8 umpityperää selittelyä terrorismista ja maahanmuutosta

Olen surrealistisissa tunnelmissa seurannut valtamedian ja kaiken maailman tutkijoiden asennoitumista Turun terrori-iskuun. Tässä muutamia väitteitä, joihin olen törmännyt sekä niiden herättämiä ajatuksia.

"Turvapaikanhakijat ja maahanmuuttajat auttoivat uhreja ja ajattivat tekijää."

Selvä. Mitä tällä haetaan? Sitäkö, että rajat pitää pitää auki, jotta meillä on turvapaikanhakijoita tappelemassa turvapaikanhakijoita vastaan, kun turvapaikanhakijat sekoavat ja ryhtyvät tappamaan meitä? Tokihan auttajien toimet lieventävät tilannetta, mutta eikö parasta olisi, jos mitään ei olisi päästetty tapahtumaan? Sekin olisi ollut saavutettavissa.

Marokkolaisella ei ole mitään asiaa turvapaikanhakijaksi, ja ongelmia pitäisi osata odottaa, kun kultamunista liki kolmella neljästä on mielenterveysongelmia ja heistä joka kolmas on harkinnut itsemurhaa.

"Ulkomaalaistaustaisiin kohdistuu nyt enemmän rasismia ja vihaa. He joutuvat nyt pelkäämään viharikoksia, koska heidät epäreilusti yhdistetään terrorismiin. Tämä aiheuttaa varsinkin muslimeissa turvattomuuden tunteita." 

No äkkiäkö nuo terrorismin "todelliset uhrit" löytyivät. Entäpä suomalaiset, jotka saavat pelätä puskaraiskauksia, ryöstöjä ja terrori-iskuja? Eivätkö he ole uhreja? Entä suomalaisten turvattomuus järjettömän väkivallan edessä? Tämä kaikki on avoimien rajojen tuottamaa ongelmaa, joka olisi helposti ratkaistavissa rajojen sulkemisella kehitysmaamaahanmuutolta ja tehokkailla palautuksilla. Tänne ei ole mikään pakko tulla viharikoksia pelkäämään.

"Suomessa on aina ollut väkivaltarikoksia. Muistakaa kouluampumiset ja perhesurmat!"

Organisoitu, maailmanlaajuinen väkivallan aalto on täysin eri asia kuin yksittäiset väkivallanteot. Ratkaisevimmat erot ovat toistuvuus ja estettävyys. Meidän keskuudessamme ei ole viiteryhmää, joka uskoisi perhesurmien ideologiaan ja olisi halukas sattumanvaraisia ihmisiä sen nimissä tappamaan. Kenenkään ei niiden vuoksi tarvitse kadulla pelätä. Perhesurma on henkilökohtainen tragedia, jota politiikalla on vaikea estää. Islamistinen terrorismi taas on tiukasti kytköksissä muslimien maahanmuuton määrään ja siten helposti yhteiskuntamme ulkopuolelle eristettävissä.

"Suurin huoli on se, että vihaan reagoidaan vihalla. Poliisin vihapuheyksikkö tutkii kymmentä vihapuherikosta Turun tapahtumiin liittyen."

Ihanko tosi, Juha Sipilä? Joko ollaan siinä pisteessä, että rinnastetaan tuhmanpuhuminen netissä siihen, että ihmiseltä vedetään veitsellä kaulavaltimot auki? Kaikkien vihapuheesta höpisevien olisi syytä hieman miettiä prioriteettejään.

"Euroopassa on aina ollut terrorismia. Nykyaikana on verraten turvallista."

Tottahan toki esim. 1970-1980-luvuilla oli esim. äärivasemmiston terrorismia. On kuitenkin naurettavaa verrata nykytilanneta jo ohi menneeseen, vuosikymmenien takaiseen Euroopan sisäiseen turvallisuusuhkaan. Vertaus tulee tehdä siihen, mikä terrorismin määrä Euroopassa nyt olisi ilman islamisteja. Ennen islamilaisen terrorismin aaltoa terrorismikuolemien määrä oli pitkään hyvin matala, mitä se olisi nytkin ilman muslimien massamaahanmuuton mukanaan tuomia ongelmia.

