Tunnetuksi median tyrkytyksellä - Paris Hiltonia turhemmat julkkikset

Hotelliperijätär Paris Hiltonia on kutsuttu ensimmäiseksi ihmiseksi, joka oli kuuluisa pelkästä kuuluisana olemisesta - famous for being famous, mutta viimeiseksi hän ei suinkaan jäänyt. Mutta entä, kun joku on kuuluisa ainoastaan siksi, että ystävät ja myötämieliset ihmiset mediassa tekevät kaikkensa tyrkyttääkseen tätä henkilöä kansan tietoisuuteen?

Yhä useammin olen huomannut ihmetteleväni lehtijuttuja lukiessa, että kuka ihme tämä haastateltava edes on, jota media kutsuu "somevaikuttajaksi" tai "muusikoksi". Ehkä olen vain tulossa vanhaksi ja jäänyt tuoreimmista ilmiöistä jälkeen? 

Tarkistan asian: Ylen esittelemällä "somevaikuttajalla" on reilut tuhat seuraajaa, ja Hesarin hehkuttamalla muusikolla Youtubessa alle 2000 tilaajaa. Vika ei siis ole minussa.

Vain median tyrkytyksen vuoksi olen edes kuullut nimet Mona Bling, Yeboyah tai Miisa Asikainen, ja tämä tunnettavuus on ontompaa kuin edes Paris Hiltonilla: Hiltonista tuli julkkis seksivideon vuodettua julkisuuteen, ja hän pysyi otsikoissa yleisön tahdosta: Paris kiinnosti, joten hänestä kannatti tehdä juttuja, ja hänelle kannatti antaa oma tv-sarjansa, joka Suomessa esitettiin nimellä Leidit landella.

Mutta yleisö ei janoa kuulla Yeboyahin viimeisimpiä kuulumisia tai nähdä kuvia Mona Blingin asuvalinnoista. Media tuottaa tarjontaa, jolle ei ole kysyntää. Miksi? Mainitsemani henkilöt ovat vain muutama esimerkki median vängällä tyrkyttämistä "julkkiksista", mutta näitä persoonia yhdistää se, että he ovat medialle ideologisesti miellyttäviä ihmisiä, vaikka yleisöä he eivät kiinnostaisikaan.

Vihervasemmiston aktiiveilla on hyvin lyhyet langat mediaan.

Jos olet ihmetellyt, miten vaikkapa Suomessa asuva grönlantilainen päätyy Ylen juttuun valittamaan Eskimo-jäätelön nimestä, selitys on vallan yksinkertainen: toimittaja ja miehen tyttöystävä ovat kavereita keskenään ja käyneet koulua yhdessä. Näin toimittajan kaverin poikaystävä päätyy juttuun esiteltynä siihen tapaan, kuin hän olisi merkittäväkin yhteiskunnallinen keskustelija, vaikka suuri yleisö ei häntä tunne, eikä kukaan yleisöstä hänen mielipidettään jäätelöihin ole pyytänyt. Mutta hänen esittelemisellään saadaan luotua vaikutelma siitä, että hän edustaisi laajemman ihmisryhmän mielipidettä eikä vain toimittajan omistautumista trendikkäälle rasismivalitukselle.

Mona Bling on "transnainen", joten häntä esitellään somevaikuttajana sen vaikutelman luomiseksi, että trans-asiat resonoisivat suurestikin kansan syvissä riveissä - Mona on siis vain median välikappale sen illuusion luomisessa, että vihervasemmiston marginaali-ilmiöt olisivat suositumpia kuin ne todellisuudessa ovat.

Sama pätee Asikaiseen. Hän ei päädy Hesarin juttuun "somevaikuttajaksi" siksi, että juuri hänessä olisi jotain erityisen kiinnostavaa, vaan siksi, että hän toimii suukappaleena asioille, jotka toimittaja itse haluaa viestiä. Hänen aktiivisimmalla somekanavallaan Instagramissa on 6751 seuraajaa ja 998 seurattavaa.

(Vertailun vuoksi: minun aktiivisimmalla sometililläni eli Twitterissä on reilut 15 800 seuraajaa ja 397 seurattavaa. Seurattavien määrä on siten olennainen, että "takaisin seuraamisella" voi nostattaa omia seuraajalukujaan, ja jotkut julkkikset ovat tehneet siitä suoranaisen ylpeyden aiheen, että he eivät seuraa ketään, mutta heillä on miljoonittain seuraajia. Jos Miisa on somevaikuttaja, minä kai olen sitä tuplasti enemmän, mutta en ikinä kehtaisi moista sanaa itsestäni käyttää. Olen aktivisti, ja itsensä "vaikuttajaksi" kutsuminen perin heikoin meriitein narahtaa korvaan melko narsistisena.)

Jos toimittaja vain kirjoittaisi mielipidekirjoituksen vaikkapa Miisa Asikaisen asiasta eli läskiaktivismista, illuusion luominen ei onnistuisi: jokainen lukija näkisi ensi silmäyksellä, että kyseessä on toimittajan mielipiteen ilmaisu, eikä tämä kirjoitus edusta muuta kuin sitä yksilön mielipidettä. 

Mutta jos mielipidekirjoituksen sijaan tehdään juttu "somevaikuttajasta", ja toimittajan mielipiteitä esittävää ihmistä esitellään vaikutusvaltaisempana ja kiinnostavampana kuin hän todellisuudessa on - näissä lehtijutuissa ei koskaan kerrota somevaikuttajien seuraajamääriä - voidaan luoda vaikutelma laajemmasta yhteiskunnallisesta ilmiöstä, ja jutulla on enemmän psykologista voimaa kuin yhden toimittajan mielipidekirjoituksella.

Se, minkä ihmiset uskovat olevan yleinen mielipide, vaikuttaa siihen, millaisia asioita he itse kokevat turvalliseksi sanoa, ja minkä sanomista he varovat. Jos ihminen vaikkapa kuvittelee, että valtaenemmistö hänen työkavereistaan pitää vihapuhetta vakavana ongelmana, kynnys ilmaista kriittisiä mielipiteitä maahanmuuttopolitiikasta tai vähemmistöistä nousee, vaikka todellisuus voi hyvinkin olla, että jokainen työpaikalla on saman illuusion vallassa: todellisuudessa heidän mielipiteensä eivät ole kovin erilaisia kuin työkavereilla, mutta vaikenemiseen riittää se, että he luulevat olevansa erilaisia. Kaikki luulevat muiden näkevän keisarin uudet vaatteet.

Oma lukunsa väkisin tyrkytetyissä persoonissa ovat Ylen suojatyöpaikkojen täyttäjät, jotka eivät markkinataloudessa voisi koskaan elantoaan ansaita samalla työllä. Ylen kolumniosasto on jo pitkään ollut käytännössä Ylen feministiosasto, jonne palkataan osastopomo Rakel Liekin kavereita ja hänelle ideologisesti mieluisia henkilöitä saamaan vakiotulot kirjoituksista, joilla he itsenäisinä bloggaajina eivät koskaan menestyisi. Näin vaikkapa Emmi Nuorgamistakin saadaan kirjoittamisella ansaitseva henkilö.

Yeboyah - kun ketään ei kiinnosta, vaikka kuinka tyrkyttäisit

Erityisen hauska tapaus on räppäri Yeboyah, jota eritoten Helsingin Sanomat on tyrkyttänyt lukijoilleen aktiivisesti. Juttu Helsinkiläinen räppäri Yeboyah julkaisi visuaalisen EP:n, jolla rikotaan stereotypiaa siitä, millainen on suomalainen Elovena-hahmo osoitti, kuinka ystävät ison lehden toimituksessa auttavat uuden singlen markkinoinnissa: juttua kirjoittaessa videolla oli Youtubessa 57 näyttökertaa, mikä paljastuu juttuun sisällytetystä kuvakaappauksesta. 

Eli ainakaan niin ei Yeboyah jutun aiheeksi päätynyt, että huikea kiinnostus singleä kohtaan olisi saanut Hesarin Hilla Körkön häneen ottamaan yhteyttä. Juttu oli todennäköisesti suunniteltu jo ennen kuin videota edes ladattiin Youtubeen.

Tällä hetkellä Yeboyahin Youtube-kanavalla on hieman alle 2000 tilaajaa, ja eniten katselukertoja on kerännyt juuri Hesarin markkinoima Elovena-kappale (104 000), ja muutama muu kappale on kerännyt kymmeniä tuhansia näyttökertoja, ja kaikki niistä ovat lehdissä markkinoituja kappaleita. Lehtijuttujen videoupotukset kun kääntävät lehtijuttujen lukukertojakin näyttökerroiksi.

Räppärin uusin levy ei ole herättänyt suurta mielenkiintoa. Sen kappaleet ovat olleet tarjolla 10 päivää, ja katsotuin uusista biiseistä on katsottu 1300 kertaa. Media yrittää luoda vängällä tarjontaa, vaikka kysyntää ei vain ole.

Kuuntelin useita Yeboyahin kappaleita, jotta voisin arvioida, onko kyseessä aliarvostettu lahjakkuus vai yksinkertaisesti epäkiinnostava artisti. 

Työlästä höttöä lienee parhaiten tiivistetty kuvaus musiikista: Yeboyahilla on selvästi vaikea keksiä mitään sanottavaa, joten lyriikat ovat mitäänsanomattomia, ja niissä on valtava määrä samojen asioiden toistoa. Räppärinäkään nainen ei oikein vakuuta: kyllä hän tahdissa pysyy mutta ei osoita mitään sellaista lahjakkuutta, joka herättäisi mielenkiinnon. Huomattavasti omaperäisempää ja laadukkaampaa räppiä kuulee UG-räppäreidenkin omatuotantojulkaisuissa ja esiintymisissä. Eikä edes musiikillinen puoli pelasta: tylsää, ennalta-arvattavaa, kuin netistä ladattuja perusbiittejä, joita amatöörit usein käyttävät harjoittelussa ja demoissaan.

