainen, joka aiheutuu mystisesti ilmoitusherkkyydestä ja väärinymmärryksistä.

Tällöinkään todellista keskustelua ei voida käydä, koska keskustelun linja ja lopputulos on sisällytetty sen lähtökohtiin: kaikki johtuu aina rasismista tai muista ulkoisista tekijöistä, massamaahanmuuton on oltava perustavanlaatuisesti hyvä asia ja monikulttuurisuuden onnistunut ideologia, jolla nyt vaan on hieman rasismista ja resurssipulasta aiheutuvaa alkukankeutta.

Tässä piileekin syy sille, miksi vasemmisto on niin sitoutunut poliittiseen korrektiuteen ja pyrkii sen vaikutuksia vähättelemään. Poliittinen korrektius on laajasti toteutettuna tehokas ase, koska sen avulla voidaan tuomita oman ideologian vastaiset faktat ja ideologiaan kohdistuva kritiikki sekä saada eri mieltä olevat pelkäämään kantansa ilmaisemista.

Jos poliittiseen korrektiuteen ei vapaaehtoisesti suostuta, siihen pakotetaan.

Sebastian Tynkkynen veti julkisesti sen johtopäätöksen, että 9-vuotiasta tyttöä raiskaava ja avioliittoihin nuorten tyttöjen kanssa kannustava profeetta on pedofiiliprofeetta. Väitettä on vaikea perustella epätodeksi, se on vain poliittisesti epäkorrekti. Koska joku voi kuitenkin faktuaalisesta lausunnostakin mielensä pahoittaa, katsoi suomalainen oikeusjärjestelmä parhaaksi näpäyttää Tynkkystä tämän päivän vaarallisimmasta rikoksesta: poliittisen korrektiuden puutteesta.

Näkemyksistä, jotka ovat poliittisesti korrekteja mutta faktuaalisesti epätosia, on tullut niin valtavirtaa, että niitä tungetaan jopa koulujen opetusohjelmaan. Samalla kun luonnontieteen opettaja opettaa lapsille, että ihmislajilla on kaksi sukupuolta ja niiden ulkopuolelle syntymästään putoavat ovat kehityshäiriöstä kärsiviä, poliittisesti korrektilla sukupuoli-ideologialla vakuutellaan samoille lapsille, että sukupuoli ei ole binääristä ja on täysin omasta tajunnantilasta riippuvainen.

Miesten ja naisten välillä ei saisi nähdä mitään psyykkisiä eroja, olivat ne sitten kuinka todettuja tahansa, ja fyysisiä erojakin on sallittua tunnustaa vain ilmeisimissä ulkoisissa asioissa. Jopa miesten suurempaa ylävartalon voimaa ja lihasmassaa on yritetty selittää sosiaalisella ehdollistamisella sukupuolirooleihin. Tutkijat, jotka käsittelevät rehellisesti eroja sukupuolten tai rotujen välillä, päätyvät pian akateemiseen paarialuokkaan.

Tämän on saanut karvaasti kokea tanskalainen Helmuth Nyborg, joka on kirjoittanut tutkimustöitä sekä sukupuolien eroista että kehitysmaamaahanmuuton vaikutuksesta tanskalaisen kantaväestön älykkyyteen. Nyborg on joutunut virastaan hyllytetyksi sekä tutkintoihin lukuisista syytöksistä akateemisesta vilpistä. Nyborg on lopulta voittanut kaikki juttunsa, mutta vainon vaikutukset sekä hänelle yksilönä että tiedeyhteisölle kokonaisuutena ovat tuhoisat.

Yksilön ura ja uskottavuus pyritään tuhoamaan ja samalla tiedeyhteisölle välitetään selkeä viesti: jos tutkitte kiistanalaisia asioita, löytäkää poliittisesti korrekteja tuloksia tai varautukaa vastaamaan seurauksista.

Poliittisen korrektiuden ihannointi on vahingoittanut monen viattoman elämää ja rampauttaa julkisen keskustelun ja akateemisen työn. Se kierouttaa kokonaiset kansakunnat uskomaan, että on tärkeämpää olla loukkaamatta ketään kuin olla totuudenmukainen. Todellisia ongelmia ei voida ratkaista, koska niiden käsittely vaatisi poliittisesti epäkorrektia puhetta. Poliittinen korrektius on kuin nukutuspiikki, jonka jälkeen tappava annos voidaan helposti jaella lamaannuksen vallassa olevalle uhrille.