Tunnetuksi median tyrkytyksellä - Paris Hiltonia turhemmat julkkikset

Hotelliperijätär Paris Hiltonia on kutsuttu ensimmäiseksi ihmiseksi, joka oli kuuluisa pelkästä kuuluisana olemisesta - famous for being famous, mutta viimeiseksi hän ei suinkaan jäänyt. Mutta entä, kun joku on kuuluisa ainoastaan siksi, että ystävät ja myötämieliset ihmiset mediassa tekevät kaikkensa tyrkyttääkseen tätä henkilöä kansan tietoisuuteen?

Yhä useammin olen huomannut ihmetteleväni lehtijuttuja lukiessa, että kuka ihme tämä haastateltava edes on, jota media kutsuu "somevaikuttajaksi" tai "muusikoksi". Ehkä olen vain tulossa vanhaksi ja jäänyt tuoreimmista ilmiöistä jälkeen? 

Tarkistan asian: Ylen esittelemällä "somevaikuttajalla" on reilut tuhat seuraajaa, ja Hesarin hehkuttamalla muusikolla Youtubessa alle 2000 tilaajaa. Vika ei siis ole minussa.

Vain median tyrkytyksen vuoksi olen edes kuullut nimet Mona Bling, Yeboyah tai Miisa Asikainen, ja tämä tunnettavuus on ontompaa kuin edes Paris Hiltonilla: Hiltonista tuli julkkis seksivideon vuodettua julkisuuteen, ja hän pysyi otsikoissa yleisön tahdosta: Paris kiinnosti, joten hänestä kannatti tehdä juttuja, ja hänelle kannatti antaa oma tv-sarjansa, joka Suomessa esitettiin nimellä Leidit landella.

Mutta yleisö ei janoa kuulla Yeboyahin viimeisimpiä kuulumisia tai nähdä kuvia Mona Blingin asuvalinnoista. Media tuottaa tarjontaa, jolle ei ole kysyntää. Miksi? Mainitsemani henkilöt ovat vain muutama esimerkki median vängällä tyrkyttämistä "julkkiksista", mutta näitä persoonia yhdistää se, että he ovat medialle ideologisesti miellyttäviä ihmisiä, vaikka yleisöä he eivät kiinnostaisikaan.

Vihervasemmiston aktiiveilla on hyvin lyhyet langat mediaan.

Jos olet ihmetellyt, miten vaikkapa Suomessa asuva grönlantilainen päätyy Ylen juttuun valittamaan Eskimo-jäätelön nimestä, selitys on vallan yksinkertainen: toimittaja ja miehen tyttöystävä ovat kavereita keskenään ja käyneet koulua yhdessä. Näin toimittajan kaverin poikaystävä päätyy juttuun esiteltynä siihen tapaan, kuin hän olisi merkittäväkin yhteiskunnallinen keskustelija, vaikka suuri yleisö ei häntä tunne, eikä kukaan yleisöstä hänen mielipidettään jäätelöihin ole pyytänyt. Mutta hänen esittelemisellään saadaan luotua vaikutelma siitä, että hän edustaisi laajemman ihmisryhmän mielipidettä eikä vain toimittajan omistautumista trendikkäälle rasismivalitukselle.

Mona Bling on "transnainen", joten häntä esitellään somevaikuttajana sen vaikutelman luomiseksi, että trans-asiat resonoisivat suurestikin kansan syvissä riveissä - Mona on siis vain median välikappale sen illuusion luomisessa, että vihervasemmiston marginaali-ilmiöt olisivat suositumpia kuin ne todellisuudessa ovat.

Sama pätee Asikaiseen. Hän ei päädy Hesarin juttuun "somevaikuttajaksi" siksi, että juuri hänessä olisi jotain erityisen kiinnostavaa, vaan siksi, että hän toimii suukappaleena asioille, jotka toimittaja itse haluaa viestiä. Hänen aktiivisimmalla somekanavallaan Instagramissa on 6751 seuraajaa ja 998 seurattavaa.

(Vertailun vuoksi: minun aktiivisimmalla sometililläni eli Twitterissä on reilut 15 800 seuraajaa ja 397 seurattavaa. Seurattavien määrä on siten olennainen, että "takaisin seuraamisella" voi nostattaa omia seuraajalukujaan, ja jotkut julkkikset ovat tehneet siitä suoranaisen ylpeyden aiheen, että he eivät seuraa ketään, mutta heillä on miljoonittain seuraajia. Jos Miisa on somevaikuttaja, minä kai olen sitä tuplasti enemmän, mutta en ikinä kehtaisi moista sanaa itsestäni käyttää. Olen aktivisti, ja itsensä "vaikuttajaksi" kutsuminen perin heikoin meriitein narahtaa korvaan melko narsistisena.)

Jos toimittaja vain kirjoittaisi mielipidekirjoituksen vaikkapa Miisa Asikaisen asiasta eli läskiaktivismista, illuusion luominen ei onnistuisi: jokainen lukija näkisi ensi silmäyksellä, että kyseessä on toimittajan mielipiteen ilmaisu, eikä tämä kirjoitus edusta muuta kuin sitä yksilön mielipidettä. 

Mutta jos mielipidekirjoituksen sijaan tehdään juttu "somevaikuttajasta", ja toimittajan mielipiteitä esittävää ihmistä esitellään vaikutusvaltaisempana ja kiinnostavampana kuin hän todellisuudessa on - näissä lehtijutuissa ei koskaan kerrota somevaikuttajien seuraajamääriä - voidaan luoda vaikutelma laajemmasta yhteiskunnallisesta ilmiöstä, ja jutulla on enemmän psykologista voimaa kuin yhden toimittajan mielipidekirjoituksella.

Se, minkä ihmiset uskovat olevan yleinen mielipide, vaikuttaa siihen, millaisia asioita he itse kokevat turvalliseksi sanoa, ja minkä sanomista he varovat. Jos ihminen vaikkapa kuvittelee, että valtaenemmistö hänen työkavereistaan pitää vihapuhetta vakavana ongelmana, kynnys ilmaista kriittisiä mielipiteitä maahanmuuttopolitiikasta tai vähemmistöistä nousee, vaikka todellisuus voi hyvinkin olla, että jokainen työpaikalla on saman illuusion vallassa: todellisuudessa heidän mielipiteensä eivät ole kovin erilaisia kuin työkavereilla, mutta vaikenemiseen riittää se, että he luulevat olevansa erilaisia. Kaikki luulevat muiden näkevän keisarin uudet vaatteet.

Oma lukunsa väkisin tyrkytetyissä persoonissa ovat Ylen suojatyöpaikkojen täyttäjät, jotka eivät markkinataloudessa voisi koskaan elantoaan ansaita samalla työllä. Ylen kolumniosasto on jo pitkään ollut käytännössä Ylen feministiosasto, jonne palkataan osastopomo Rakel Liekin kavereita ja hänelle ideologisesti mieluisia henkilöitä saamaan vakiotulot kirjoituksista, joilla he itsenäisinä bloggaajina eivät koskaan menestyisi. Näin vaikkapa Emmi Nuorgamistakin saadaan kirjoittamisella ansaitseva henkilö.