Poista mielessäsi alla olevasta kuvasta punaiset palkit, niin näet, mitä terrorismin taso nyt olisi ilman islamisteja. Olisiko se 1970-luvun tasoa?

"Onko tuo nyt kumma, että ulkomaalainen saattaa seota, kun Perussuomalaiset ja muut rasistit heitä kiusaavat kaikin tavoin."

Islamilaista terrorismia on eniten siellä, missä on eniten islamisteja. Irakissa, Syyriassa, Nigeriassa, Somaliassa tai Afganistanissa terrorismi on täysin arkipäiväistä. Pelkästään tämän, vielä pitkästi kesken olevan elokuun aikana on tehty ympäri maailmaa reilusti toistasataa terrori-iskua muslimien toimesta.

Kuka siellä Nigeriassa tai Malissa vihapuhuu ja rasisteeraa? Kuka syrjii pommittajia Irakissa? Tällä ongelmalla ei ole mitään tekemistä meidän puheidemme kanssa. Se on islamilaisen maailman ongelma, joka luonnollisesti raahautuu tänne kun päästämme islamilaisen maailman sisään.

"Maahanmuuttovastaisuus ja vastakkainasettelu ovat juuri sitä, mitä terroristit haluavat. Jos tapamme terroristeja, he voittavat."

Ensimmäinen lausunto on SDP:ltä, jälkimmäinen Justin Trudeaulta islamilaiseen terrorismiin liittyen, mutta saman tason retoriikkaa kuullaan täälläkin. Onpa erinomaista, että Antti Rinne tietää terroristeja itseään paremmin, mitä terroristit haluavat. Höpsöt kuvittelevat palvelevansa Allahia, tappavansa vääräuskoisia ja rakentavansa kalifaattia, mutta oikeasti he tietenkin tavoittelevat vain sitä, että Jussi Halla-aho tuhmanpuhuu netissä.

Kiitos SDP tästä tiedosta. Trudeaun kommentti taas on jo huumaavaa tappiomielialaa. Siis se voittaa, joka tapetaan? Mukava tietää, että kun kurkku on auki, oletkin yllättäen voittaja ja tappajasi jostain syystä häviää.

"Terroristit eivät voi olla oikeita muslimeja, koska islam kieltää viattomien tappamisen."

Itse asiassa Koraanissa on toistasataa jaetta, jotka kannustavat sotaan vääräuskoisia vastaan. Ja riippumatta Koraanista väite on tyypillinen No True Scotsman -argumentaatiovirhe. Tätäkin mantraa toistavat sanovat kuitenkin, ettei ole yhtä oikeaa islamia, vaan muslimi voi olla monella tapaa. No miten ISIS-muslimina oleminen ei sitten ole mahdollista? Entäpä jos ryhtyisimme hautaamaan kuolleet terroristit siansontaan ja rankaisisimme vangittuja pekonidieetillä? Eikö kukaan oikeasti sanoisi moista muslimeja loukkaavaksi? Jos terroristit eivät kerran muslimeja ole, väliäkö sillä?

Uuvattien myötähäpeällinen puolueprojekti on tuhoontuomittu

(Kuva: Henry Laasasen Facebook-seinä)

Melkein kävi sääliksi katsoa puolustusministeri Jussi Niinistön masentavaa, yksinäistä seisoskelua torilla kannattajakorttien keruun parissa. Melkein. 

Kun Niinistö heitti ilmoille toiveajattelua yhteisestä suurpuolueesta Keskustan ja Perussuomalaisten kanssa, oli epätoivo jo käsinkosketeltavaa. Toki ainakin teoriassa Keskusta ja Perussuomalaiset voisivat yhdistyä suurpuolueeksi, mutta miksi ihmeessä he uuvatteja mukaan ottaisivat? Keskusta ja PS toisivat kannatuspottiin viimeisimmän kyselytutkimuksen mukaan 17,3% ja 8,8%. Ministerinpaikkoja hinkuvalle minipuolueelle tuskin olisi kysyntää seuralaiseksi.