Sitten tapahtui jotain yllättävää: kiinnostavasti alkava kappale - nyt on otettu vaikutteita RZA:lta! Kuuntelin musiikkia kuulokkeilla, ja olin juuri sillä hetkellä makuuhuoneessa, joten lähdin olohuoneeseen katsomaan läppäriltä, mikä on tämä poikkeuksellisen onnistunut Yeboyahin biisi. 

Mutta en edes ehtinyt olohuoneeseen, ennen kuin totuus selvisi, ja kun se selvisi, nauroin ääneen: kyseessä ei ollut Yeboyahin kappale.

Youtuben automaattitoisto oli päättänyt piinani vaihtamalla ilmeisesti aiempien kuuntelujeni perusteella Wu Tangiin, ja en vain tunnistanut heti, että kyseessä on Wu Tangin Pearl Harbor, koska siitä on aikaa, kun olen heidän tuotantoaan kuunnellut yksittäisiä kappaleita enempää. Eikä ihme, että RZA tuli mieleen: hän on yksi kappaleen kirjoittajista ja sen vierailevista artisteista.

Joten ei, Yeboyah ei ole aliarvostettu ja rotunsa ja sukupuolensa vuoksi sorrettu artisti vaan parhaimmillaankin keskinkertaisuus, joka ei tarjoa mitään syytä kuunnella tuotantoaan.

Kuitenkin valtamedian kaverit puskevat tätä keskinkertaisuutta veren maku suussa suuren yleisön tietoisuuteen, mutta kiinnostusta ei vain synny, koska mitään kiinnostavaa ei ole.Ja kun Yeboyah ei ole jutun aiheena hänen musiikkinsa markkinoinnin merkeissä, hän on siellä rasismista ja seksismistä valittamisen merkeissä. 

Yeboyah pahastui siitä, että häntä itseään huomattavasti menestyneempi Pyhimys oli käyttänyt lyriikoissaan n-sanaa vuonna nappi ja kivi, ja kirjoitti pahastuksestaan somepäivityksen. Useimmat näkivät heti hänen todelliset tarkoitusperänsä: yrityksen hankkia näkyvyyttä itseä tunnetumman artistin reppuselässä nostamalla hänet tikunnokkaan ja saamalla siten myös oma nimi mainituksi, kun kaverit mediassa tekevät juttunsa somepäivityksestä.

Kun ihmiset suhtautuivat noloon huomion kerjäykseen lähinnä pilkallisesti, Yeboyah vakuutteli, että hän ei suinkaan ole huomiota hakemassa, ja itse asiassa hänen uralleen on vahingollista puhua rasismista ja seksismistä. Onko todella näin?

Juuri rasismi- ja seksismiulinoilla Yeboyah lehtiin pääsee, Yle on peräti ottanut Yeboyahin radio-ohjelman vakiojuontajaksi, ja hänellä on levytyssopimus Sonyn tallissa. Ja kaikki tämä mitättömällä yleisön kiinnostuksella mutta massiivisella tuella medialta.

Kuvakaappaus Ylen ohjelmasivulta. Etkö tiedä, keitä ovat Renaz ja Wekeza?
No en tiedä minäkään, enkä välitä asiaan perehtyä. 

Tyrkyttäminen tuottaa someraivoa, mutta onko siinä järkeä?

Monet ärsyyntyvät tällaisten persoonien jatkuvasta tyrkytyksestä ja heidän valituksistaan, mutta minä menen lähinnä mietteliääksi: ymmärtävätkö nämä ihmiset olevansa vain äänitorvia toimittajan omille mielipiteille ja että toimittaja itsekään ei välitä tuon taivaallista heistä persoonina, vaan heidän tilallaan voisi olla aivan kuka tahansa samaan muottiin sopiva henkilö, vai onko kyseessä enemmänkin symbioottinen suhde, jossa "influensserit" tietävät, että heitä hyväksikäytetään agendan edistämisessä, mutta heitä ei häiritse aidon kiinnostuksen puute heitä kohtaan, koska he itsekin hyötyvät kuviosta saamalla lisää julkisuutta?

Hesarissa vihervasemmiston marginaali-ilmiöiden markkinointi rajoittuu pääsääntöisesti pariin juttuun viikossa ja painottuu vahvasti Nyt-liitteen puolelle, mutta Ylelle trans- ja rasismijutut ovat jo päivittäistä tavaraa. Eikä aina riitä sekään, koska saman päivän aikana voi tulla useita aihetta käsitteleviä juttuja Ylen nettisivuille samalla, kun Ylen radiokanavilla ja tv-ohjelmistossa tyrkytetään samaa agendaa. Ylellä kun ei ole tulosvastuuta.

Jos Hesari tuottaisi juttuja transmisogyniasta, yliopistojen valkoisuudesta ja läskifobiasta Ylen tahtiin, he menettäisivät tilaajia. Useimmat kun tilaavat Hesaria uutissisällön vuoksi. Mutta Ylen ei tarvitse välittää siitä, pitääkö kansa heidän tuotannostaan - puolen miljardin rahapotti tulee joka tapauksessa vuodesta toiseen käytettäväksi.

Miten näihin väkisin luotuihin "julkkiksiin" sitten tulisi suhtautua? Täsmälleen samoin kuin suhtautuisit heihin, jos et olisi koskaan nähnyt tyrkytysjuttuja heistä. Elät vain kuin et olisi heistä kuullutkaan. Heistä on turha ärsyyntyä tai heihin ärsyyntymistä median sekoilusta purkaa. Kuten sanottua, he ovat vain pelinappuloita yhteiskunnallisessa pelissä, jossa luodaan illuusiota marginaali-ilmiöiden todellisuutta suuremmasta suosiosta, ja on täysin ymmärrettävää, että he tarttuvat toimittajien tarjoamiin tilaisuuksiin näkyvyyden saamiseksi.

Mediaakaan on turha kritisoida, koska aktivistitoimittajat tekevät täsmälleen sitä, mitä heidän odottaisi tekevän. Jos olet jonkun lehden tilaaja, ja huomaat sen yhä useammin kirjoittavan aiheista, joista et ole kiinnostunut, mutta joista toimittaja haluaisi sinun olevan, lopeta tilaus. Kun Yle suoltaa tätä tyrkytystä, sivuuta se kokonaan tai kysy, keitä nämä ihmiset ovat, ja miksi sinun pitäisi välittää heidän sanomisistaan.

Jos ryhdyt someraivoamaan, pelaat tyrkyttäjien pussiin: sillä saadaan taas uusia otsikoita ja kenties jopa tyrkytetyn henkilön nimi trendaamaan Twitterissä. Siksi tämä kirjoitus tulee jäämään minun lopulliseksi kannanotokseni aiheeseen. En näe mitään syytä jauhaa ihmisistä, joissa ei ole mitään kiinnostavaa, mutta ilmiö itsessään oli taustoittavan blogitekstin väärti. Olen sanani sanonut.

Toksinen valhe "toksisesta maskuliinisuudesta"

"Suurin asia mitä tämän korjaamiseksi voidaan tehdä on se, että aletaan purkamaan toksista maskuliinisuutta yhteiskunnastamme. Oletus siitä että hyvä mies on maskuliininen, ei itke, ei tunne kipua, ei näytä tunteita ja heikkouksia.

Meidän pitäisi oppia jo lapsena ettei mieskään ole mikään superolento, jolla menee aina hyvin. Mieskin voi olla haavoittuvainen, tunteellinen, hauras, apua tarvitseva, feminiininen tai vaikka ujo. Nämä ominaisuudet ei tee miehestä huonoa. Apua saa ja pitää pyytää."

Näin minulle vastasi nuori tyttö keskustelussa miesten itsemurhien yleisyydestä: kaikki johtuukin vain toksisesta maskuliinisuudesta. Puretaanpa hieman tämän tytön käsitystä siitä, millaisia miehet siis ovat:

• -Mies ei osoita tunteita
• -Mies pyrkii kaikissa tilanteissa olemaan mahdollisimman maskuliininen
• -Mies ei näytä heikkouksia
• -Miesten ei anneta olla haavoittuvaisia ja hauraita, feminiinisiä tai ujoja
• -Jos mies sortuu ym. asioihin, yhteiskunta leimaa hänet huonoksi mieheksi

En voinut olla kysymättä tytöltä, paljonko hänellä todella on miehistä kokemusta. 

Minkä verran hänellä on miehiä ystävinään, ja minkä verran hän ylipäänsä todella tuntee miesten keskinäistä kulttuuria, koska hänen väittämänsä ovat niin jyrkässä ristiriidassa sen kanssa, mitä olen itse elämäni varrella havainnut?

Miehet minun tuttavapiirissäni ovat aina olleet joko ns. perusmiehiä eli miehisiltä tavoiltaan keskivertoa edustavia, voimakkaan patriarkaalisesta kulttuurista tulevia romani- tai puoliromanimiehiä ja viime vuosina kansallismielisiä miehiä. Kaikki nämä miehet elävät kuulemma elämää, jossa he eivät saa näyttää tunteitaan, olla ujoja tai poiketa mitenkään äijämieheyden normista, mutta eivät he sellaisia todellisuudessa ole koskaan olleet.

Kuten sanottua, romanimiehet elävät machokulttuurissa, mutta ei se tarkoita sitä, että he eivät saisi tunteita näyttää. Itse asiassa he ovat usein avoimempia tunteistaan kuin useimmat ja valmiita osoittamaan haavoittuvuutta. He vain valitsevat tietysti oikeat tilanteet sille, kuten kaikki ihmiset tekevät: et sinä joka tilanteessa vuodata syvimpiä tuntojasi tai jokaiselle ihmiselle. Nämä nuoret miehet ovat kertoneet minulle avoimesti traumoistaan, ongelmistaan, parisuhde- ja perhehuolistaan, ja samoin he puhuvat myös keskenään. Machoilulle on aikansa ja paikkansa, mutta niitä tilanteita on paljon harvemmassa kuin niitä, joissa nämä miehet vain puhuvat ihmisenä toiselle ihmiselle.

Ja entäs ne pahamaineiset kansallismieliset miehet?

