Hakatun valkoisen syndrooma - pelkoa ja inhoa Manchesterissä

Manchesterin iskun tähän mennessä tunnistetut kuolonuhrit. Saffie-Rose Roussos (8 vuotta),
Georgina Callander (18) ja John Atkinson (26).

Tähän mennessä 22 ihmistä on kuollut pop-tähti Ariana Granden konsertissa tapahtuneessa terrori-iskussa, jossa 22-vuotias libyalaisten pakolaisten lapsi Salman Ramadan Abedi räjäytti itsensä kotitekoisella räjähdeliivillä väkijoukossa konserttiareenan aulatilan läheisyydessä. Grande on erityisesti pikkutyttöjen ja teinien suosiossa, ja isku olikin kaiketi suunnattu juuri lapsia tappamaan, ja heitä uhrien joukossa tiedetään olleen.

Tässä vaiheessa edes rasisminvastustajat eivät enää kehtaa aloittaa "no eihän se välttämättä ole muslimi" -heittoja, koska tietävät itsekin, mitä tuleman pitää. Se kertoo syvästä piittaamattomuudesta heidän aatemaailmassaan. He tietävät sen, minkä mekin. He vain eivät välitä. Heidän vaistonsa kertoo heille saman kuin omamme meille, mutta he valitsevat silti kamppailla järkeä ja käytännöllisyyttä vastaan kannattamalla muslimien maahanmuuttoa, joka tämänkin verilöylyn Eurooppaan toi. He ymmärtävät, että tätä on tulossa. 

Koska en saata uskoa vihervasemmiston kokoisen ihmisryhmän olevan yksinkertaisesti pahoja, haluan uskoa heidän motiiviensa löytyvän muualta inhimillisyyden kirjosta. 

Väärässä olemisen tunnustamisen vaikeus olisi yksi ymmärrettävä selitys. Virheen tunnustaminen kun ei olisi vain aatteellisen typeryyden tunnustamista vaan myös sen, että on itse ollut mukana tuottamassa yhteiskunnallista muutosta, joka on lukemattomille muille aiheuttanut kärsimystä. 

He ryhtyivät ajamaan monikulttuuria, koska tarkoittivat ja uskoivat tekevänsä hyvää. He haluavat olla hyviä ihmisiä. Kuinka raskasta voikaan olla joutua sisäistämään, että kaiken sen ajan, kun olet luullut ajavasi rauhaa, rakkautta ja parempaa maailmaa, oletkin oikeasti tuottanut raiskausepidemioita, seksuaalivähemmistöihin kohdistuvia viharikoksia, sukupuolten epätasa-arvoa sekä silpoutuneita ruumiita?

Halu vältellä todellisuuden kohtaamista on inhimillinen, mutta edesvastuuton. Tietysti moisen virheen tunnustaminen on henkilölle itselleen raskasta, mutta on jo korkea aika, että tämä ryhmä lakkaa tekemästä päätöksiä omien tunteidensa nojalla ja alkaa ajatella yhteiskuntaa ympärillään.

Pääministerirobottimme Juha Sipilä kirjoitti surunvalitteluksi standarditwiittinsä vaihtaen lähinnä kaupungin nimen. Taas Sipilä on shokissa ja tuomitsee iskun vahvasti. Onpa virkistävää. Tuossahan on melkein jo jotain eroa tusinaan aiempia surutwiittejä mieheltä. (kuva suurenee klikkaamalla)

Media ja some muistuttelevat meitä, kuinka tärkeää on jatkaa elämistä normaaliin tapaan. Ei saa antaa pelolle valtaa. Ei saa reagoida. Muuten terroristit voittavat. Kepeästi piiloteltu vihjailu länsimaisten omasta syyllisyydestä iskuihin löytää myös tiensä keskusteluun nopeasti. Joku uhrien kanssa saman ihonvärin omaava on joskus pommittanut, joskus orjuuttanut ja joskus rasisteerannut. Ja pakolaisiakaan eivät halua. Ymmärtäähän sen sitten, että verilöylyä on tulossa.

Kuvitellaanpa, että jakaisimme vastaavia neuvoja muille väkivallan uhreille, vaikkapa hakatuille vaimoille:

Jatka kuin aina. Käy shoppailemassa. Käy konserteissa. Älä anna sen näkyä. Muuten miehesi voittaa. Ja kyllä tässä on peiliin katsomisen paikka. Oletko nyt itse ollut tarpeeksi rakastava ja omistautuva? Niin, ja muistathan sen kerran, kun vahingossa naarmutit sen autoa parkkipaikalta peruuttaessa? Nalkuttaakin olet tainnut. Nyt on tärkeintä pysyä avoimena dialogille ja välttää tunteellista kohkaamista ja hätiköintiä.

Kukaan ei sanoisi edellä mainittua neuvontaa solidaarisuudeksi, myötätunnoksi tai millään inhimillisellä tai käytännöllisellä tasolla järkevästi. Se, mikä ei toimi mikrotasolla, ei yleensä toimi myöskään makrotasolla. Jos pään painaminen hiekkaan ja itsesyyttely ei auta yksittäistä uhria, ei se auta yhteiskuntaakaan. Kuitenkin meidän halutaan potevan yhteiskunnallista hakatun naisen syndroomaa: jopa lastemme murhaaminen pitäisi kokea meidän syyksemme.