Uuvattien olisi tullut tietää, ettei heidän projektinsa voi onnistua, koska alkumetreiltä saakka se on kärsinyt toivottomasta innostuksen puutteesta.

 Politiikassa menestyksen voi lähes poikkeuksetta arvioida innostuksen määrän mukaan. Trumpin kampanjatilaisuudet olivat vaalien alla pullollaan aidosti innostunutta kansaa siinä missä Hillary Clintonin julkkiskannattajatkin vaikuttivat tukevan häntä pitkälti "pienempänä pahana". Brexit-äänestyksen alla Brexitin kannattajien keskuudessa oli vilpitöntä intoa ja mahdollisuuden tuntua, mutta vastustajat keskittyivät negatiivissävytteiseen tuomiopäivän enteilyyn.

Ranskan viimeisimmissä vaaleissa innostus oli Emmanuel Macronin kansanliikkeen takana. Perussuomalaisten puheenjohtajavaalin tuloksenkin pystyi tällä periaatteella ennustamaan: Sampo Terhon kannattajat puolueen johtopaikoillakin vaikuttivat vähintään innottomilta, eivätkä osanneet kunnolla sanoa, miksi Terhosta tulisi mahtava puheenjohtaja, mutta kansallismielisten riveissä Halla-ahon puheenjohtajuutta puuhattiin aidolla uskolla ehdokkaaseen.

Sääntö innostuksesta on aina hyvä ennuste - ja uskallan tämän säännön vuoksi olla varsin luottavainen Laura Huhtasaaren hyvään menestykseen tulevissa presidentinvaaleissa - joten innostuksen ollessa niin vähissä, että suhteetonta valtaa hallituksessa pitävä ek-ryhmä onnistuu saamaan puolustusministerin näyttämään lähinnä sääliä herättävältä, pitäisi ymmärtää laittaa pillit pussiin.

Onnetonta innostuksen puutetta heijasteli myös Simon Elon vakuuttelu siitä, että kyllä ihmiset innostuvat liittymään mukaan, kunhan kannattajakortit on kerätty. Käytännössä Elo siis sanoo, että kyllä he varmaan löytävät joitain opportunisteja hyppäämään kelkkaan, jahka asema seuraavissa vaaleissa on hieman turvatumpi 5000 kannattajakortin myötä ja varsinainen työ puolueen perustamiseksi on tehty.

Sininen Tulevaisuus on siis eräänlainen puolueiden Benjamin Button, joka ikääntyy käänteisesti. Lähdetään liikkeelle siitä, että pyritään ministerin- ja kansanedustajan paikoilla tuottamaan kansansuosiota, vaikka kansansuosio on pääsääntöisesti vaadittua kyseisten paikkojen hankintaan. Kerätään ensin kannattajakortteja ja toivotaan, että ihmisten innostus perustaa uusi puolue heräisi sen jälkeen. Ryhdytään puolueen perustamiseen ja vasta sen jälkeen pohditaan, mikä puolueen linja edes on tai miten se erottuu jo olemassaolevista puolueista.

Eikä se tule sen paremmaksi muuttumaan. 

Tällä hetkellä uuvatit nauttivat vielä tietynlaista alkuinnostusta ja uutuudenviehätystä, ja Perussuomalaisten puoluekokousta seurannut draama on tarjonnut heille hyvin näkyvyyttä mediassa. Ne kaikki loppuvat aikanaan, todennäköisesti tämän syksyn aikana. Sitten ryhmä on omillaan, ja tämän hetken surkeat kannatusprosentit voivat vielä päätyä näyttämään hyviltä ajoilta.

Viimeisimmän mielipidemittauksen mukaan tämä parinkymmenen kansanedustajan ja viiden ministerin puolue nauttii nyt 1,6% kannatusta. Hienoa; enää 0,7% nousua, niin ollaan ulkona kyselytutkimuksen virhemarginaalista!

Uuvatit ovat jo nyt lähinnä spektaakkeli, jota seurataan huvituksen kanssa, ja somessa naureskellaan epätoivolle löyhkääville vakuutteluille:

Kyllä tämä tästä. Kyllä 0,7% on ihan hyvä tulos, kun ottaa huomioon tämän ja tuon! Yhdeksän niitä kannattajakortteja tuli, eikä yksi! Ja oli veturimiesten lakkokin! Ilman sitä olisi tullut AINAKIN kymmenen!