Yeboyah - kun ketään ei kiinnosta, vaikka kuinka tyrkyttäisit

Erityisen hauska tapaus on räppäri Yeboyah, jota eritoten Helsingin Sanomat on tyrkyttänyt lukijoilleen aktiivisesti. Juttu Helsinkiläinen räppäri Yeboyah julkaisi visuaalisen EP:n, jolla rikotaan stereotypiaa siitä, millainen on suomalainen Elovena-hahmo osoitti, kuinka ystävät ison lehden toimituksessa auttavat uuden singlen markkinoinnissa: juttua kirjoittaessa videolla oli Youtubessa 57 näyttökertaa, mikä paljastuu juttuun sisällytetystä kuvakaappauksesta. 

Eli ainakaan niin ei Yeboyah jutun aiheeksi päätynyt, että huikea kiinnostus singleä kohtaan olisi saanut Hesarin Hilla Körkön häneen ottamaan yhteyttä. Juttu oli todennäköisesti suunniteltu jo ennen kuin videota edes ladattiin Youtubeen.

Tällä hetkellä Yeboyahin Youtube-kanavalla on hieman alle 2000 tilaajaa, ja eniten katselukertoja on kerännyt juuri Hesarin markkinoima Elovena-kappale (104 000), ja muutama muu kappale on kerännyt kymmeniä tuhansia näyttökertoja, ja kaikki niistä ovat lehdissä markkinoituja kappaleita. Lehtijuttujen videoupotukset kun kääntävät lehtijuttujen lukukertojakin näyttökerroiksi.

Räppärin uusin levy ei ole herättänyt suurta mielenkiintoa. Sen kappaleet ovat olleet tarjolla 10 päivää, ja katsotuin uusista biiseistä on katsottu 1300 kertaa. Media yrittää luoda vängällä tarjontaa, vaikka kysyntää ei vain ole.

Kuuntelin useita Yeboyahin kappaleita, jotta voisin arvioida, onko kyseessä aliarvostettu lahjakkuus vai yksinkertaisesti epäkiinnostava artisti. 

Työlästä höttöä lienee parhaiten tiivistetty kuvaus musiikista: Yeboyahilla on selvästi vaikea keksiä mitään sanottavaa, joten lyriikat ovat mitäänsanomattomia, ja niissä on valtava määrä samojen asioiden toistoa. Räppärinäkään nainen ei oikein vakuuta: kyllä hän tahdissa pysyy mutta ei osoita mitään sellaista lahjakkuutta, joka herättäisi mielenkiinnon. Huomattavasti omaperäisempää ja laadukkaampaa räppiä kuulee UG-räppäreidenkin omatuotantojulkaisuissa ja esiintymisissä. Eikä edes musiikillinen puoli pelasta: tylsää, ennalta-arvattavaa, kuin netistä ladattuja perusbiittejä, joita amatöörit usein käyttävät harjoittelussa ja demoissaan.

Sitten tapahtui jotain yllättävää: kiinnostavasti alkava kappale - nyt on otettu vaikutteita RZA:lta! Kuuntelin musiikkia kuulokkeilla, ja olin juuri sillä hetkellä makuuhuoneessa, joten lähdin olohuoneeseen katsomaan läppäriltä, mikä on tämä poikkeuksellisen onnistunut Yeboyahin biisi. 

Mutta en edes ehtinyt olohuoneeseen, ennen kuin totuus selvisi, ja kun se selvisi, nauroin ääneen: kyseessä ei ollut Yeboyahin kappale.

Youtuben automaattitoisto oli päättänyt piinani vaihtamalla ilmeisesti aiempien kuuntelujeni perusteella Wu Tangiin, ja en vain tunnistanut heti, että kyseessä on Wu Tangin Pearl Harbor, koska siitä on aikaa, kun olen heidän tuotantoaan kuunnellut yksittäisiä kappaleita enempää. Eikä ihme, että RZA tuli mieleen: hän on yksi kappaleen kirjoittajista ja sen vierailevista artisteista.

Joten ei, Yeboyah ei ole aliarvostettu ja rotunsa ja sukupuolensa vuoksi sorrettu artisti vaan parhaimmillaankin keskinkertaisuus, joka ei tarjoa mitään syytä kuunnella tuotantoaan.

Kuitenkin valtamedian kaverit puskevat tätä keskinkertaisuutta veren maku suussa suuren yleisön tietoisuuteen, mutta kiinnostusta ei vain synny, koska mitään kiinnostavaa ei ole.Ja kun Yeboyah ei ole jutun aiheena hänen musiikkinsa markkinoinnin merkeissä, hän on siellä rasismista ja seksismistä valittamisen merkeissä. 

Yeboyah pahastui siitä, että häntä itseään huomattavasti menestyneempi Pyhimys oli käyttänyt lyriikoissaan n-sanaa vuonna nappi ja kivi, ja kirjoitti pahastuksestaan somepäivityksen. Useimmat näkivät heti hänen todelliset tarkoitusperänsä: yrityksen hankkia näkyvyyttä itseä tunnetumman artistin reppuselässä nostamalla hänet tikunnokkaan ja saamalla siten myös oma nimi mainituksi, kun kaverit mediassa tekevät juttunsa somepäivityksestä.

Kun ihmiset suhtautuivat noloon huomion kerjäykseen lähinnä pilkallisesti, Yeboyah vakuutteli, että hän ei suinkaan ole huomiota hakemassa, ja itse asiassa hänen uralleen on vahingollista puhua rasismista ja seksismistä. Onko todella näin?

Juuri rasismi- ja seksismiulinoilla Yeboyah lehtiin pääsee, Yle on peräti ottanut Yeboyahin radio-ohjelman vakiojuontajaksi, ja hänellä on levytyssopimus Sonyn tallissa. Ja kaikki tämä mitättömällä yleisön kiinnostuksella mutta massiivisella tuella medialta.

Kuvakaappaus Ylen ohjelmasivulta. Etkö tiedä, keitä ovat Renaz ja Wekeza?
No en tiedä minäkään, enkä välitä asiaan perehtyä. 

Tyrkyttäminen tuottaa someraivoa, mutta onko siinä järkeä?

Monet ärsyyntyvät tällaisten persoonien jatkuvasta tyrkytyksestä ja heidän valituksistaan, mutta minä menen lähinnä mietteliääksi: ymmärtävätkö nämä ihmiset olevansa vain äänitorvia toimittajan omille mielipiteille ja että toimittaja itsekään ei välitä tuon taivaallista heistä persoonina, vaan heidän tilallaan voisi olla aivan kuka tahansa samaan muottiin sopiva henkilö, vai onko kyseessä enemmänkin symbioottinen suhde, jossa "influensserit" tietävät, että heitä hyväksikäytetään agendan edistämisessä, mutta heitä ei häiritse aidon kiinnostuksen puute heitä kohtaan, koska he itsekin hyötyvät kuviosta saamalla lisää julkisuutta?