Feministisen narratiivin mukaan tämän nationalistimiesten joukon tulisi olla pahimman sortin toksisen maskuliinisuuden edustajia. Miten on? Koetko machoilevan tunnekylmyyden huokuvan heistä?
(Kuva: Toni Jalosen Twitter, @TJjalonen)

Tunnen nationalistimiehiä maltillisista islam-kriitikoista radikaaleihin kansallissosialisteihin ja etnonationalisteihin, enkä tunnista heitä lainkaan siitä kuvauksesta, joihin heidän tulisi toksisen maskuliinisuuden idean perusteella sopia. 

He ovat miehiä, jotka keskenään puhuvat tulevaisuuden toiveistaan, huolistaan, rakkauselämästään ja ongelmistaan. Tiedostan sen, että varsinkin kahden kesken minun seurassani miehet voivat puhua avoimemmin, koska miehet uskaltavat usein puhua naisille avoimemmin aroista asioista kuin miesporukassa, mutta olen nähnyt esim. keskusteluryhmissä miesten puhuvan aivan samanlaisista asioista. 

Minulle on kerrottu suunnattomasta innostuksesta uuden parisuhteen edetessä lupaavasti, toinen kertoo syvästä katumuksesta siitä, miten mies typeryyttään päästi elämänsä naisen käsistään sillä, ettei osannut antaa anteeksi naisen pettämistä ja kommunikoida tavalla, joka olisi pelastanut suhteen. Olen kuullut kertomuksia masennuksesta ja surusta elämän suurten menetysten hetkinä.

Olen kuullut lukemattomia kertomuksia ilon ja onnistumisen hetkistä ja ollut keskusteluissa joissa itsensä täysin haavoittuvaan asemaan asettava mies kertoo minulle, millaista on elää miehenä, joka ei saa matchejä tinderissä ulkonäkönsä vuoksi ja joka on todennäköisesti tuomittu yksinäisyyteen. 

Eikä sinun tarvitse minun kokemuksiini vain uskoa. 

Kirjailija Timo Hännikäinen, jota vihervasemmistopiireissä pidetään pahimman sortin naisvihaajana ja toksisen maskuliinisuuden edustajana, on kirjassaan Kuolevainen puhunut niin elämästään vakavan masennuksen painamana sekä surustaan sisarensa kuolemasta. Eikä kukaan lukija pidä tätä mitenkään erikoisena, koska valtaväestö ei elä siinä kuplassa, jossa toksisen maskuliinisuuden olemassaoloon uskotaan. He ovat itse miehiä tai ainakin naisia, joilla on sen verran kokemusta miehistä, että he tietävät, että tunteiden ja haavoittuvuuden osoittaminen äijämieheltäkään ei ole millään tapaa erikoista.

Sama on aina ollut havaittavissa myös miesten musiikkimaussa. Leevi & The Leavings ja Juice Leskinen ovat legendoja miesvoittoisen fanikunnan keskuudessa, ja mistä he laulavat? 

Tunteista: ilon ja surun hetkistä, pettymyksistä, katumuksista, menetyksestä ja rakkaudesta. Tunteikkaita sanoituksia esittävät miehet, ja niitä kuuntelevat miehet, jotka kokevat sanoitukset koskettaviksi ja samaistuttaviksi.

Toksista maskuliinisuutta Leevien tapaan: Kaihoa, kaipausta ja katumusta siitä,
että mies ei ymmärtänyt elinikäisen rakkauden mahdollisuuttta, ja suhde jäi pinnalliseksi.

Sulkeutuvat suomalaiset

Suomessa merkittävä tekijä sille, miksi ihmiset - niin miehet kuin naisetkin - sulkeutuvat ja ovat useita muita Euroopan kansoja alttiimpia riistämään henkensä, on sukupuolesta riippumaton: suomalaisten geneettinen taipumus skitsoidisuuteen eli eristäytyneeseen persoonallisuuteen. Skitsofrenia on Suomessa selvästi länsimaiden keskitasoa yleisempää, ja skitsoidisuus on sen lievin muoto.

Skitsoidisuus on Suomessa niin normaalia, etteivät ihmiset edes ajattele sitä erikoisena asiana vaan osana suomalaista luonteenlaatua. Kaikki tietävät, ettei suomalainen tykkää istua jonkun viereen bussissa, jos täysin vapaita penkkiparejakin on, saati keskustella ventovieraan kanssa. Tätä pidetään vain osana suomalaisten kansanluonnetta, ja sitä se onkin, mutta sen geneettinen perusta on syytä tiedostaa. Tutkija Edward Dutton on kuvaillut ilmiötä "Skitso-Finlandiaksi": kansa, jolle skitsofrenian lievin muoto on niin tavanomainen, ettei sitä edes huomata ajatella geneettiseksi piirteeksi.

Ja kun maassa on kansa, jossa on valtava määrä tällaisia ihmisiä, on täysin ymmärrettävää, että moni mielenterveysongelma jää hoitamatta, koska sulkeutuneet ihmiset eivät joko halua tai yksinkertaisesti jaksa puhua niistä ammattilaiselle, koska he kokevat kaikenlaisen sosiaalisen kanssakäymisen ahdistavaksi eivätkä usein tiedosta tilansa olevan skitsoidisuutta. 

Naiset hakeutuvat miehiä herkemmin terveyspalveluiden pariin, mutta voidaanko todella sanoa tämän johtuvan toksisesta maskuliinisuudesta eli siitä, että yhteiskunta painostaisi miehet olemaan osoittamatta haavoittuvuutta tällä tavoin?

Ei ole mitään syytä uskoa niin, koska miesten ja naisten biologiset erot ja evoluutiopsykologia tarjoavat paljon yksinkertaisemman ja loogisemman selityksen: naiset ovat miehiä sosiaalisempia ja avoimempia, ja tämä vääjäämättä heijastuu myös siihen, kuinka helposti he menevät terapeutille tai lääkäriin - myös silloin, kun he kantavat sosiaalisuuteen vaikuttavaa sairautta. Miehet taas ovat vähemmän sosiaalisia, ja heidän ajattelunsa on keskimääräisesti enemmän asia- ja esinepainotteista kuin ihmispainotteista. He eivät siis vain ole yhtä sosiaalisia kuin naiset.

Ongelmaa ruokkii myös yhteisöllisyyden rapistuminen ja yhteiskunnan atomisaatio: yhä useampi ei tunne edes seinänaapureita nimeltä, joten sellaisia turvaverkkoja ei ole, joita entisajan yhteiskunnassa jokaisella on automaattisesti ollut. Näin ympäristökään ei välttämättä voi puuttua tilanteeseen, jos apua kaipaava on tyystin eristäytynyt. Ja tätä atomisaatiota vihervasemmisto haluaa edistää. Perinteinen yhteisöllisyys on heille ummehtunutta impivaaralaisuutta. He haluavat yksilön olevan syntymästä saakka vain valtion armoilla vailla muita turvaverkkoja tai muita tahoja, jotka häntä ohjaisivat kohti hyvää elämää.

Useimmissa maissa tätä pidettäisiin omituisena. Suomessa kukaan ei tähän edes kiinnitä huomiota. Sulkeutuneisuus ja eristäytyvyys ovat vain osa verenperimäämme.

Näkymätön toksisuus

Mutta missä se toksinen maskuliinisuus sitten piilottelee, jos et voi havaita sitä tuntemissasi miehissä, ja ympärillä olevan yhteiskunnan havainnointi johtaa siihen päätelmään, ettei miehillä ole erityisiä vaikeuksia olla tunteikkaita, avoimia ja haavoittuvia?

Ajoittain feministien vakaumuksellinen usko toksiseen maskuliinisuuteen saavuttaa koomiset mittasuhteet. He puhuvat miehistä, niin kuin jokainen mies sisimmässään haluaisi vetää mekon päälle, huulipunaa naamaan ja vollottaa Instagram-livessä syvimpiä tuntojaan kaikelle kansalle. 

Miehiltä itseltään ei tietenkään kysytä, kokevatko he toksista maskuliinisuutta, joka vaikeuttaisi heidän elämäänsä. Lähes kaikki termiä käyttävät ihmiset ovat nuoria naisia, joiden elämänkokemus miehistä on perin rajallista mutta ideologinen itsevarmuus huipussaan. He haluavat määritellä uudet standardit mieheydelle, ja sattumoisin kaikki se, mikä on "hyvää maskuliinisuutta" on sellaista, joka tukee feministien omaa ideologiaa ja tekee miehistä heidän agendansa käsikassaroita.

Se lopullinen totuus "toksisesta maskuliinisuudesta"

Kun kuulet jonkun sanovan, miten vastakkaisen sukupuolen edustajan tulisi muuttua ollakseen hyvä, on syytä poistaa varmistin. Riippumatta siitä, puhuuko tämä ihminen koko sukupuolesta vai saneleeko hän mielipidettään yksittäiselle henkilölle, kuten esittää vaatimuksia seurustelukumppanille, taustalla ovat aina itsekkäät motiivit:

Koko sukupuolesta puhuessa pyritään muokkaamaan yhteiskuntaa omaan ideologiaan sopivaksi, ja ihmissuhteissa tämä on manipuloinnin keino, jossa pyritään häpäisemällä saamaan toinen osapuoli tottelemaan sanomalla vaikkapa: "Oikea mies kyllä maksaisi aina laskun Tinder-treffeillä."

Tällaista manipulointia feministit yrittävät koko miessukupuoleen kohdistaa väittämällä heidän mieheyttään toksiseksi ja esittämällä vaatimuksia siitä, miten miesten tulisi muuttua, jotta he lakkaisivat olemasta toksisia.

Ja kaikki tämä perustuu valheeseen. Toksinen maskuliinisuus on olemassa vain feministien korvien välissä, ei valloillaan yhteiskunnassa. On vain mieheyttä, maskuliinisuutta, jonka kirjavuus on tavan tallaajalle itsestäänselvyys: Miehet raksamiehistä sairaanhoitajiin edustavat kaikki yksinkertaisesti mieheyttä, ei mitään sen kummempaa.

Toksista maskuliinisuutta ei yksinkertaisesti ole. 