Tämän vuoksi jopa Elon toiveet kelkkaan 5000 kannattajakortin keräämisen jälkeen hyppäävistä opportunisteistakin ovat haihattelua vailla todellisuuspohjaa. Rotat pakenevat uppoavista laivoista, eivät hypi niihin sisään.

Valtamedian valeita viikon varrelta

Valtamedian mukaan tämä kuva esittää rauhanomaisia rasisminvastustajia
puolustamassa itseään pitkästi eläkeikäistä äärioikeiston uhkaa vastaan.

Nyt on sekin päivä nähty, kun valtamedia syyttää presidentti Donald Trumpia liiasta rehellisyydestä. 

Eilisessä tiedotustilaisuudessa Trump totesi sekä oikeiston että vasemmiston olleen Charlottesvillessä väkivaltaisia ja syypäitä tilanteeseen, mihin suomalainen valtamedia ulkomaisten kollegoidensa tavoin reagoi toistelemalla, että Trumpin lausunto oli edesvastuuton, yököttävä, asiaton ja ties mitä.

On kuitenkin kaksi tärkeää adjektiivia, joilla Trumpin puheita ei ole kuvailtu: valheellinen ja virheellinen. Edes valtamedia ei kehtaa Trumpia tässä valehtelijaksi väittää, koska on kiistattoman ilmeistä, että Trump on oikeassa.

Aloite väkivaltaan Charlottesvillessä tuli Black Lives Matteriltä ja Antifalta, ja nämä ryhmät tulivat paikalle erilaisin asein varustautuneina nimenomaan tappelua, verenvuodatusta ja marttyyreja hakemaan. Ilman heidän kuokkimistaan mitään ei olisi tapahtunut. Mielenosoituspäivä repesi väkivallaksi, kun em. ryhmät estivät nationalistien poistumisen puistosta, ryhtyivät heittelemään kiviä ja ulosteita ja hyökkäsivät mailoilla heidän kimppuunsa.

Median ongelma on siis sen kanssa, että Trump kieltäytyy toistelemasta poliittisesti korrektia, valheellista ja valtamedian tuottamaa tarinaa.  Jatkuvasti epärehelliseksi syytetty presidentti onkin nyt medialle liian rehellinen.

Totuutta pitäisi tässä tapauksessakin vääristellä poliittisista syistä: koska natsismi on paha juttu, kuuluisi nationalisteja syyttää vaikka asioista, joita he eivät ole todellisuudessa tehneet. Ja koska natsismi on paha juttu, meidän kuuluisi ummistaa silmämme tiiliä heitteleviltä, vanhuksia hakkaavilta vasemmistolaisilta ja leikkiä, että he olivat rauhallisia rasisminvastustajia, joilla ei ollut mitään osaa väkivaltaan.

Saman sai kantapään kautta kokea New York Timesin toimittaja Sheryl Gay Stolberg, joka erehtyi kertomaan Twitterissä rehellisesti, mitä oli nähnyt Charlottesvillessä: "Äärivasemmisto vaikutti yhtä vihantäyteiseltä kuin äärioikeisto. Näin mailoja heiluttelevien antifasistien pieksävän valkoisia nationalisteja, joita ohjattiin pois puistosta."

Julkaisu täyttyi hetkessä raivokkaista kommenteista, kuten "Poista tämä!", "Natsisympatiseeraaja" tai "Miten sinulla on vielä työpaikkasi?". Viimeinen toki on aiheellinen kysymys tavallaan: valtamedian toimittaja uskalsi poiketa ammattikuntansa kehittämästä sadusta ja puhua totta. Miten ihmeessä hän aikoo säilyttää työpaikkansa moisen tempun tehtyään?

Väkivaltaiset ääriajattelijat (oik.) uhkaamassa rauhanomaisia, itseään puolustavia
Black Lives Matter -aktivisteja. Ainakin valtamedian mukaan.