Hesarissa vihervasemmiston marginaali-ilmiöiden markkinointi rajoittuu pääsääntöisesti pariin juttuun viikossa ja painottuu vahvasti Nyt-liitteen puolelle, mutta Ylelle trans- ja rasismijutut ovat jo päivittäistä tavaraa. Eikä aina riitä sekään, koska saman päivän aikana voi tulla useita aihetta käsitteleviä juttuja Ylen nettisivuille samalla, kun Ylen radiokanavilla ja tv-ohjelmistossa tyrkytetään samaa agendaa. Ylellä kun ei ole tulosvastuuta.

Jos Hesari tuottaisi juttuja transmisogyniasta, yliopistojen valkoisuudesta ja läskifobiasta Ylen tahtiin, he menettäisivät tilaajia. Useimmat kun tilaavat Hesaria uutissisällön vuoksi. Mutta Ylen ei tarvitse välittää siitä, pitääkö kansa heidän tuotannostaan - puolen miljardin rahapotti tulee joka tapauksessa vuodesta toiseen käytettäväksi.

Miten näihin väkisin luotuihin "julkkiksiin" sitten tulisi suhtautua? Täsmälleen samoin kuin suhtautuisit heihin, jos et olisi koskaan nähnyt tyrkytysjuttuja heistä. Elät vain kuin et olisi heistä kuullutkaan. Heistä on turha ärsyyntyä tai heihin ärsyyntymistä median sekoilusta purkaa. Kuten sanottua, he ovat vain pelinappuloita yhteiskunnallisessa pelissä, jossa luodaan illuusiota marginaali-ilmiöiden todellisuutta suuremmasta suosiosta, ja on täysin ymmärrettävää, että he tarttuvat toimittajien tarjoamiin tilaisuuksiin näkyvyyden saamiseksi.

Mediaakaan on turha kritisoida, koska aktivistitoimittajat tekevät täsmälleen sitä, mitä heidän odottaisi tekevän. Jos olet jonkun lehden tilaaja, ja huomaat sen yhä useammin kirjoittavan aiheista, joista et ole kiinnostunut, mutta joista toimittaja haluaisi sinun olevan, lopeta tilaus. Kun Yle suoltaa tätä tyrkytystä, sivuuta se kokonaan tai kysy, keitä nämä ihmiset ovat, ja miksi sinun pitäisi välittää heidän sanomisistaan.

Jos ryhdyt someraivoamaan, pelaat tyrkyttäjien pussiin: sillä saadaan taas uusia otsikoita ja kenties jopa tyrkytetyn henkilön nimi trendaamaan Twitterissä. Siksi tämä kirjoitus tulee jäämään minun lopulliseksi kannanotokseni aiheeseen. En näe mitään syytä jauhaa ihmisistä, joissa ei ole mitään kiinnostavaa, mutta ilmiö itsessään oli taustoittavan blogitekstin väärti. Olen sanani sanonut.

Toksinen valhe "toksisesta maskuliinisuudesta"

"Suurin asia mitä tämän korjaamiseksi voidaan tehdä on se, että aletaan purkamaan toksista maskuliinisuutta yhteiskunnastamme. Oletus siitä että hyvä mies on maskuliininen, ei itke, ei tunne kipua, ei näytä tunteita ja heikkouksia.

Meidän pitäisi oppia jo lapsena ettei mieskään ole mikään superolento, jolla menee aina hyvin. Mieskin voi olla haavoittuvainen, tunteellinen, hauras, apua tarvitseva, feminiininen tai vaikka ujo. Nämä ominaisuudet ei tee miehestä huonoa. Apua saa ja pitää pyytää."

Näin minulle vastasi nuori tyttö keskustelussa miesten itsemurhien yleisyydestä: kaikki johtuukin vain toksisesta maskuliinisuudesta. Puretaanpa hieman tämän tytön käsitystä siitä, millaisia miehet siis ovat:

• -Mies ei osoita tunteita
• -Mies pyrkii kaikissa tilanteissa olemaan mahdollisimman maskuliininen
• -Mies ei näytä heikkouksia
• -Miesten ei anneta olla haavoittuvaisia ja hauraita, feminiinisiä tai ujoja
• -Jos mies sortuu ym. asioihin, yhteiskunta leimaa hänet huonoksi mieheksi

En voinut olla kysymättä tytöltä, paljonko hänellä todella on miehistä kokemusta. 

Minkä verran hänellä on miehiä ystävinään, ja minkä verran hän ylipäänsä todella tuntee miesten keskinäistä kulttuuria, koska hänen väittämänsä ovat niin jyrkässä ristiriidassa sen kanssa, mitä olen itse elämäni varrella havainnut?

Miehet minun tuttavapiirissäni ovat aina olleet joko ns. perusmiehiä eli miehisiltä tavoiltaan keskivertoa edustavia, voimakkaan patriarkaalisesta kulttuurista tulevia romani- tai puoliromanimiehiä ja viime vuosina kansallismielisiä miehiä. Kaikki nämä miehet elävät kuulemma elämää, jossa he eivät saa näyttää tunteitaan, olla ujoja tai poiketa mitenkään äijämieheyden normista, mutta eivät he sellaisia todellisuudessa ole koskaan olleet.

Kuten sanottua, romanimiehet elävät machokulttuurissa, mutta ei se tarkoita sitä, että he eivät saisi tunteita näyttää. Itse asiassa he ovat usein avoimempia tunteistaan kuin useimmat ja valmiita osoittamaan haavoittuvuutta. He vain valitsevat tietysti oikeat tilanteet sille, kuten kaikki ihmiset tekevät: et sinä joka tilanteessa vuodata syvimpiä tuntojasi tai jokaiselle ihmiselle. Nämä nuoret miehet ovat kertoneet minulle avoimesti traumoistaan, ongelmistaan, parisuhde- ja perhehuolistaan, ja samoin he puhuvat myös keskenään. Machoilulle on aikansa ja paikkansa, mutta niitä tilanteita on paljon harvemmassa kuin niitä, joissa nämä miehet vain puhuvat ihmisenä toiselle ihmiselle.

Ja entäs ne pahamaineiset kansallismieliset miehet?

Feministisen narratiivin mukaan tämän nationalistimiesten joukon tulisi olla pahimman sortin toksisen maskuliinisuuden edustajia. Miten on? Koetko machoilevan tunnekylmyyden huokuvan heistä?
(Kuva: Toni Jalosen Twitter, @TJjalonen)

Tunnen nationalistimiehiä maltillisista islam-kriitikoista radikaaleihin kansallissosialisteihin ja etnonationalisteihin, enkä tunnista heitä lainkaan siitä kuvauksesta, joihin heidän tulisi toksisen maskuliinisuuden idean perusteella sopia. 

He ovat miehiä, jotka keskenään puhuvat tulevaisuuden toiveistaan, huolistaan, rakkauselämästään ja ongelmistaan. Tiedostan sen, että varsinkin kahden kesken minun seurassani miehet voivat puhua avoimemmin, koska miehet uskaltavat usein puhua naisille avoimemmin aroista asioista kuin miesporukassa, mutta olen nähnyt esim. keskusteluryhmissä miesten puhuvan aivan samanlaisista asioista. 