Se on feministien keksimä valhe, jolla silkka miehenä oleminen yritetään patologisoida sairauden kaltaiseksi tilaksi, ja koko miessukupuoli demonisoidaan tunnekylmiksi örkeiksi. Vaikka vihervasemmiston toksiset maskuliinisuudet, patriarkaatit, systeemiset rasismit ja muut tarujen hirviöt ovat todistettavuudessa samalla tasolla muinaisten avaruusolioiden kanssa, ne ovat pahempia salaliittoteorioita, koska feministien mielikuvitushirviöt on keksitty laskelmoiden juuri sitä tarkoitusta varten, että niillä pyritään muokkaamaan yhteiskuntaa heidän agendansa mukaiseksi manipuloimalla ja painostamalla kansaa.

Toksisen maskuliinisuuden vale luo feministeille hyvän pohjan miesten syyttämiselle jos jonkinlaisista ongelmista, mutta ennen kaikkea se on heille väline, jolla pyritään kontrolloimaan miehiä ja patistamaan heitä muuttumaan feministien kynnysmatoiksi: Toimi, kuten se sinitukkainen, mt-diagnoosinsa Twitter-biossaan luetteleva ikisinkku käskee, tai olet myrkyllinen ihminen ja uhka koko yhteiskunnalle.

Ratkaisu on yksinkertainen: Sano ei pyrkimyksille manipuloida sinua. Vaikka valtamedia yrittää luoda mielikuvan siitä, että usko vihervasemmistolaisten myytteihin olisi hyvinkin yleistä, kansan valtaenemmistö on puolellasi. Ja kun sinä haistatat pitkät feministien juonitteluille, rohkaiset muita tuomaan mielipiteensä julki.

Taistelu sananvapaudesta ja miten se voitetaan

Jos sananvapaus viedään, tyhminä ja hiljaisina meidät voidaan johdattaa kuin lampaat teuraalle.

-George Washington.

Vihervasemmiston viime aikoina saamat vihapuhetuomiot ovat herättäneet laajalti eräänlaista vahingoniloa kansallismielisissä ja muissa laajaa sananvapautta kannattavissa piireissä. Tutkintojen kohteeksi joutuneet ovat itse kannattaneet vihapuhelakeja ja vaatineet niin uusia asioita lisättäväksi laittoman puheen piiriin kuin kovempia rangaistuksiakin, joten on ymmärrettävää kokea tyydytystä siitä, että kansallismielisten vaientamiseen luodut aseet kääntyvät luojiaan vastaan. Monilta kuitenkin jää huomaamatta jotain tärkeämpää näiden tuomioiden suhteen eli niiden vaikutus yhteiskuntaan pitkällä tähtäimellä.

Tähän saakka vihervasemmistolla on ollut hyvä syy kannattaa jokaista uutta kiristystä vihapuhelakeihin - ne kun ovat olleet vain heidän vastustajansa, jotka näistä laeista ovat joutuneet kärsimään. Mutta nyt tilanne on muuttunut, ja tämä muutos vääjäämättä vaikuttaa myös vihervasemmiston suhtautumiseen vihapuhelakeihin ja tekee heistä varovaisempia uusien kiristysten puskemisessa. Tästä nähtiinkin jo selkeä käytännön esimerkki, kun somessa käytiin keskustelua lakialoitteesta, joka lisäisi ns. maalittamisen rikoslakiin. Alun alkaen tämä suunnitelma sai vihervasemmiston ehdottoman tuen taakseen. Mutta Johanna Vehkoon tuomion myötä alkoi nousta myös kriittisiä ääniä. Tietenkään tämä kriittisyys ei kumpua huolesta kaventuvaa sananvapautta kohtaan vain silkasta pelosta: monet laitavasemmiston toimijat kääntyivätkin sanomaan, ettei maalitusta kannata lisätä rikoslakiin, koska ne tulevat olemaan heidän omat toverinsa, jotka enimmäkseen syytetyn penkillä istuisivat. 

Tulosta on tullut myös maalituskeskustelun ulkopuolella. Valtamediassa on alkanut ilmetä kriittisiä puheenvuoroja kunnianloukkauslakeja kohtaan, eikä tällaisia mielipiteitä lehdistön sivuilla nähnyt ennen Vehkoon tuomiota. Yksi oikeusjuttu riitti siihen, että suuri joukko uusia ihmisiä havahtui pohtimaan, onko jokaista solvausta sittenkään järkevää käsitellä rikosasiana ja näin sekä kuormittaa oikeuslaitosta että tehdä oikeusistuimista loputtomien kunnianloukkauskäsittelyjen taistelutanner. 

Olisiko tätä asennemuutosta tapahtunut ilman huomattavasti julkisuutta saaneita arvoliberaalien vihapuhetuomioita? Tuskin, mutta tämänkin vihervasemmisto pyrkii kääntämään vastustajiensa pahansuovaksi juonitteluksi sanomalla, että kansallismieliset tekevät politiikkaa rikosilmoituksilla ja pyrkivät näin vaikuttamaan lainsäädäntöön ja poliittisten vastustajien toimintaan. Tietysti näin on, ja tietysti sama on pätenyt koko ajan myös liberaalien omiin vihapuheilmoituksiin: niiden tarkoitus on vaientaa poliittista vastapuolta ja itse lakien tarkoitus on rajoittaa heidän mahdollisuuksiaan viestinsä välittämiseen. Ja tämän jokainen kansallismielisestä vihapuheilmoituksen tehnyt tunnustaisi suoriltaan itsekin - että hänestä vihapuhe tulee kitkeä yhteiskunnasta, ja tämä toimi motiivina hänen tekemälleen rikosilmoitukselle. Molemmat osapuolet tekevät politiikkaa asialla, eikä siinä ole mitään erityistä tai sinänsä paheksuttavaa. Luonnollisesti peliä yhteiskunnan herruudesta käydään kaikilla kentillä, ja lainsäädännön luominen ja sen käyttäminen ovat yksi väline tässä pelissä.

Voimmekin siis odottaa ainakin jonkinlaisia positiivisia seurauksia sille, että vihapuhelakien kannattajat ovat joutuneet saamapuolelle aloittamassaan ottelussa. Koska he nyt tiedostavat, että lait tulevat koskemaan myös heitä itseään, he epäilemättä tulevat olemaan harkitsevaisempia sen suhteen, millaisia lakimuutoksia he kannattavat, mikä taas edistää sananvapauden toteutumista laajemmin. Tuomioihin ei siis tule suhtautua vain siten, että vastustaja saa maistaa omaa lääkettään, vaan toimintana laajemman sananvapauden puolesta - aivan samoin kuin vihervasemmisto ei suhtaudu omaan toimintaansa yksittäisten vihapuhujien kurittamisena vaan yhteiskunnallisen keskustelun muokkaamisena laajemmassa mittakaavassa.

Erinomainen viimeaikainen esimerkki siitä, miten vihervasemmisto käyttää oikeusistuimia politiikan tekemiseen oli PS-nuorten oikeudenkäynti kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Nuoria ei syytetty väkivaltaan yllyttämisestä tai edes minkään vähemmistön halventamisesta vaan ainoastaan poliittisen kannanoton tekemisestä. He jakoivat EU-komission mainoskuvan "Euroopan tulevaisuudesta" omalla saatetekstillään: "Äänestä perussuomalaisia, jotta Suomi ei tulevaisuudessa näyttäisi tältä." Komission mainoksessa oli kuvattuna afrikkalainen perhe. Kyseessä oli siis ilmeinen kannanotto poliittiseen aiheeseen eli maahanmuuttopolitiikkaan: me vastustamme maahanmuuttopolitiikkaa, jonka seurauksena Suomi ei enää ole suomalainen. Päinvastainen kannanotto ei koskaan päätyisi rikosasiaksi. Itse asiassa mediassa tällaiset kannanotot ovat arkipäivää: vain pari päivää sitten Suomen suurimmassa sanomalehdessä valiteltiin, miten suomalainen kirjallisuus on liian valkoista. Aiemmin mm. yliopistot ja poliittinen johto ovat olleet median mukaan liian valkoisia. 

Puhutaan siis politiikasta ja erilaisista mielipiteistä siihen: joidenkin mielestä Suomi pitäisi täyttää ei-suomalaisilla, toisten mielestä pitäisi noudattaa päinvastaista politiikkaa, ja joidenkin mielipide on jotain näiden kahden väliltä. Vihervasemmisto siis hyödynsi oikeusjärjestelmää vaikeuttaakseen heitä vastustavan politiikan tekemistä.

Aktiiviset suomalaisvastaiset toimijat ovat kuitenkin vain pieni vähemmistö, joten ei tule unohtaa ryhmää, joka on heitä huomattavasti suurempi ja siksi demokratiassa tärkeämpi: niitä tavallisia ihmisiä, jotka ovat enemmän tai vähemmän kiinnostuneita politiikasta. Heidän voittamisessa meidän asiamme kannalle vastustajat tekevät työmme käytännössä puolestamme. Tavan kansalainen kun ei ole aktivisti, joka useinkaan pohtisi tällaisia asioita. He keskittyvät arkielämäänsä, ja politiikka kiinnittää heidän huomionsa lähinnä silloin, kun se jotenkin tätä arkielämää koskettaa. Siksi sellaisetkin ihmiset, jotka nukkuvat vaaleissa, voivat aktivoitua vastustamaan bensaveron korotuksia ja kenties jopa havahtua siihen, että jatkossa kannattaisi äänestää. 

Sananvapauskysymyksen suhteen vihervasemmiston ei tarvitsisi tehdä mitään - kirjaimellisesti. Heidän kannaltaan olisi ehdottomasti paras olla tekemättä tästä keskustelusta sellaista, joka havahduttaa tavan kansalaiset siihen mukaan, mutta malttamattomina ja suuruudenhulluina sananvapauden vastustajat eivät tietenkään malta olla vain tekemättä mitään. He valittavat Eskimo-puikoista, Brunbergin suukoista, tiernapojista, lakritsipaketeista ja koulujen joulujuhlista ja siten vaikuttavat tavallisten ihmisten arkeen. Näin he tulevat ärsyttäneeksi monia ihmisiä, jotka muutoin eivät vaivautuisi poliittista korrektiutta vastustamaan, ja luovat itselleen uusia vihollisia kajoamalla asioihin, jotka yksittäisinä asioina voivat olla pieniä, mutta joihin ihmisillä liittyy tunnesiteitä, arvoja ja lapsuudenmuistoja.