Aktivistitoimittelijan käsissä mikä tahansa tapahtuma saadaan taivutettua uuteen muotoon ja vasemmistolaiseen viitekehykseen. Tästä hyvä esimerkki oli Ylen artikkeli Defend Europe -projektin C Star -aluksen "merihädästä" välimerellä. 

Nationalistien C Star joutui sammuttamaan koneet hetkeksi huoltotyön vuoksi, jolloin alukselta lähti merenkulkusäädösten vaatima ilmoitus rannikkovartiostolle. Edelleen säädösten vaatimalla tavalla C Starista lähin alus, laittomien afrikkalaisten reittialus Sea Eye, kyseli, onko aluksella avun tarvetta. C Star ilmoitti, että apua ei tarvita eikä haluta. Vika korjattiin, matka jatkui. Mitään ei siis oikeastaan edes tapahtunut.

Aktivistitoimittelija Sami Koiviston kirjoittamana sai tapaus aivan uudet käänteet: maahanmuuton vastustajien alus joutui merihätään, kutsui pelastuksen, ja jalomieliset pakolaisten pelastajat tulivat apuun. Vaikka itse faktat oli sisällytetty leipätekstiin, harhaanjohtava, väritetty otsikko selvästikin toimi, koska Facebookissa jutun kommenttiosio oli täynnä ilakoivia vasemmistolaisia, jotka selvästi olivat ymmärtäneet tapauksen väärin - juuri kuten Ylen toimittaja toivoi.

Kun toimittajan valheellinen otsikointi ja rutiinihuollon erikoinen politisointi haastettiin, hän riensi kommenttiosioon puolustamaan tekelettään. Hän tosin ei oikaissut yhdenkään vahingoniloisen vasemmistolaisen väärinkäsityksiä kommenttiosiossa, vaikka hän väitti ettei tarkoittanut väärinkäsityksiä luoda. Käsittelimme laajemmin Defend Europe -tapausta ja keskusteluamme aktivisti Koiviston kanssa tällä livestriimillä.

Olemukseltaan Trump-tapauksen kaltaista uutisointia nähtiin tapauksessa, jossa Google irtisanoi poliittisesti epäkorrektin mutta tieteellisesti täysin paikkansapitävän, mm. sukupuolten eroja käsitelleen muistion jakaneen työntekijän. Siitä, pitivätkö muistiossa kerrotut asiat sukupuolten kyky- ja taipumuseroista paikkansa, ei valtamediassa puhuttu lainkaan. Sen sijaan siirryttiin suoraan kutsumaan muistiota naisvastaiseksi ja leimaamaan erotettu työntekijä James Damore naisvihaajaksi.

Jälleen kerran kävi selväksi, että "luotettavalle medialle" totuus ei ole sitä, mikä on todistettavissa, vaan sitä, mikä sopii heidän aatemaailmaansa. Vaikka he tietäisivät Trumpin Charlottesville-lausunnon tai Google-muistion sisällön todeksi, he pystyvät vakuuttamaan itselleen, että on silti yhteensopivaa heidän journalistisen työnsä kanssa valehdella, koska valehtelu tehdään heidän mielestään riittävän jalomielisestä syystä.

Lisäksi toimittajiksi itseään kutsuvat aktivistit projisoivat omat älylliset puutteensa muiden niskaan ja olettavat kaikkien muidenkin toimivan poliittisin motiivein. He uskovat Charlottesvillestä totta puhuvien olevan natsisympatiseeraajia, koska heidän omat motiivinsa sille, minkä totuuden he milloinkin valitsevat, ovat poliittiset. Samoin he katsovat, että Damoren muistiota puolustavien täytyy olla naisvihaajia tai ainakin konservatiiveja, koska he eivät itse koskaan puolustaisi tieteellistä totuutta, joka on heidän aatemaailmansa vastainen.

Yle suorittaa Google-tapausta uutisoidessaan.

Kuten sanotaan, ei pidä olettaa pahansuopuutta syyksi siellä, missä tyhmyyskin riittää. 