Minulle on kerrottu suunnattomasta innostuksesta uuden parisuhteen edetessä lupaavasti, toinen kertoo syvästä katumuksesta siitä, miten mies typeryyttään päästi elämänsä naisen käsistään sillä, ettei osannut antaa anteeksi naisen pettämistä ja kommunikoida tavalla, joka olisi pelastanut suhteen. Olen kuullut kertomuksia masennuksesta ja surusta elämän suurten menetysten hetkinä.

Olen kuullut lukemattomia kertomuksia ilon ja onnistumisen hetkistä ja ollut keskusteluissa joissa itsensä täysin haavoittuvaan asemaan asettava mies kertoo minulle, millaista on elää miehenä, joka ei saa matchejä tinderissä ulkonäkönsä vuoksi ja joka on todennäköisesti tuomittu yksinäisyyteen. 

Eikä sinun tarvitse minun kokemuksiini vain uskoa. 

Kirjailija Timo Hännikäinen, jota vihervasemmistopiireissä pidetään pahimman sortin naisvihaajana ja toksisen maskuliinisuuden edustajana, on kirjassaan Kuolevainen puhunut niin elämästään vakavan masennuksen painamana sekä surustaan sisarensa kuolemasta. Eikä kukaan lukija pidä tätä mitenkään erikoisena, koska valtaväestö ei elä siinä kuplassa, jossa toksisen maskuliinisuuden olemassaoloon uskotaan. He ovat itse miehiä tai ainakin naisia, joilla on sen verran kokemusta miehistä, että he tietävät, että tunteiden ja haavoittuvuuden osoittaminen äijämieheltäkään ei ole millään tapaa erikoista.

Sama on aina ollut havaittavissa myös miesten musiikkimaussa. Leevi & The Leavings ja Juice Leskinen ovat legendoja miesvoittoisen fanikunnan keskuudessa, ja mistä he laulavat? 

Tunteista: ilon ja surun hetkistä, pettymyksistä, katumuksista, menetyksestä ja rakkaudesta. Tunteikkaita sanoituksia esittävät miehet, ja niitä kuuntelevat miehet, jotka kokevat sanoitukset koskettaviksi ja samaistuttaviksi.

Toksista maskuliinisuutta Leevien tapaan: Kaihoa, kaipausta ja katumusta siitä,
että mies ei ymmärtänyt elinikäisen rakkauden mahdollisuuttta, ja suhde jäi pinnalliseksi.

Sulkeutuvat suomalaiset

Suomessa merkittävä tekijä sille, miksi ihmiset - niin miehet kuin naisetkin - sulkeutuvat ja ovat useita muita Euroopan kansoja alttiimpia riistämään henkensä, on sukupuolesta riippumaton: suomalaisten geneettinen taipumus skitsoidisuuteen eli eristäytyneeseen persoonallisuuteen. Skitsofrenia on Suomessa selvästi länsimaiden keskitasoa yleisempää, ja skitsoidisuus on sen lievin muoto.

Skitsoidisuus on Suomessa niin normaalia, etteivät ihmiset edes ajattele sitä erikoisena asiana vaan osana suomalaista luonteenlaatua. Kaikki tietävät, ettei suomalainen tykkää istua jonkun viereen bussissa, jos täysin vapaita penkkiparejakin on, saati keskustella ventovieraan kanssa. Tätä pidetään vain osana suomalaisten kansanluonnetta, ja sitä se onkin, mutta sen geneettinen perusta on syytä tiedostaa. Tutkija Edward Dutton on kuvaillut ilmiötä "Skitso-Finlandiaksi": kansa, jolle skitsofrenian lievin muoto on niin tavanomainen, ettei sitä edes huomata ajatella geneettiseksi piirteeksi.

Ja kun maassa on kansa, jossa on valtava määrä tällaisia ihmisiä, on täysin ymmärrettävää, että moni mielenterveysongelma jää hoitamatta, koska sulkeutuneet ihmiset eivät joko halua tai yksinkertaisesti jaksa puhua niistä ammattilaiselle, koska he kokevat kaikenlaisen sosiaalisen kanssakäymisen ahdistavaksi eivätkä usein tiedosta tilansa olevan skitsoidisuutta. 

Naiset hakeutuvat miehiä herkemmin terveyspalveluiden pariin, mutta voidaanko todella sanoa tämän johtuvan toksisesta maskuliinisuudesta eli siitä, että yhteiskunta painostaisi miehet olemaan osoittamatta haavoittuvuutta tällä tavoin?

Ei ole mitään syytä uskoa niin, koska miesten ja naisten biologiset erot ja evoluutiopsykologia tarjoavat paljon yksinkertaisemman ja loogisemman selityksen: naiset ovat miehiä sosiaalisempia ja avoimempia, ja tämä vääjäämättä heijastuu myös siihen, kuinka helposti he menevät terapeutille tai lääkäriin - myös silloin, kun he kantavat sosiaalisuuteen vaikuttavaa sairautta. Miehet taas ovat vähemmän sosiaalisia, ja heidän ajattelunsa on keskimääräisesti enemmän asia- ja esinepainotteista kuin ihmispainotteista. He eivät siis vain ole yhtä sosiaalisia kuin naiset.

Ongelmaa ruokkii myös yhteisöllisyyden rapistuminen ja yhteiskunnan atomisaatio: yhä useampi ei tunne edes seinänaapureita nimeltä, joten sellaisia turvaverkkoja ei ole, joita entisajan yhteiskunnassa jokaisella on automaattisesti ollut. Näin ympäristökään ei välttämättä voi puuttua tilanteeseen, jos apua kaipaava on tyystin eristäytynyt. Ja tätä atomisaatiota vihervasemmisto haluaa edistää. Perinteinen yhteisöllisyys on heille ummehtunutta impivaaralaisuutta. He haluavat yksilön olevan syntymästä saakka vain valtion armoilla vailla muita turvaverkkoja tai muita tahoja, jotka häntä ohjaisivat kohti hyvää elämää.

Useimmissa maissa tätä pidettäisiin omituisena. Suomessa kukaan ei tähän edes kiinnitä huomiota. Sulkeutuneisuus ja eristäytyvyys ovat vain osa verenperimäämme.

Näkymätön toksisuus

Mutta missä se toksinen maskuliinisuus sitten piilottelee, jos et voi havaita sitä tuntemissasi miehissä, ja ympärillä olevan yhteiskunnan havainnointi johtaa siihen päätelmään, ettei miehillä ole erityisiä vaikeuksia olla tunteikkaita, avoimia ja haavoittuvia?

Ajoittain feministien vakaumuksellinen usko toksiseen maskuliinisuuteen saavuttaa koomiset mittasuhteet. He puhuvat miehistä, niin kuin jokainen mies sisimmässään haluaisi vetää mekon päälle, huulipunaa naamaan ja vollottaa Instagram-livessä syvimpiä tuntojaan kaikelle kansalle. 