Samaten he ovat luoneet uusia vihollisia uskonnollisissa piireissä Päivi Räsäseen kohdistuneilla ajoittain hyvinkin absurdeilla vihapuheilmoituksilla. Kristillisdemokraatithan ovat puolueena olleet tiukasti kaikenlaista vihapuhetta vastaan, mutta Räsäseen ja muihin kristittyihin toimijoihin kohdistuvat rikosilmoitukset ovat herätelleet kristillisiä vihapuhejahdin todellisuuteen: kyseessä ei ole vähemmistöjen suojelu todellisilta uhilta vaan ainoastaan kaiken sellaisen keskustelun estäminen, joka ei tue arvoliberaalia politiikkaa. Luonnollisesti kristilliset joutuvat jahdin kohteeksi, koska monilla heistä on varsinkin sukupuoleen, avioliittoon ja homouteen liittyen näkemyksiä, joista arvoliberaalit eivät pidä. Tälläkin rintamalla sananvapauden vastustajat ovat onnistuneet luomaan uusia vihollisia.

Politiikka on aina alavirtaan kulttuurista, ja siksi myös taistelu sananvapaudesta käydään kulttuurillisella rintamalla - ei vaaleissa. Vaalien lopputulos kun on vain kulttuurin ja ihmisten arvomaailman heijastumaa, ja metapoliittinen vaikuttaminen eli juuri se politiikan ulkopuolinen mielipidevaikuttaminen, tuottaa varmemmin tulosta kuin mielipidemittausten kyttääminen ja hyvien tulosten toivominen kansallismielisille toimijoille. Ne tulokset kyllä seuraavat perässä, mikäli mielipidevaikuttamisessa on onnistuttu.

Tässä mielipidevaikuttamisessa meillä on vastapuolen poliittisten aktivistien lisäksi heitä vaikutusvaltaisempi vastustaja eli perinteinen media. Onneksi media harrastaa samaa oman oksan sahaamista kuin vihervasemmiston poliittisen puolen toimijat: sama malttamattomuus ja suuruudenhulluus saavat median puskemaan propagandajuttua toisensa perään, mikä vielä joitain vuosikymmeniä sitten olisi epäilemättä toiminut. Mutta nyt eletään internetin aikakautta, ja yhä harvempi on perinteisen median varassa mitä tiedon saantiin tulee. Mediassa kuitenkin toimitaan pitkälti kuin elettäisiin vielä wanhoja aikoja, joina Yle määritteli, mistä ylipäänsä voi tulla yleinen puheenaihe. 

Ajoittain tämä tuottaa hyvinkin huvittavia tuloksia, kuten nähtiin median reaktioissa vihreiden kaupunginvaltuutettu Latekoe Lawson Hellun raivonpurkaukseen valtuustossa. Videot tapahtuneesta olivat jo ehtineet levitä somessa, ja media hyppäsi jälkijunassa mukaan luomaan narratiivia, jonka mukaan se olisikin Junes Lokka, joka valtuutossa häiriköi. Samanlaista omaan jalkaan ampumista oli perinteisen median itkupotkuraivari Johanna Vehkoon vihapuhekäräjistä, joiden tiimoilta kaikki journalistinen etiikka, kuten velvollisuus olla pyrkimättä vaikuttamaan käynnissä oleviin oikeudenkäynteihin, lensi ikkunasta. Varmastikin on joitain ihmisiä, jotka edelleen seuraavat vain perinteistä mediaa ja muodostavat mielipiteensä sen pohjalta, mutta kaikille muille tällainen näyttäytyy vain jälleen uutena todisteena siitä, että toimittajat ovat aktivisteja eivätkä journalisteja, ja siksi toimittajat, kuten Vehkoo tai Iltalehden Tommi Parkkonen vihapuhekuulusteluihin päätyvät.

Joten taistelua sananvapaudesta käydään nyt pääasiallisesti kolmella tapaa: muokkaamalla yleistä mielipidettä, heikentämällä vastustajan motivaatiota uusien rajoitusten luontiin ja luomalla uusia liittolaisuuksia sananvapauden puolustajien välille. Vihervasemmiston suuruudenhulluus on tässä asiassa heidän pahin vihollisensa, joten kansallismieliset keräisivät tukea vaikka tekemättä mitään, koska vastustajat kyllä järjestävät meille uusia kannattajia. Laiskaksi ei kuitenkaan pidä ryhtyä, vaan kaikilla mainituilla rintamilla on toimittava aktiivisesti. 

Tiernapoikaperinteeseen kajoamisesta pahastuneelle tavan kansalaiselle on tehtävä selväksi, että kyseessä ei ole vain yksittäinen asia vaan aktiivinen sodankäynti suomalaista yhtenäiskulttuuria ja identiteettiä vastaan. Näin asia ei unohdu sen poistuessa otsikoista, ja ihmiset oppivat tunnistamaan tämän suomalaisvastaisen toiminnan ja kenties kokevat laajemmankin herätyksen tästä sodasta suomalaisuutta vastaan. Näin syntyy myös tarvittavia uusia liittolaisuuksia taisteluun sananvapauden puolesta. Tähän aktivismiin voi osallistua kuka tahansa niin somessa kuin työpaikan kahvipöytäkeskusteluissa. 

Toisekseen, vihollisen kehittelemiä aseita on käytettävä entistä hanakammin heitä vastaan. Rääväsuinen ja röyhkeä vihervasemmisto tarjoaa joka päivä somessa sisältöä tutkintapyyntöihin, ja kehotankin kaikkia noudattamaan tässä poliisin ohjeistusta ja ilmoittamaan havaitsemastaan vihapuheesta poliisille. Taistelua sananvapauden puolesta tukevat myös siihen suoraan liittymättömät tapahtumat: kun maahanmuuton ongelmat tulevat koko ajan ilmeisemmiksi, kansan into äänestää ongelmien aiheuttajia vähenee koko ajan, ja nämä aiheuttajat sattumoisin ovat samat ihmiset kuin sananvapauden viholliset.

Median suhteen suosittelisin hyvin yksinkertaista tapaa: antaa heidän huseerata ja murentaa omaa uskottavuuttaan, mutta olkaamme me paikalla oikaisemassa heidän valeensa. Älkää jakako valtamedian linkkejä edes kritisointimielessä. Sillä ei heille ole mitään väliä, tulevatko klikkitulot arvostelusta vai kehuista. Rahoitat vihollista joka tapauksessa. Anna jakosi ja tykkäyksesi niille, jotka sen ansaitsevat, eli vaihtoehtomedialle, joka tekee työtä totuuden esille tuomiseksi.Kansallismielisillä uutissivustoilla tehdään kovasti töitä laadukkaan sisällön tuottamiseksi, ja on epäilemättä lannistavaa heille nähdä, miten kansallismieliset valittavat median puolueellisuudesta mutta kuitenkin itse tukevat yksinomaan valemediaa jakamalla sen linkkejä. Jos jotain valtamedian juttua on siteerattava tai näytettävä, käytä kuvakaappausta tai tee arkistoitu linkki ja jaa se. Näin et tuota klikkaustuloja, ja juttu jää talteen alkuperäisessä muodossaan, turvaan jälkikäteen tehdyiltä muokkauksilta. Ohje arkistolinkin tekemiseen löytyy tekstin lopusta. 

Juuri nyt järjestelmä on meitä vastaan monella tasolla, mutta kaikki tämä on korjattavissa. Poliittinen johto on vaihdettavissa, ja sen mukana voidaan myös lainsäädäntö ja poliisijohto laittaa uusiksi. Työtä tämä vaatii, mutta pohjapiirrokset ovat valmiina, ja pitkäjänteisyydellä muutos ennen pitkää syntyy. Tuloksia on nähtävissä jo nyt, vaikka puhutaan vasta yksittäisten aktivistien tekemisistä. Vain taivas on rajana, jos kansallismieliset kohdistavat tarmonsa tähän kamppailuun. 

Arkistolinkin voit tehdä esim. osoitteessa https://archive.org/web/ syöttämällä sinne jutun verkko-osoitteen. Jos arkistoituja versioita on jo olemassa, sivusto tarjoaa sinulle niitä, mutta voit myös luoda uuden tallenteen klikkaamalla "Save this URL", jolloin sivusto tallentaa uutisen ja antaa sinulle linkin, jonka voit jakaa. Sisältö on täysin sama kuin alkuperäisessä uutisessa, mutta ohitat uutissivuston, jolloin et päädy rahoittamaan heidän toimintaansa.

Hakatun valkoisen syndrooma - pelkoa ja inhoa Manchesterissä

Manchesterin iskun tähän mennessä tunnistetut kuolonuhrit. Saffie-Rose Roussos (8 vuotta),
Georgina Callander (18) ja John Atkinson (26).

Tähän mennessä 22 ihmistä on kuollut pop-tähti Ariana Granden konsertissa tapahtuneessa terrori-iskussa, jossa 22-vuotias libyalaisten pakolaisten lapsi Salman Ramadan Abedi räjäytti itsensä kotitekoisella räjähdeliivillä väkijoukossa konserttiareenan aulatilan läheisyydessä. Grande on erityisesti pikkutyttöjen ja teinien suosiossa, ja isku olikin kaiketi suunnattu juuri lapsia tappamaan, ja heitä uhrien joukossa tiedetään olleen.

Tässä vaiheessa edes rasisminvastustajat eivät enää kehtaa aloittaa "no eihän se välttämättä ole muslimi" -heittoja, koska tietävät itsekin, mitä tuleman pitää. Se kertoo syvästä piittaamattomuudesta heidän aatemaailmassaan. He tietävät sen, minkä mekin. He vain eivät välitä. Heidän vaistonsa kertoo heille saman kuin omamme meille, mutta he valitsevat silti kamppailla järkeä ja käytännöllisyyttä vastaan kannattamalla muslimien maahanmuuttoa, joka tämänkin verilöylyn Eurooppaan toi. He ymmärtävät, että tätä on tulossa. 