En usko useimpien valtamedian toimittajien olevan varsinaisesti pahantahtoisia valehtelijoita, vaikka he yhdessä saavatkin aikaan vihollismedian, jonka prioriteeteissa totuus ja kansan etu ovat hännänhuippua. He ovat aktivisteja, jotka ovat ryhtyneet toimittajiksi kaikista vääristä syistä. He halusivat mediaan koska tahtoivat muuttaa maailmaa. Toimittajan vaan ei tulisi olla aktivisti vaan neutraali havainnoija ja vääristelemätön lähetti tiedolle.

Tästä syystä valemediasyytökset pöyristyttävät toimittelijoita niin paljon. He ovat liian epäpäteviä ymmärtämään, mitä journalistin oikeastaan tulisi työssään tehdä, ja omasta mielestään oikealla asialla. Tämän vuoksi vihollismedia voi myös kirkkain silmin höpöttää Trumpin "totuudenjälkeisestä ajasta" ja syyttää vaihtoehtomediaa valeiden levittämisestä.

Heidän määritelmänsä totuudelle kun ei ole aivan tavanomainen: totta on se, mikä on aatteellisesti helppo hyväksyä - se, mikä kuulostaa itsestä miellyttävältä. Valetta on kaikki se, mikä on poliittisesti epäkorrektia tai muutoin häiritsevää. Eivät nämä ihmiset tiedä, mitä journalismin kuuluisi olla. Siksi Yle, Iltalehti, HS ja muut valtamedian julkaisut alkavat olla päivä päivältä enemmän yhtä suurta mielipidekirjoitusosastoa.

Radikaalein ja rasistisin kirjoitukseni koskaan

Olenkohan liian radikaali valtavirtaiseen maahanmuuttokritiikkiin? Tästä kävin keskustelua erään mamu-kriitikon kanssa.

Ensimmäinen ajatukseni - joka on myös mielessäni ollut jo pitkään - oli, että aihetta siistiytymiseen olisi. Ylilyöntejä on tapahtunut. Tässä ajatuksessa pitäydyn nytkin, mutta pitäisikö minun todella olla vähemmän äärioikeistoa? Lopettaa puheet rotujen älykkyyseroista, kaiken kehitysmaamaahanmuuton haitallisuudesta, siitä, miten monimuotoisuus on sotaa valkoisia vastaan, ja kaikesta muusta, joka on kaukana salonkikelpoisesta?

Ehkäpä. Ehkä voisin rakentaa hienon uran politiikassa. Nousta eduskuntaan ja päästä Ylen keskusteluohjelmiin. Olla salonkikelpoisten, valtavirtaistumista vaativien ihailema.

Mutta mitä ovat saavuttaneet he, jotka niin tekivät? Kunnioitan suuresti vaikkapa Laura Huhtasaarta tai Juho Eerolaa, mutta jos rehellisiä ollaan, mitä hekään ovat vilpittömimmällä yrityksellään saaneet eduskunnassa aikaan? Eerola sai lopun ruotsinlaivojen kautta tapahtuvalle laittomalle maahantulolle, mutta tästä on varsin pitkä matka siihen, mitä tarvitsemme: ylpeä, anteeksipyytelemätön länsimainen identiteetti, joka katsoo itsensä aivan riittävän monimuotoiseksi ilman ainuttakaan kehitysmaalaista sukuelinten silpojaa tai raiskatun naisen kivittäjää.

Politiikka ei ole ainut tapa vaikuttaa asioihin: mielipidevaikutus on huomattavasti suurempaa. Uuvatit ovat höpisseet poliittisesta kodista, ja olen tässä päivän mittaan miettinyt poliittisen kotini sijaintia. Ymmärsin, että sen sijainnin määrittävät kaksi asiaa: tavoitteeni ja onnellisuuteni. Kumpaakaan näistä en valtavirtaisessa politiikassa saavuttaisi. Voisin siellä lässyttää haittamaahanmuutosta ja siitä, miten "oikeanlaisia" afrikkalaisia kestäisi kuitenkin ottaa vaikka miljoona tänne - pitäähän sitä nyt miellyttää valtavirtaa!