Miehiltä itseltään ei tietenkään kysytä, kokevatko he toksista maskuliinisuutta, joka vaikeuttaisi heidän elämäänsä. Lähes kaikki termiä käyttävät ihmiset ovat nuoria naisia, joiden elämänkokemus miehistä on perin rajallista mutta ideologinen itsevarmuus huipussaan. He haluavat määritellä uudet standardit mieheydelle, ja sattumoisin kaikki se, mikä on "hyvää maskuliinisuutta" on sellaista, joka tukee feministien omaa ideologiaa ja tekee miehistä heidän agendansa käsikassaroita.

Se lopullinen totuus "toksisesta maskuliinisuudesta"

Kun kuulet jonkun sanovan, miten vastakkaisen sukupuolen edustajan tulisi muuttua ollakseen hyvä, on syytä poistaa varmistin. Riippumatta siitä, puhuuko tämä ihminen koko sukupuolesta vai saneleeko hän mielipidettään yksittäiselle henkilölle, kuten esittää vaatimuksia seurustelukumppanille, taustalla ovat aina itsekkäät motiivit:

Koko sukupuolesta puhuessa pyritään muokkaamaan yhteiskuntaa omaan ideologiaan sopivaksi, ja ihmissuhteissa tämä on manipuloinnin keino, jossa pyritään häpäisemällä saamaan toinen osapuoli tottelemaan sanomalla vaikkapa: "Oikea mies kyllä maksaisi aina laskun Tinder-treffeillä."

Tällaista manipulointia feministit yrittävät koko miessukupuoleen kohdistaa väittämällä heidän mieheyttään toksiseksi ja esittämällä vaatimuksia siitä, miten miesten tulisi muuttua, jotta he lakkaisivat olemasta toksisia.

Ja kaikki tämä perustuu valheeseen. Toksinen maskuliinisuus on olemassa vain feministien korvien välissä, ei valloillaan yhteiskunnassa. On vain mieheyttä, maskuliinisuutta, jonka kirjavuus on tavan tallaajalle itsestäänselvyys: Miehet raksamiehistä sairaanhoitajiin edustavat kaikki yksinkertaisesti mieheyttä, ei mitään sen kummempaa.

Toksista maskuliinisuutta ei yksinkertaisesti ole. 

Se on feministien keksimä valhe, jolla silkka miehenä oleminen yritetään patologisoida sairauden kaltaiseksi tilaksi, ja koko miessukupuoli demonisoidaan tunnekylmiksi örkeiksi. Vaikka vihervasemmiston toksiset maskuliinisuudet, patriarkaatit, systeemiset rasismit ja muut tarujen hirviöt ovat todistettavuudessa samalla tasolla muinaisten avaruusolioiden kanssa, ne ovat pahempia salaliittoteorioita, koska feministien mielikuvitushirviöt on keksitty laskelmoiden juuri sitä tarkoitusta varten, että niillä pyritään muokkaamaan yhteiskuntaa heidän agendansa mukaiseksi manipuloimalla ja painostamalla kansaa.

Toksisen maskuliinisuuden vale luo feministeille hyvän pohjan miesten syyttämiselle jos jonkinlaisista ongelmista, mutta ennen kaikkea se on heille väline, jolla pyritään kontrolloimaan miehiä ja patistamaan heitä muuttumaan feministien kynnysmatoiksi: Toimi, kuten se sinitukkainen, mt-diagnoosinsa Twitter-biossaan luetteleva ikisinkku käskee, tai olet myrkyllinen ihminen ja uhka koko yhteiskunnalle.

Ratkaisu on yksinkertainen: Sano ei pyrkimyksille manipuloida sinua. Vaikka valtamedia yrittää luoda mielikuvan siitä, että usko vihervasemmistolaisten myytteihin olisi hyvinkin yleistä, kansan valtaenemmistö on puolellasi. Ja kun sinä haistatat pitkät feministien juonitteluille, rohkaiset muita tuomaan mielipiteensä julki.

Feikki pakolaiskriisi jos toinenkin

Kun Yhdysvaltojen epäonninen vetäytyminen vielä epäonnisemmalta, 20 vuotta kestäneeltä Afganistanin sotaretkeltään johti talebanien valtaannousuun, turvapaikka-aktivistit ja sisäministeri Maria Ohisalo olivat täpinöissään: tätä jos mitä voisi yrittää käyttää oikeutuksena afgaanien massamaahanmuutolle Eurooppaan.

Ohisalo sai kuitenkin kokea pettymyksen EU:n sisäministerien kokoontumisessa: vuoden 2015 turvapaikanhakijoiden vyörystä ei ole toivuttu, se kalvaa edelleenkin vihervasemmiston kannatusta, ja Turkin ja Valko-Venäjän hybridioperaatiot EU:ta vastaan siirtolaisia käyttämällä ovat saaneet Euroopan päättäjät varuilleen. 

Enää EU ei ole vastaanottamassa kehitysmaiden ylijäämäväestöä avosylin, ja kokouksen päätösten painopiste oli vahvasti siinä, että pyritään estämään massamaahanmuutto Eurooppaan ja myös Afganistanin naapurimaihin.

Ohisalo sanoi Twitterissä pakolaisten uudelleensijoittamisen ja perheenyhdistämisten olevan tärkeitä, kuin nämä asiat olisivat olleet osa EU:n päätöstä. Perheenyhdistämisistä päätöksessä ei puhuttu mitään, ja uudelleensijoittamisesta vain siinä kontekstissa, että EU voisi auttaa rajavalvonnan lisäksi Afganistanin naapurimaita afgaanien uudelleensijoittamisessa naapurimaihin, jos naapurimaat vapaaehtoisesti heitä haluavat ottaa.

Kun Turkin ja Kreikan välinen rajakriisi alkoi helmikuussa 2020, EU joutui toteamaan olevansa uudenlaisen tilanteen edessä: hybridisodankäyntiä unionia vastaan, jossa aseena käytetään siirtolaisten hallitsematonta tulvaa. 

Sama todettiin tänä kesänä Valko-Venäjän rajakriisin suhteen, kun maa ryhtyi pukkaamaan siirtolaisia Latviaan, Liettuaan ja Puolaan kostotoimena EU:n sanktioista ja siitä, että Puola oli tarjonnut turvapaikan valko-venäläiselle urheilijalle, joka ei halunnut palata kotimaahansa.

Yksi huomattava virhe oli kuitenkin havaittavissa siinä, miten näistä hybridioperaatioista puhuttiin ja puhutaan edelleen: sanotaan, että ne tilanteet eivät ole kuin vuoden 2015 pakolaiskriisi vaan keinotekoisesti ja pahantahtoisesti tuotettuja kriisejä. Eli annetaan ymmärtää, että vuoden 2015 kriisi olisi ollut luonnollinen, todellinen pakolaiskriisi mutta hybridioperaatiot eivät. Mutta mikään ei voisi olla kauempana totuudesta.

Vuoden 2015 tapahtumat olivat epäaito pakolaiskriisi siinä missä myöhemmätkin kriisit. 

Ainoa erottava tekijä on se, että 2015 tulijoiden vyöryllä ei ollut yhtä, selkeää organisoivaa tahoa, vaan vyöry oli yhdistelmä kehitysmaiden väestön opportunismia, rikkaiden EU-maiden naiiviutta sekä Soros-rahoitteisten meritaksipalvelujen toteuttamaa väestönsiirtoa, jota edelleen tehdään yhteistyössä ihmiskauppiaiden kanssa.