Koska en saata uskoa vihervasemmiston kokoisen ihmisryhmän olevan yksinkertaisesti pahoja, haluan uskoa heidän motiiviensa löytyvän muualta inhimillisyyden kirjosta. 

Väärässä olemisen tunnustamisen vaikeus olisi yksi ymmärrettävä selitys. Virheen tunnustaminen kun ei olisi vain aatteellisen typeryyden tunnustamista vaan myös sen, että on itse ollut mukana tuottamassa yhteiskunnallista muutosta, joka on lukemattomille muille aiheuttanut kärsimystä. 

He ryhtyivät ajamaan monikulttuuria, koska tarkoittivat ja uskoivat tekevänsä hyvää. He haluavat olla hyviä ihmisiä. Kuinka raskasta voikaan olla joutua sisäistämään, että kaiken sen ajan, kun olet luullut ajavasi rauhaa, rakkautta ja parempaa maailmaa, oletkin oikeasti tuottanut raiskausepidemioita, seksuaalivähemmistöihin kohdistuvia viharikoksia, sukupuolten epätasa-arvoa sekä silpoutuneita ruumiita?

Halu vältellä todellisuuden kohtaamista on inhimillinen, mutta edesvastuuton. Tietysti moisen virheen tunnustaminen on henkilölle itselleen raskasta, mutta on jo korkea aika, että tämä ryhmä lakkaa tekemästä päätöksiä omien tunteidensa nojalla ja alkaa ajatella yhteiskuntaa ympärillään.

Pääministerirobottimme Juha Sipilä kirjoitti surunvalitteluksi standarditwiittinsä vaihtaen lähinnä kaupungin nimen. Taas Sipilä on shokissa ja tuomitsee iskun vahvasti. Onpa virkistävää. Tuossahan on melkein jo jotain eroa tusinaan aiempia surutwiittejä mieheltä. (kuva suurenee klikkaamalla)

Media ja some muistuttelevat meitä, kuinka tärkeää on jatkaa elämistä normaaliin tapaan. Ei saa antaa pelolle valtaa. Ei saa reagoida. Muuten terroristit voittavat. Kepeästi piiloteltu vihjailu länsimaisten omasta syyllisyydestä iskuihin löytää myös tiensä keskusteluun nopeasti. Joku uhrien kanssa saman ihonvärin omaava on joskus pommittanut, joskus orjuuttanut ja joskus rasisteerannut. Ja pakolaisiakaan eivät halua. Ymmärtäähän sen sitten, että verilöylyä on tulossa.

Kuvitellaanpa, että jakaisimme vastaavia neuvoja muille väkivallan uhreille, vaikkapa hakatuille vaimoille:

Jatka kuin aina. Käy shoppailemassa. Käy konserteissa. Älä anna sen näkyä. Muuten miehesi voittaa. Ja kyllä tässä on peiliin katsomisen paikka. Oletko nyt itse ollut tarpeeksi rakastava ja omistautuva? Niin, ja muistathan sen kerran, kun vahingossa naarmutit sen autoa parkkipaikalta peruuttaessa? Nalkuttaakin olet tainnut. Nyt on tärkeintä pysyä avoimena dialogille ja välttää tunteellista kohkaamista ja hätiköintiä.

Kukaan ei sanoisi edellä mainittua neuvontaa solidaarisuudeksi, myötätunnoksi tai millään inhimillisellä tai käytännöllisellä tasolla järkevästi. Se, mikä ei toimi mikrotasolla, ei yleensä toimi myöskään makrotasolla. Jos pään painaminen hiekkaan ja itsesyyttely ei auta yksittäistä uhria, ei se auta yhteiskuntaakaan. Kuitenkin meidän halutaan potevan yhteiskunnallista hakatun naisen syndroomaa: jopa lastemme murhaaminen pitäisi kokea meidän syyksemme.

Järkyttävä esimerkki tällaisesta vastenmielisen alentuvasta neuvomisesta tuli Rasmus-ryhmässä hääräävän Ana María Gutíerrezin blogipäivityksestä Manchesterin iskuun liittyen:

"Pahuudelle ei pidä antaa tilaa. Nyt tarvitaan rakkautta ja kauneutta elämämme ympärille. Ihan oikeasti, jaksaisit nyt vain rakastaa!"

Uskoisitko Gutíerrezin sanovan tuota päin naamaa vaikkapa 8-vuotiaan Saffie-Rosen äidille? Tuskin. Hän kuitenkin kehtaa tuon kirkkain silmin meille suomalaisille sanoa. Minä rakastan. Paljonkin. Minulla on kauneutta ympärilläni myös. Sillä vaan ei ole yhtään mitään tekemistä sen kanssa, päättääkö joku Allahin kunniaksi räjähtää väkijoukossa. Minun tekemiseni eivät siihen vaikuta. 

Gutíerrez kuuluu siihen lapselliseen koulukuntaan, jossa valitaan leikkiä, että sota vaatii molempien osapuolien suostumuksen ja että tarpeeksi raivokas silmien ummistaminen ja kumbayaan veisaaminen saa ongelmat ennemmin tai myöhemmin katoamaan itsekseen. Sota ei vaadi meidän suostumustamme. Riittää, että joku keksii sen meitä vastaan aloittaa. Sodassa sitten olemme - halusimme tai emme. Jos kiistämme roolimme sodan osapuolena, meistä tulee yksipuolisen sodan - jota kansanmurhaksikin kutsutaan - uhreja. Jos tunnustamme roolimme, voimme ryhtyä toimenpiteisiin ja voittaa. 

Terrorismi ei ole menossa minnekään. Tämä on vasta alkua. Jo tämä saadaan aikaan Euroopassa, jossa muslimeja on vasta muutama prosentti. Jos haluaa arvioida tulevaisuutta, voi katseen kääntää vaikkapa Irakiin tai Somaliaan, jossa muslimeita ovat lähes kaikki. Väkivallan määrä korreloi muslimien määrän kanssa. Paremmaksi tämä ei muutu, ellei politiikkamme muutu paremmaksi. Terrorismilta, raiskausaalloilta ja muilta ongelmilta ovat välttyneet Euroopassa vain ne maat, jotka ovat tiukinta linjaa muslimien maahanmuuton suhteen pitäneet.

On myös täysin epärealistista turvautua fantasioihin siitä, että ehkäpä integraatio, rasismin vastustaminen ja avoimuus veisivät ongelmat pois. Yksikään länsimaa ei muslimien integroinnissa ole onnistunut. Suomalaiset ovat hieno ja pätevä kansa, mutta ei nyt kuvitella, että meillä olisi taikuus, jolla onnistua jossain, missä kaikki muut ovat epäonnistuneet. Varsinkin, kun mitään viitteitä moisen magian olemassaolosta ei ole. Poliitikkomme noudattavat muiden maiden itsemurhan reseptiä vaihe vaiheelta, vain muutaman askeleen muita jäljessä. 

Tähänkin itsepetokseen uskovia kehottaisin suuntaamaan katseensa Lähi-Itään ja Pohjois-Afrikkaan: tuskinpa muslimeilla siellä integraatio-ongelmia on? Tuskinpa heitä kohtaan muiden muslimien keskellä rasisteerataan? Mutta terrorismia on vielä paljon enemmän kuin meillä. Seksuaalirikokset ja naisten epätasa-arvo ovat arkipäivää, homojen oikeuksista ei ole tietoakaan. 

Jos olet päästänyt ketun kanalaan, voit toki syyttää verilöylystä omia puutteellisia toimiasi ketun integroimiseksi. Tosiasia kuitenkin on, että virheesi oli päästää kettu kanalaan. Ketulla on ketun luonto.

Yhdenkään suomalaisen vanhemman ei ole vielä tarvinnut haudata jihadisti-iskussa kuollutta lasta, mutta lukemattomat ovat toivottomina yrittäneet lohduttaa raiskattua, ahdisteltua, pahoinpideltyä tai ryöstettyä lastaan. Kukaan ei tule ja suojele maatasi ja lapsiasi sinun puolestasi. 

Nyt on aika miettiä, aiotko esi-isiesi tavoin tehdä velvollisuutesi osana suomalaisuuden monituhatvuotista jatkumoa vai painatko pääsi hiekkaan ja toivot, että kukaan tulevista vainajista ei tule olemaan sinun lapsesi. Ei tarvita ihmetekoja. Tarvitaan ainoastaan rohkeutta todeta ongelma, puhua siitä ja vaatia päättäjiämme tilille. 

Mielipide, jota Hesari ei suostu julkaisemaan

Kun Helsingin Sanomien mielipideosastolla väitettiin keskustelua "äärioikeiston" kanssa mahdottomaksi, koska äärioikeisto vain heittelee raiskausuhkauksia, päätin lähettää oman mielipiteeni vastineeksi. Koska HS on punavihreän kuplan pää-äänenkannattajia, en toki pitänyt julkaisun mahdollisuuksia kovin suurina mutta päätin joka tapauksessa julkaista vastineen täällä blogin puolella.

Vihervasemmisto välttelee keskustelua

Riikka Yrttiaho kirjoitti HS:n mielipideosastolla uskovansa keskustelun äärioikeiston kanssa olevan mahdotonta ja kirjailija Pirkko Saision siten astuneen populistien ansaan dialogia peräänkuuluttaessaan. Yrttiahon mukaan hänen keskustelunsa äärioikeiston kanssa ovat johtaneet väkivaltafantasiointiin ja raiskausuhkauksiin, ja tämän vuoksi keskusteluyhteys eri mieltä oleviin on suljettava täysin.

Toki minäkin voisin poimia netin syövereistä muutaman fanaattisimman vihervasemmistolaisen ja heidän käytöksensä pohjalta leikkiä kaikkien eriäviä näkemyksiä esittävien olevan samanlaisia hörhöjä, mutta se ei olisi kovin älyllisesti rehellistä - rakentavuudesta puhumattakaan. Se tosin voisi toimia näppäränä tekosyynä epämiellyttävien keskustelujen välttämiselle, jos nyt sitä tavoittelisin.