Mutta jos katsomme henkilöitä, kuten Jared Taylor tai Richard Spencer, ihana Lana Lokteff, leppoisa kamuni Paul Ramsay (Ramzpaul) tai edes kevyemmän alt-light-linjan edustajat, kuten Paul Joseph Watson, Milo Yiannopoulos tai Lauren Southern. heistä yksikään ei ole poliitikko, mutta he ovat vaikuttaneet miljooniin. He ovat tehneet länsimaisesta identiteetistämme trendikkään, nuorisoon vetoavan vastakulttuurin, joka näkyy tilastoissakin: Z-sukupolvi, eli tämän hetken 15-25-vuotiaat, ovat huomattavasti edeltäjiään oikeistolaisempia.

Tietysti voisin myös kaunistella. Leikkiä, että vastustan vain sitä "haittamaahanmuuttoa", en kannata valkoisten identiteettiä ja yhteistyötä ja että en muka ymmärrä valkoisten olevan ainoa kansa, joka koskaan länsimaista sivistystä voi tuottaa.

Olen kuitenkin sekä liian rehellinen ja armoton tekemään niin. Uskon, että he, jotka asian ovat tajutakseen, tajuavat sen, jos joku heille sen suoraan sanoo. Niinhän minullekin kävi. Aloitin mokuttavana vasemmistolaisena. En ryhdy sanomaan puolisuvakkien latteuksia, joiden tiedän olevan pötyä. Jos taas asiaa ei haluta ymmärtää, maksakaamme hinta kansamme typeryydestä.

Ehkäpä voisin erään oululaispoliitikon tavoin hyveliputtaa vaikka mustilla kavereilla. Sillä, miten mustat henkilöt, kuten Tyler Preston ja Tommy Sotomayor seuraavat kanavaani.  Kaiken kukkuraksi olen vielä avoliitossa marokkolaisen kanssa! Senhän täytyy tarkoittaa, etten ole rasisti! Ja siten nöyryyttäisin itseäni kerjäämällä vasemmistolta hyvepisteitä, joita kaltaiseni äärioikeistolainen ei koskaan voi saada, ja joita en heidän kaltaisiltaan vastenmielisiltä kansanpettureilta, laumasieluilta ja hyödyllisiltä idiooteilta kiinnostunut saamaan. Sekö olisi asiallinen hinta poliittisesta urasta ja kansanedustajan palkasta? Ei minulle.

Itse asiassa olen viimeisen vuoden aikana menettänyt uskoani politiikkaan ylipäänsä.

Kai Murroksen tavoin olen alkanut uskoa, että Eurooppa on oman menestyksensä uhri, jonka täytyy ottaa kunnon turpasauna oppiakseen ja ollakseen toistamatta virhettä. Siitä ei tule kaunista tai veretöntä, mutta en muutakaan vaihtoehtoa näe realistisena, vaikka toivoisin suuresti, että rajojen sulkeminen ja karkotukset riittäisivät. Kukapa sitä nyt sotaa toivoisi. Ikävä kyllä Euroopan kansa ei vaan herää riittävän nopeasti kivuttomamman ratkaisun toteuttamiseksi. Kuten Stefan Molyneux sanoi, voimme joko tehdä epämukavia ratkaisuja nyt tai kammottavia ratkaisuja myöhemmin.

Palataanpa siihen poliittiseen kotiini. Se ei ole tehottomassa vaikkakin hyväntahtoisessa kansallismielisessä politiikassa. Se on alt-rightin ja äärioikeiston edgelordien parissa. Se on Pepe-meemien ja hulvattomasti vasemmiston tosissaan ottaman Moonmanin parissa. Se on siellä, missä kauhistutetaan vasemmistoa, joka ei tajua, että vain pelleilemme heidän helpon triggeröitymisensä kustannuksella. Siellä minun ei tarvitse teeskennellä maltillisempaa kuin olen, leikkiä, että rodulla ei ole väliä tai pelätä minkään korkeamman tahon harjausta. 

Heil Kek! REEEEEEEE!

Ja kyllä, tuo päivityksen aloituskuva on aivan vain meemi hysteerikkojen ahdistustilojen herättämiseksi. Tokihan jokainen täysipäinen (ei-normo) sen tiesikin. Menkäähän Rasmukseen selittämään, että Tuonen Joutsen on paljastunut kansallissosialistiksi. Naurut saa siitäkin.