Väitetysti v. 2015 pakolaiskriisin syynä oli Syyrian tilanne, mutta Suomeen vyöryssä saapuneista turvapaikanhakijoista parhaimmillaankin n. 2% oli syyrialaisia. Lähtömaina huomattavasti yleisempiä olivat Irak, Afganistan ja Afrikan maat. Toisin sanoen kolmannen maailman opportunistit näkivät mahdollisuuden Merkelin tervetuliaistoivotuksissa ja hyppäsivät Syyrian pakolaisten reppuselkään paremman elämän toivossa.

Refugees Welcome -huumassa ei vain haluttu nähdä tätä realiteettia, ja siinäkin vaiheessa, kun oli pakko tunnustaa, että harvalla turvapaikanhakijalla oli mitään tekemistä Syyrian tilanteen kanssa, ryhdyttiin keksimään selittelyjä: No onhan niiden kotimaassa vaarallista. Pitää auttaa ja jakaa taakkaa. Ja näistähän on hyötyä, vaikka feikkejä pakolaisia olisivatkin, kun ne paikkaavat työvoimapulaa ja syntyvyyttä!

Jälkikäteen katsottuna väestönvaihtoaktivistien hurmos on lähes epätodellisen absurdia. 

Kerrottiin, että tulee syyrialaisia naisia ja lapsia. 

No tuli muutama 30 000 muiden lähtömaiden miesten seassa.

Kerrottiin, että afgaanien mukana tulee uusi Nokia. Ei tullut. 

Tuli grooming-kriisi ja seksuaalirikosten järkyttävä nousujohdanne.

 

Sanottiin, että Balkanin teillä vaeltaa akavalaisten joukko. No ei vaeltanut.

Yle uutisoi selvitystä turvapaikanhakijoiden koulutustasosta näyttävästi hehkuttamalla korkeakoulutettujen määrää: kolmanneksella korkeakouluopintoja takanaan! Ja 93% osaa lukea ja kirjoittaa vähintään omalla äidinkielellään. Selvitystä tarkemmin katsoessa paljastui kuitenkin, että tulokset eivät ole ihan uskottavia.

Vain joka neljäs osallistuja oli kyennyt täyttämään kyselylomakkeen omalla äidinkielellään ilman tutkijan apua, ja kyselylomakkeessa ammatit oli nimikkeiden sijaan ilmaistu lapsekkaasti kuvilla, kuten lääkärin ammatti hahmolla, jolla on lääkärin tarvikkeita. Tutkijat kun huomasivat, että vastaajat eivät ymmärrä ammattinimikkeitä. 

Meidän olisi siis selvityksen perusteella uskottava, että vastaajissa on vähintään muutama prosentti korkeakoulutettuja, jotka eivät kuitenkaan osaa edes täyttää lomaketta omalla äidinkielellään tai kertoa ilman kuvia, mitä he ovat opiskelleet. Ja 93% luku- ja kirjoitustaitoisuuden osuus asettuu myös hieman outoon valoon, jos kolme neljästä ei selviä yksinkertaisen kyselyn täyttämisestä ilman apua.

Mutta palataanpa itse aiheeseen eli valheellisiin pakolaiskriiseihin. EU-sisäministerien päätöslistassa mainittiin ilmiö, joka on turvapaikka-aktivisteille perin kiusallinen jo olemassaolollaan: EU varautuu hybridisodankäyntiin, jossa vihamieliset toimijat voivat käyttää afgaanien vyörytystä Eurooppaan aseena meitä vastaan.

Turkin Kreikkaan tunkemia siirtolaisia helmikuulta 2020. Tulijat yrittivät tunkeutua Kreikkaan mm. kivittämällä ja heittämällä polttopulloja rajavartijoiden niskaan ja sytyttämällä tulipaloja.

Sille on syynsä, miksi Ohisalo ja muut väestönvaihtofanaatikot eivät halua puhua tällaisesta hybridisodankäynnistä.

Siinä kehitysmaalaisten laajamittaista muuttoliikettä käytetään aseena Euroopan epävakauttamiseen ja tuhoamiseen. Sitä muuttoliikettä, jonka vaatiminen on ohisalojen ideologian kovinta ydintä. Hybridisodankäynti siirtolaisilla osoittaa, että vihervasemmiston tavoitteet ovat Euroopalle tuhovoimaisia asioita, joita vihollisemme käyttävät aseena meitä vastaan. 

Ymmärrettävästi hybridioperaatioista ollaankin hiljaa, koska onhan se noloa puhua asiasta, joka paljastaa, että sinun tavoitteesi Suomelle ovat samat kuin vihollistemme, jotka haluavat Suomen tuhoa.

Viimeisin aito pakolaiskriisi, jonka Eurooppa on kokenut, oli toisen maailmansodan liikkeelle laittamien ihmisten pakolaisuus. 

Pienimuotoisempi, sittemmin tapahtunut pakolaisten liikehdintä Eurooppaan tapahtui Jugoslavian hajoamissodissa, mutta tuolloin muuttoliike oli verraten niin vähäistä, että sitä ei voida Euroopan laajuiseksi pakolaiskriisiksi kutsua.

Vaikka Kreikka ja Itä-Eurooppa ovat kärsineet raskaasti hybridioperaatioista, viime kädessä Turkki ja Valko-Venäjä tekivät Euroopalle valtavan palveluksen: niiden operaatiot pakottivat EU-päättäjät tunnustamaan valheellisten pakolaisliikehdintöjen olemassaolon ja muuttamaan suhtautumistaan kehitysmaiden ylijäämäväestön muuttoon Eurooppaan. Ilman näitä vihollistemme operaatioita EU-päättäjät voisivat maailman tappiin leikkiä jokaisen tulijoiden vyöryn olevan aito pakolaiskriisi, johon meillä on humanitäärinen vastuu puuttua auttamalla tulijoita.

Toki hybridioperaatiot eivät ole ainoa syy EU:n muuttuneelle suhtautumiselle siirtolaisiin.

Vuoden 2015 vyörystä ei ole edelleenkään toivuttu, ja se oli kova isku koko EU:n vihervasemmistolle, joka edelleen kärsii kannatuslaskusta, jonka maahantulijoiden keppostelu ja taloudelliset kustannukset aiheuttivat. 

Kansalliskonservatiivien jo aiemmin alkanut nousujohde sai vahvasti uutta potkua, ja se pelottaa EU-komissiota. Heille eurooppalaiset arvot tarkoittavat viime aikojen trendi-ilmiöitä kuten väestönvaihtoa ja drag queen -satutuokioita, ja kansalliskonservatiivien nousu uhkaa tätä mädätystä. Mielenmuutos ei siis ole vilpitöntä ymmärrystä sille, kuinka vahingollista massamaahanmuutto on, vaan pelonsekainen reaktio, jolla pyritään välttämään nationalismin nousu ja pitämään liitoksissaan natiseva unioni kasassa.