Kokemukseni keskusteluyrityksistä on toisenlainen. Toki sekaan on mahtunut täysin asiattomiakin tapauksia, mutta enimmäkseen olen vihervasemmiston puolelta kohdannut keskustelun välttelyä. Punavihreät poliitikot eivät suostu keskusteluohjelmaan, jos mukana on eri mieltä olevia, ja he säännönmukaisesti siivoavat blokkauksilla Facebook-seiniltään eriävät mielipiteet pois.

Olen reilun vuoden ajan ollut mukana kansallismielisessä podcastissa, johon kuulijat usein pyytävät vastakkaisen näkemyksen edustajia vieraaksi. Helpommin sanottu kuin tehty. Bloggaaja Saku Timonen jätti kutsuni huomiotta kahdella eri foorumilla ja blokkasi minut bloginsa kommenttiosiosta. Suvi auvinen blokkasi minut heti, kun lähetin hänelle kutsun Twitterissä. Suldaan Said Ahmed blokkasi minut Facebookissa. Susani Mahadura jalona suitsutti dialogin tärkeyttä minulle, mutta kun tarjosin siihen mahdollisuuden, hän lakkasi vastaamasta viesteihini. Listaa voisi jatkaa loputtomiin.

Podcastissämme ei takuulla kenellekään esitetä raiskausuhkauksia. Olen kutsutuille vielä erikseen korostanut, että he eivät tulisi joutumaan vyörytyksen tai ansan virittelyn kohteeksi vaan saisivat tietysti asianmukaista kunnioitusta. Hehän olisivat meidän vieraitamme.

En itsekään juuri usko, että dialogi mitään neuvotteluratkaisua voi tuottaa: valtio kun ei voi olla jokseenkin etnonationalistinen kansallisvaltio ja jokseenkin monikulttuurinen. Molempia miellyttävää kompromissia ei ole olemassa, mutta debatin käyminen aiheesta on tärkeää tiedonvälitystä ja tarjoaa kuulijoille mahdollisuuden argumenttien helppoon arviointiin.

Kuten sanoin, leimaaminen uhkailijoiksi ja äärimmäisen mustavalkoinen jako "ihmisoikeuksien puolustajiin" ja "toisenvärisen ihmisen kuolemasta iloitseviin" ovat kätevä tekosyy sellaisen keskustelun välttämiselle, jossa omat näkemykset tulisivat aidosti haastetuiksi, mutta todellisuuden kanssa niillä ei juuri ole tekemistä.

Tarjosin myös Yrttiaholle mahdollisuuden laittaa mielipiteensä äärioikeistolaisista testiin ja tulla podcastiimme*. Ovet ovat auki Monokulttuurin lähetyksiin myös muille vastaavan näkemyksen omaaville. Dialogia on tarjolla - odottelemme vain jonkinlaista katetta kauniille puheille sen tarpeesta.

*Lähetin Yrttiaholle kutsun Facebook-viestinä 15.5. klo 13:23. Nyt on 21.5., enkä ole saanut vastausta.

Vihervasemmistolaisen ääriajattelun lyhyt oppimäärä

Jos haluat nopeasti suututtaa vihervasemmistolaisen, mainitse kaksi ääripäätä. 

Ääripäistä puhuminen raivostuttaa monikulturistit, koska he eivät halua hyväksyä edustavansa ääripäätä. Siksi hyväntahtoinenkin asian mainitseminen johtaa seuraavanlaiseen jankutukseen (todellisia sitaatteja todellisilta ihmisiltä):

"Ei ole kahta ääripäätä. On toisten oikeuden elämään kiistävät rasistit ja ihmisoikeuksien kannattajat. Ihmisoikeudet ovat universaaleja, eivätkä ne ole neuvottelukysymys. Ei ole ääriajattelua kannattaa samoja oikeuksia kaikille. On vain yksi ääripää - rasistit - ja sitten on se 90-99% kansasta, joka on suvaitsevaisia."

Tietysti monikulturistit edustavat ääriajattelua. He vain ovat normalisoineet ajatuksensa itselleen ja ikävä kyllä monille muillekin erittäin myötämielisen median ja poliittisen eliitin tukemana. Eikä meidän edes tarvitse puhua Antifasta tai muista katuradikaaleista - puhun nyt monikulturisteista yleisesti.

"Samat oikeudet kaikille" on radikaali ajatus, samoin ihmisoikeuksien universaalius. Jo Ihmisoikeuksien Yleismaailmallisen Julistuksen luomisen aikaan 8 YK:n jäsenmaata kieltäytyi äänestämästä julistuksen puolesta. Myöhemmin islamilaiset maat kehittivät oman, sharia-lakiin pohjautuvan versionsa julistuksesta.

Islamilaisissa maissa yleinen mielipide on täysin meidän ihmisoikeuskäsityksemme vastainen. Usko siihen, että sharian tulisi olla maan virallinen laki, että islamista luopuvat tulisi teloittaa ja naisen olla miehen määräysvallassa, eivät ole ääriajatuksia. Ne ovat enemmistön mielipide lukuisissa muslimimaissa. Heidän mieliinsä ja maihinsa asti väitetysti universaalit ihmisoikeudet eivät yllä eivätkä ole koskaan yltäneet. He eivät halua samoja oikeuksia kaikille tai pidä meidän ihmisoikeuskäsitystämme omanaan tai universaalina.

On siis ilmeinen fakta, että ihmisoikeudet tai mielipide siitä, mitkä ovat ihmisoikeuksia, eivät ole universaaleja. Se, että me voimme nauttia länsimaisesta kuplasta, jossa oikeuksista välitetään, ei kumoa sitä seikkaa, että suurin osa maapallon ihmisistä elää aivan erilaisten lakien alla nauttien erilaisista oikeuksista - ja mikä järkyttävintä suvaitsevaistolle - kaikki tässä maailmassa eivät halua samanlaisia arvoja ja oikeuksia maahansa, kuin meillä on.

"Samat oikeudet kaikille" on aivan yhtä radikaali ajatus sellaisena, miten suomalaiset monikulturistit sen tarkoittavat. Vaaditaan, että ihmisillä pitäisi olla oikeus muuttaa maailmassa minne haluavat ja siten astua vaikka valmiiseen pöytään nauttimaan vieraan kansan työn tuloksista. Tämä on radikaali ajatus, joka kamppailee sitä vakiintunutta käsitystä vastaan, että suvereenilla valtiolla on oikeus valita, kenet se alueelleen päästää. 

Oikeus asua Suomessa lisäksi tuo henkilön käyttöön kaikki suomalaisen lain takaamat etuudet, mikä pahentaa hallitsemattoman muuttoliikkeen tuhoisuutta. Kun valtio tarjoaa etuudet niillekin, jotka eivät koskaan ole edes voineet verokassaan penniäkään maksaa, on ilmiselvää, että valtio silloin tulee vetämään puoleensa juuri vääränlaista tulijavirtaa eli heitä, jotka haluavat vain hyötyä järjestelmästä. Tästä saadaan aikaan taloudellisesti ja sosiaalisesti täysin kestämätön kuvio.

Myös turvapaikan saaminen tulkitaan perusoikeudeksi, vaikkei se sitä koskaan ole ollut. Turvapaikkaa saa hakea, mutta kriteerien jäädessä täyttymättä se voidaan evätä. Vihervasemmisto tulkitsee turvapaikan saannin kriteerin varsin toisella tapaa kuin laki. Lain mukaan turvapaikkaan oikeuttaa henkilökohtainen vaino ja maansisäisen paon mahdottomuus. Vihervasemmiston mielestä turvapaikanhakijan oma mielipide on täysin riittävä kriteeri, ja jos turvapaikanhakija kieltäytyy lähtemästä maasta ja ryhtyy protestoimaan, on se vihervasemmistolle vihoviimeinen todiste siitä, että turvapaikka tosiaan tarvitaan.

Se, että monikulturistit ovat ääripää, näkyy myös heidän ideologiansa ominaisuuksissa, jotka ovat fanaattisuudelle tyypillisiä.

He ajattelevat maailmaa erittäin yksinkertaistetulla, mustavalkoisella tavalla. Kielteisen päätöksen saaneita ei heidän mielissään palauteta vaan lähetetään aina pomminvarmaan kuolemaan. Ihmiset eivät heille ole erinäisiä näkemyksiä edustavia yksilöitä vaan jakautuvat kolmeen ryhmään: hyviin ihmisiin, rasisteihin ja "tolkun ihmisiin", jotka ovat käytännössä heille yhtä pahoja kuin rasistit. Eri mieltä olevissa he eivät näe minkäänlaisia eroja. Keskustelu Suomen Sisusta päätyy keskusteluksi Vastarintaliikkeen ohjelmasta. Kaikki eri mieltä olevat ovat neekeriä huutelevia, ruskeiden ihmisten kuolemista riemuitsevia pahiksia. 

Tämä mustavalkoinen käsitys on tuottanut sen tilan, jossa vihervasemmisto syö itseään. Ideologisen puhtauden vaatimus on niin ankara, että pienimmästäkin omaperäisen ajattelun merkistä joutuu julistetuksi harhaoppiseksi. Tämän sai viimeksi kokea ikänsä läpi vihervasemmistoa edustanut Pirkko Saisio, joka uskaltautui esittämään varovaista kritiikkiä - yllätys, yllätys - juuri vihervasemmiston jyrkkyyttä ja neuvottelukyvyttömyyttä kohtaan. Hänestä tuli heti rasisti, natsi ja populisti. Harva uskonlahkokaan on yhtä tarkka väärinajattelun valvonnassa kuin monikulturistit tai feministit ovat. Kunnolla väärin ajatteleville toivotaan jopa väkivaltaista loppua. Olen nähnyt suomalaisten antirasistienkin hyppäävän kelkkaan, jossa natsiksi mieltämänsä henkilön pahoinpitely katsotaan oikeutetuksi. 

Äärimmäisen yksinkertaistetut, jyrkät väitteet ovat ääriajattelulle ominaisia. Tämä näkyy vihervasemmiston kompromissikyvyttömyydessä. He katsovat, että heidän tulkintansa vaikkapa ihmisoikeuksista on ainoa oikea, ja tämä omaperäinen käsitys ihmisoikeuksista tulisi kaikkien hyväksyä, koska "ihmisoikeudet eivät ole neuvottelukysymys". Vähäinenkin kiristys maahanmuuttopolitiikkaan saa heidät takajaloilleen, enkä tähän mennessä ole nähnyt yhtäkään karkotuspäätöstä, joka vihervasemmiston parissa olisi kritiikittä otettu vastaan. Heistä ketään ei tulisi karkottaa. Jopa raiskaajamurhaajan kohdalla sanotaan, että karkotus olisi epäreilu lisärangaistus, koska eihän suomalaisiakaan karkoteta.