Järkyttävä esimerkki tällaisesta vastenmielisen alentuvasta neuvomisesta tuli Rasmus-ryhmässä hääräävän Ana María Gutíerrezin blogipäivityksestä Manchesterin iskuun liittyen:

"Pahuudelle ei pidä antaa tilaa. Nyt tarvitaan rakkautta ja kauneutta elämämme ympärille. Ihan oikeasti, jaksaisit nyt vain rakastaa!"

Uskoisitko Gutíerrezin sanovan tuota päin naamaa vaikkapa 8-vuotiaan Saffie-Rosen äidille? Tuskin. Hän kuitenkin kehtaa tuon kirkkain silmin meille suomalaisille sanoa. Minä rakastan. Paljonkin. Minulla on kauneutta ympärilläni myös. Sillä vaan ei ole yhtään mitään tekemistä sen kanssa, päättääkö joku Allahin kunniaksi räjähtää väkijoukossa. Minun tekemiseni eivät siihen vaikuta. 

Gutíerrez kuuluu siihen lapselliseen koulukuntaan, jossa valitaan leikkiä, että sota vaatii molempien osapuolien suostumuksen ja että tarpeeksi raivokas silmien ummistaminen ja kumbayaan veisaaminen saa ongelmat ennemmin tai myöhemmin katoamaan itsekseen. Sota ei vaadi meidän suostumustamme. Riittää, että joku keksii sen meitä vastaan aloittaa. Sodassa sitten olemme - halusimme tai emme. Jos kiistämme roolimme sodan osapuolena, meistä tulee yksipuolisen sodan - jota kansanmurhaksikin kutsutaan - uhreja. Jos tunnustamme roolimme, voimme ryhtyä toimenpiteisiin ja voittaa. 

Terrorismi ei ole menossa minnekään. Tämä on vasta alkua. Jo tämä saadaan aikaan Euroopassa, jossa muslimeja on vasta muutama prosentti. Jos haluaa arvioida tulevaisuutta, voi katseen kääntää vaikkapa Irakiin tai Somaliaan, jossa muslimeita ovat lähes kaikki. Väkivallan määrä korreloi muslimien määrän kanssa. Paremmaksi tämä ei muutu, ellei politiikkamme muutu paremmaksi. Terrorismilta, raiskausaalloilta ja muilta ongelmilta ovat välttyneet Euroopassa vain ne maat, jotka ovat tiukinta linjaa muslimien maahanmuuton suhteen pitäneet.

On myös täysin epärealistista turvautua fantasioihin siitä, että ehkäpä integraatio, rasismin vastustaminen ja avoimuus veisivät ongelmat pois. Yksikään länsimaa ei muslimien integroinnissa ole onnistunut. Suomalaiset ovat hieno ja pätevä kansa, mutta ei nyt kuvitella, että meillä olisi taikuus, jolla onnistua jossain, missä kaikki muut ovat epäonnistuneet. Varsinkin, kun mitään viitteitä moisen magian olemassaolosta ei ole. Poliitikkomme noudattavat muiden maiden itsemurhan reseptiä vaihe vaiheelta, vain muutaman askeleen muita jäljessä. 

Tähänkin itsepetokseen uskovia kehottaisin suuntaamaan katseensa Lähi-Itään ja Pohjois-Afrikkaan: tuskinpa muslimeilla siellä integraatio-ongelmia on? Tuskinpa heitä kohtaan muiden muslimien keskellä rasisteerataan? Mutta terrorismia on vielä paljon enemmän kuin meillä. Seksuaalirikokset ja naisten epätasa-arvo ovat arkipäivää, homojen oikeuksista ei ole tietoakaan. 

Jos olet päästänyt ketun kanalaan, voit toki syyttää verilöylystä omia puutteellisia toimiasi ketun integroimiseksi. Tosiasia kuitenkin on, että virheesi oli päästää kettu kanalaan. Ketulla on ketun luonto.

Yhdenkään suomalaisen vanhemman ei ole vielä tarvinnut haudata jihadisti-iskussa kuollutta lasta, mutta lukemattomat ovat toivottomina yrittäneet lohduttaa raiskattua, ahdisteltua, pahoinpideltyä tai ryöstettyä lastaan. Kukaan ei tule ja suojele maatasi ja lapsiasi sinun puolestasi. 

Nyt on aika miettiä, aiotko esi-isiesi tavoin tehdä velvollisuutesi osana suomalaisuuden monituhatvuotista jatkumoa vai painatko pääsi hiekkaan ja toivot, että kukaan tulevista vainajista ei tule olemaan sinun lapsesi. Ei tarvita ihmetekoja. Tarvitaan ainoastaan rohkeutta todeta ongelma, puhua siitä ja vaatia päättäjiämme tilille.