Sillä ei kuitenkaan meille ole tällä hetkellä merkitystä, kuinka vilpitöntä EU-eliitin yhtäkkinen maahanmuuttokriittisyys on. Tärkeintä on, että sitä toteutetaan. Afganistan-mietinnön tuottamat päätökset olivat vallan järkeviä EU-tasolla, joskin niihin tietysti sisältyi paljon tarpeetonta kansalaisten verovarojen tuhlaamista ulkomaille: EU auttaa Afganistanin naapureita rajavalvonnassa laittoman maahantulon estämiseksi ja vahvistaa omaa rajavalvontaansa.

Päätöslauselman kohtaan 8. oli lisätty ikään kuin vastuuvapautuslausekkeeksi kohta, jossa sanotaan, että EU noudattaa kansainvälistä lakia, mitä tulee turvapaikanhakijoiden vastaanottamiseen, ja pyrkii yhdenmukaistamaan jäsenmaiden käytäntöjä asiassa. Tämä mainittiin kuitenkin vain eräänlaisena sivulauseena, jotta Ohisalon kaltaiset ihmisoikeustalebanit eivät pääsisi ulvomaan, että EU rikkoo ihmisoikeuksia.

Kuitenkin päätösten tavoite on nimenomaan turvapaikan hakemisen estäminen Euroopassa, ei sen järjestely. Nyt on vain syytä toivoa, että EU pitäytyy päätöksissään.


Lähteet:
EU:n sisäministereiden lausunto Afganistanin tilanteeseen
Yle hehkuttaa turvapaikanhakijoiden korkeaa koulutustasoa
Selvitys turvapaikanhakijoiden koulutuksesta

Koronatavoitteet on saavutettu, missä viipyvät voitonjuhlat?

Kajaanin sairaala tyhjänä koronapotilaista, rokotteet eivät kelpaa, rajoitukset kiristyvät: ”Ei helvetti soikoon mitään järkeä”

Noin menee Iltalehden otsikko Kajaanin koronatilanteesta: tartuntoja ilmenee paljon, mutta ne eivät näy sairaalassa, koska koronan vaarallisuus on ollut tasaisessa laskussa yli vuoden ajan, tartunnat ilmenevät lähinnä perusterveillä ihmisillä, ja riskiryhmäläiset on jo suojattu monin eri toimin.

Korona-aikaa on jatkunut Suomessa nyt puolitoista vuotta. Kun koronarajoituksia ryhdyttiin ottamaan käyttöön, perusteluna oli terveydenhuollon kantokyvyn turvaaminen: haluttiin välttää Italian ja Espanjan katastrofaaliset tilanteet, joissa koronapotilaiden määrä venytti terveydenhuollon resurssit äärimmilleen. Tavoite on saavutettu: ylikuormituksen uhkaa ei ole ollut olemassa koko tämän vuoden aikana, eikä kukaan ole yrittänytkään väittää, että ylikuormittumista voisi tapahtua. Korona ei vaikuttanut vuoden 2020 kokonaiskuolleisuuteen, eikä se tule siihen vaikuttamaan tänä vuonnakaan, vaikka tauti jylläisi miten vuoden loppuun, arvioi THL.

Miksi sitten emme juhli tavoitteiden saavuttamista ja voittoa koronasta, vaan sen sijaan hallitus ja viranomaiset puuhaavat koko ajan vain uusia rajoituksia ja peräti lähtökohtaisesti älyvapaata koronapassia?

Kajaani-uutisessa kerrottiin, että sairaalassa koronapotilaita on alueella jo pitkään ollut 0-2. "Se ei hetkauta mihinkään," sanoi pandemiapäällikkö Olli-Pekka Koukkari. Kuitenkin Kajaanin oli otettava tartuntatautilain ja viranomaisohjeistusten nojalla käyttöön uusia rajoituksia, koska kiihtymisvaiheen kriteerit täyttyivät. Koukkari ymmärsi sen olevan täysin järjetöntä, mutta järjetön oli myös se vaihtoehto, jota Koukkari itse tarjosi tilanteeseen.

"Kahteen kertaan rokotetuilla pitäisi olla harrastuksissa, ryhmäliikunnassa ja muussa ei-lakisääteissä toiminnassa vapaa kortti kulkea ja harrastaa. En kohdistaisi heihin minkäänlaisia rajoituksia."

Jos sairaala on tyhjillään, eli korona ei kansanterveydelle uhka ole, miksi Koukkari kohdistaisi yhtään keneenkään rajoituksia? Koukkarin idea etuoikeuksista kahdesti rokotetuille hahmottuu entistäkin hölmömmäksi kun huomioidaan se, että varsinkin nyt delta-variantin ollessa se yleisin, rokotetut voivat kantaa ja levittää tautia siinä missä rokottamattomatkin.

Erivapaudet heille siis eivät toisi mitään takeita tartuntalukujen laskusta, ja mitään oikeutusta rokottamattomien vapauden rajoittamiselle ei ole, koska korona ei täytä enää etäisestikään yleisvaarallisen tartuntataudin kriteerejä vaan on vaarallisuudessa laskenut muiden, pitkään tunnettujen hengitystieinfektioiden tasolle. Miksi rajoittaa kenenkään elämää sellaisen taudin takia, joka hädin tuskin tuottaa yhden sairaalahoitopotilaan alueella? Yhtä järkevää olisi asettaa rajoituksia norovirus- tai lentsukaudella. Koukkari jatkaa vielä rokotteista:

"Minusta on täysin käsittämätöntä, että voidaan pitää maata ja maapalloa vankina ja samaan aikaan keskustella siitä, onko rokotetta pakko ottaa. Ei tässä helvetti soikoon ole mitään järkeä."

Eli Koukkari tietää, että vaikka tartuntoja ilmenee, väkeä ei koronaan kuole, ja koronapotilaiden vaikutus terveydenhuollon resursseihin on mitätön. Kuitenkin hän kiertoilmauksin vaatii jo pakkorokottamista. Moinen toimenpide olisi äärimmäisen voimakas poikkeustoimenpide, mitä tulee perusoikeuksiin ja ihmisen vapauteen tehdä itse omaa kehoaan koskevat päätökset, ja niin radikaali toimi vaatisi hyvin vankat perustelut. Jos keskuudessamme liikkuisi aidosti vaarallinen ja helposti tarttuva tauti, vaikkapa ebola, voisi pakkotoimenpiteitä pohtia, mikäli pehmeämmät keinot eivät auttaisi kuolemien estämisessä. Mutta koronan kanssa me emme enää edes puhu kuolemien estämisestä, koska niitä hädin tuskin ilmenee.

Koukkarin järkeilyä voi yrittää ymmärtää kahdella eri tavalla: joko hän on vakaasti zero-corona-ihmisiä eli heitä, jotka eivät välitä pätkääkään siitä, tappaako korona ketään, vaan hyväksyvät koronan voitetuksi vasta kun tartunnat ovat nollassa. Toinen tulkinta on se, että hän on niin alistunut voimassaoleville säädöksille, että sen sijaan, että hän suuntaisi kritiikkinsä niitä kohtuuttomia säädöksiä vastaan, jotka pakottavat Kajaanin ottamaan rajoitukset käyttöön tilanteessa, jossa niille ei ole oikeutusta, hän kiukuttelee kansalle, joka kärsii täsmälleen samoista älyvapaista säädöksistä, jotka Koukkaria turhauttavat.