Eritoten vihervasemmiston maailmankuvaan verraten kansallismielisyys tai etnonationalismi ovat kaukana ääriajattelusta. Ne perustuvat yksinkertaisiin ajatuksiin, jotka ennen viimeisen parin vuosikymmenen monikulturismitrendiä hyväksyttiin totena sen kummemmin miettimättä 1800-luvulta lähtien: että valtio on a) kansansa edunvalvontakoneisto sekä b) kansan biologisen käsitteen varaan rakentuva poliittinen konstruktio - siten riippuvainen kansansa olemassaolosta ja kansalleen ominaisia erityispiirteitä osoittava.

Nämä asiat otettiin itsestään selvänä, eikä toimivaksi todetun ajattelutavan jatkamisessa ole mitään äärimmäistä tai radikaalia. Monikulturismi on viimeaikainen, toimimattoman luonteensa vuoksi lyhytaikaiseksi jäävä trendi - ei universaali totuus. Se selviytyy tälläkin hetkellä ainoastaan siksi, että se voi vampyyrin tavoin imeä elinvoimaa itseään paremman järjestelmän perinnöstä.

Se, mitä tätä nykyä kutsutaan äärioikeistolaisuudeksi, oli täysin vallitseva ajattelutapa huomattavasti pidempään kuin monikulturismi on ollut. Ja sen satoa korjataan edelleen - ikävä kyllä niin varmaan tulemme korjaamaan monikulttuurin satoakin.

Kansallismielisyys ei ole taianomaisesti muuttunut muutamassa vuosikymmenessä valtavirrasta ääriajatukseksi. Se on samaa kuin aina. Sen ympärille vain on kehittynyt monikulturismin loiseläjä, joka yrittää pakottaa maailman uskomaan omaan keskustelukehykseensä, jossa kaikki Li Anderssonista oikealle ovat natseja.

Taas unelmaväki leikkii toivovansa dialogia ja järkeä

Ja taas peräänkuulutetaan dialogia. Mielipiteiden vaihtoa ja ymmärrystä pyytää nyt kirjailija Pirkko Saisio Helsingin Sanomien haastattelussa. Saisio kertoo viettäneensä vuosikymmeniä punavihreässä kuplassa ja tympääntyneensä sen tiettyihin ominaisuuksiin kuten sokeaan itsevarmuuteen siitä, että oma ideologia on ainoa oikea.

Saision ulostulon kaltaiset jutut herättävät aina runsaasti positiivista huomiota, koska ne ovat verraten järkeviä. Eivät siis välttämättä objektiivisesti järkeviä vaan vihervasemmistolaisen puheeksi yllättävän tasapainoisia, mikä saa keskimääräisen, ei-vihervasemmistolaisen suomalaisen ilahtumaan ja kokemaan jonkinlaisen toivonpilkahduksen siitä, että ehkäpä vasemmalla voidaan vielä järkiintyä.

Toivolle ei kuitenkaan käytännössä aihetta ole. Yksittäisten henkilöiden kauniita puheita dialogista nousee esiin aika ajoin, mutta vihervasemmiston todellinen jyrkkyys, fanaattisuus ja sensuurin hinku vain yltyvät. Alla on muutamia lainauksia Rasmus-ryhmän keskusteluketjusta, joka koski Saision haastattelua. Melkoinen määrä mustavalkoisuutta, ääripäihin yksinkertaistamista, alentumista ja fanaattista varmuutta siitä, että eri mieltä olevat ovat vain väärässä ja tyhmiä. Sitaatit ovat muutoin suoria, mutta korjasin selkeyden vuoksi häiritsevimmät kirjoitusvirheet pois.

"'Kahtiajako on yksi Suomen suurimpia ongelmia,' kahtiajako köyhiin ja työttömiin vs. hyvin toimeentuleviin ehkä, mutta kun puhutaan 'suvaitsevaisiksi itsensä mieltävät' vs. muut, niin jako on ehkä 9:1 tai 99:1. En suostu ajattelemaan, että Rajat kiinni liike yms. olisivat sellainen merkittävä porukka, jota minun pitäisi ymmärtää."

"Kun lapsiani ratikassa haukutaan neekereiksi, en ryhdy tasavertaiseen keskusteluun, vaan 'alennan' nuo rasistit."

"Myös se on ongelma jos tyyppi käyttää suoria lainauksia hommaretoriikasta ja luulee että se on validia maahanmuuttokritiikkiä " 

"Keskustelu " kansallisesta itsetunnosta", " peloista", "islamista" , maahanmuuton kuluista jne ei johda yhtään mihinkään ihmisten kanssa, joiden lähtökohta on viha. Heitä toki voi ja pitää ymmärtää. " 

"'Punavihreä kupla' on ennen kaikkea oikeistopopulistien ja rasistien kyhäämä mielikuvitusolento." 

"Minä olin kovin tyytyväinen punavihreässä kuplassani kunnes Perussuomalaisten nousu ja rasismin näkyvä ulostulo sai heräämään että kuplani ulkopuolella ihan oikeasti on vielä keskiajalla/kivikaudella eläviä suomalaisia." 

"Mua kiinnostas nuo "tosiasiat, jotka ovat toisenlaisen (punaviherkuplan vastaisenko?) ajattelun perusta" Jos kerta kyse on tiukoista muuttumattomista faktuaalisista tosiasioista niin miksi niitä pimitettäisiin punaviheriöiltä?" [Huom: tämän kommentin kirjoittaja on tätä ennen yrittänyt päiväkausia kiistää ja selitellä pois rumia tilastoja maahanmuuttajien seksuaalirikoksista. Kuitenkaan hän ei huomaa, että faktat ovat koko ajan tarjolla - hän vain valitsee kiistää ne silkasta uskosta.]

"Esimerkiksi hommaforumilla todellisuus muodostuu pitkälti eurabiauskomusten ja rikosuutisten valikoivan lukemisen ja asioista katkeroitumisen ja syvän naisvihan perustalle."

Näitä kommentteja riittäisi loputtomiin. Perusajatukset tulevat kuitenkin selväksi vähemmästäkin:

-He, jotka eivät ole vihervasemmistoa, ovat vain tyhmiä, sivistymättömiä, pahoja, rasistisia, pelokkaita, ennakkoluuloisia, naisvihamielisiä tai mitä tahansa henkilökohtaista tunnetilaa tai traumaa edustavia. Heidän ajatuksilleen ei voi olla mitään vakavaa syytä.

-Toisaalta punavihreä kupla kiistetään, koska se saa monikulturismin kuulostamaan siltä, mitä se on: hipsterien humputukselta. Kuitenkin kuplan olemassaolo todistetaan ketjussa jo sillä, että helsinkiläinen kuplan asukki sanoo vakavilla mielin 90-99% kansasta olevan hänen kanssaan samaa mieltä.

-Kaikki on mustavalkoista ja ääripäistä koostuvaa. Vihervasemmistolaiselle jokainen eri mieltä oleva on neekeriä huuteleva Rajat Kiinni -aktiivi. Mitään normaali-ihmisiä ääripäiden väliltä ei ole heille olemassakaan.

-Väitteitä kiistetään millä perusteella hyvänsä. Se, onko väite lähtöisin Homma-forumilta tai Halla-ahon suusta, ei liity mitenkään väitteen faktuaalisuuteen. Vihervasemmistolle kuitenkin jo se, että väite on heille epämiellyttävä tai tulee heille epämiellyttävästä lähteestä, on kiistämisen peruste.

Ketjussa myös turvaudutaan siihen vanhaan väitteeseen, että se on tosiasiassa oikeisto, joka kieltäytyy dialogista. 

No, kertokaapas: kuka oikeistolainen on kieltäytynyt tulemasta keskusteluohjelmaan, koska mukana on ollut eri mieltä olevia? Kuka oikeistolainen vain blokkaa ja pakenee, kun eri mieltä olevat pyytävät häntä keskustelemaan? Kuka oikeistopoliitikko siivoaa Facebook-seinältään kritiikin blokkauksilla pois, kuten vasemmistopoliitikot säännönmukaisesti tekevät?

Olen itse pyytänyt lukuisia vihervasemmiston edustajia keskustelemaan Monokulttuuri FM -lähetykseen, mutta he kaikki ovat joko jättäneet vastaamasta tai blokanneet. Rasmus-aktiivi Sami Leon Eerola peräti blokkasi minut pelkästä pyynnöstä kahdella eri foorumilla, otti kuvankaappauksen viestistäni ja juoksi turvalliseen tilaansa Rasmukseen itkemään asiasta. Susani Mahadura hehkutti minulle dialogin tärkeyttä, sitten lakkasi vastaamasta, kun tarjosin hänelle mahdollisuuden siihen.

Tietenkään dialogi ei johda mihinkään, koska kompromissiratkaisua ei ole olemassa. Ei voida tuottaa politiikkaa, joka miellyttäisi sekä monikulturisteja että nationalisteja. Kyseessä on kaksi täysin eri poliittista linjausta, jotka tuottavat täysin erilaisen tulevaisuuden. Niitä ei voi sovitella yhteen. Me emme siis voi neuvotella kahtiajakoa pois - se on sivistettävä pois.

Dialogin hyöty on siinä, että julkisesti toteutettuna se tarjoaa kansalle mahdollisuuden kuulla eri argumentit ja faktat sekä debatin lopputuloksen perusteella arvioida, kumpi kanta on uskottavampi, vaikka kuulija itse ei asiaan olisi erityisen perehtynyt.

Siinä piilee myös syy sille, miksi vihervasemmisto välttää viimeiseen asti debattia asiaansa perehtyneiden oikeistolaisten kanssa: he tietävät tulevansa nolatuksi, joten heillä ei debatissa ole mitään voitettavaa.