Jopa valtamedia on alkanut ihmetellä hallituksen ja erityisesti ministeri Krista Kiurun hinkua ylläpitää koronakriisiä loputtomiin. Tanska, jonka tartuntaluvut ovat selvästi huonommat kuin Suomen, jo ilmoitti, ettei se enää katso covid-19-tautia yleisvaaralliseksi taudiksi, ja kaikki maan sisäiset koronarajoitukset on poistettu. Suomen ministerit taas vain tarjoavat epäselviä vastauksia ja vetoavat hybridistrategiaansa, jonka selkeitä tavoitteita he eivät koskaan ole kertoneet. Se kun on varsin kätevää: jos et kerro tarkkoja tavoitteita, kukaan ei voi arvioida, oletko onnistunut niiden saavuttamisessa, ja jos vaikkapa tarkkaa määritelmää sille, milloin rajoituksista luovutaan, ei ole määritelty, voit ylläpitää rajoituksia vaikka ikuisesti.

Mitä siis on meneillään? Miksi tavoitteiden saavuttamisesta ei ole innostusta?

Ensisijainen tavoite eli terveydenhuollon kantokyvyn turvaaminen saavutettiin jo aikoja sitten. Riskiryhmäläiset on suojattu, ja tartuntoja ilmenee perusterveiden nuorempien keskuudessa. Sairaalat eivät ylikuormitu, ja kuolemien määrä on niin alhainen, ettei niihin vedoten voi enää koronaa yrittää väittää jollain tapaa poikkeukselliseksi taudiksi, joka oikeuttaisi poikkeukselliset toimet.

Hallitukselle asia on poliittinen kysymys. Vallanhimoinen Krista Kiuru, jota muiden puolueiden hallitustoverit kutsuvat kuulemma pääministeri Kiuruksi, koska hän tekee tosiasiassa monet Marinin nimiin laitetut päätökset, pysyy valokeilassa vain niin pitkään kun koronakriisi jatkuu. Hallituksessa myös pelätään luonnollisesti opposition kritiikkiä, ja oppositiosta onkin tullut melkein pahempi kansan vapauden vihollinen kuin hallituksesta, koska heidän painostuksensa luo hallitukselle motivaatiota jatkaa kovaa linjaa koronan suhteen.

Ne olivat kokoomuslaiset, jotka koronapassia ryhtyivät ensimmäisenä ehdottelemaan, ja perussuomalaiset ottivat heti pandemian alussa sen linjan, että kovia toimia vaaditaan. Alussa se olikin täysin oikeutettua: silloin emme vielä tienneet lainkaan, millaisen taudin kanssa olemme tekemisissä. Mutta nyt me tiedämme, ja rationaalinen ja älyllisesti rehellinen ihminen muuttaa mielipiteitään uuden tiedon antaessa sille aihetta.

Oppositio on kuitenkin tehnyt koronasta poliittisen aseen, ja jos koronatoimista luovuttaisiin, he ulvoisivat hallituksen vastuuttomuudesta ja piittaamattomuudesta maailman tappiin. Jokainen rajoitusten poiston jälkeinen koronakuolema otettaisiin opposition vaalimainokseksi, vaikka kuolemia tulisi vähemmän kuin normaali influenssakausi tuottaa.

Oppositio ja somen koronafanaatikot hallituksen, tutkijoiden ja viranomaisten painostajina

Hallituksemme on myös neuvoton ja kokematon, kuten on usein todettu, joten Marinilta ei voida odottaa itsevarmaa ja rohkeaa otetta koronatoimiin. Koska korona todennäköisesti jää pysyväksi vieraaksi influenssan tavoin, vaatii jonkin verran munaa sanoa yleisen hysterian ilmapiirissä, että nyt loppuu tämä sekoilu, koska olemme saavuttaneet tavoitteemme. Kritiikkiä varsinkin oppositiolta ja somen koronafanaatikoilta tulisi takuulla ja raskaasti.

Koronafanaatikkojen toiminta on ajautunut tasaisesti kauemmas tieteestä ja kansanterveydestä, ja nyt tämä ryhmä on jo täysin irrationaalinen. Kun tutkija Hanna Nohynek totesi, että jossain vaiheessa koronan kanssa on vain opittava elämään, hän sai somen koronafanaatikoilta ällistyttävän vihavyöryn ilmeisen totuuden sanomisesta. 

Kun Cleveland Clinic julkaisi laajan tutkimuksensa, joka osoitti koronan sairastamisen antavan paremman suojan koronaa vastaan kuin rokotteet, he saivat samoilta hulluilta niin paljon kritiikkiä, että joutuivat julkaisemaan lausunnon, jossa he yrittivät rauhoitella fanaatikkoja sanomalla, että tässä nyt vain tehdään tutkimusta, ja paljon on vielä selvittämättä. Tutkimuksensa tuloksia he eivät kuitenkaan ryhtyneet kyseenalaistamaan tai kumoamaan.

Eli keskuudessamme on ryhmä ihmisiä, jotka ovat kehittäneet koko kansan rokottamiseen niin uskonnollisen suhtautumisen, että he raivostuvat jopa tutkimuksista, jotka kertovat sen, minkä jokainen tartuntatautien yleistiedon tunteva osaisi arvatakin: luonnollisesti hankittu immuniteetti on pääsääntöisesti rokotteita parempi. Fanaatikoille rokote on Jumalan lahja, jonka täydellisyyttä ei sovi kyseenalaistaa.

Vaikka näitä ihmisiä ei väestössä paljoa ole - suurin osa kansasta suhtautuu koronaan melko neutraalisti - fanaatikot osaavat pitää meteliä ja sillä herättää pelkoa niin asiantuntijoissa, viranomaisissa kuin poliitkoissakin. Ja tässä ilmapiirissä hallituksen pitäisi pystyä laittamaan stoppi hulluudelle ja todeta, että oikeutusta ihmisten vapautta rajoittavalle ja erityisesti lapsille ja yrittäjille vahingollisille rajoituksille ei ole.

Tähän ei pikkutyttöjen epävarma ja sekoileva hallitus kykene. Vai kykeneekö? Nyt on hallituksen näytön paikka. Marin voisi osoittaa, että hän eikä Kiuru on pääministeri, ja hän osaa tehdä rohkeita ja poliittisesti riskaabeleita päätöksiä, kun kansan etu niitä vaatii. Sanna voisi karistaa Spice Girls-hallituksen ja huulipunahallituksen leiman osoittamalla, että hänellä on munaa. 

Vielä Pandemrix-kohun aikoihin Sanna uskalsi kritisoida rohkeasti niin tarpeetonta hysteriaa, sillä rahastavaa lääketeollisuutta ja surkeita päätöksiä tekevää hallitusta. Onko se Sanna vielä jossain pääministerimme sisällä, vai onko hänet menetetty lopullisesti lobbaajille ja poliittiselle laskemoinnille? Vielä on aikaa nähdä se.