Ohisalon ankkurilapset - mitä perheenyhdistämisen lakimuutos tarkoittaa

Sisäministeriössä on reilun vuoden ajan valmisteltu hanketta, joka toteutuessaan toisi merkittäviä muutoksia turvapaikanhakijoiden perheenyhdistämisen mahdollisuuksiin ja samalla uuden huomattavan houkuttimen suunnata turvapaikkaturismi juuri Suomeen. Mutta mitä siis ollaan muuttamassa, miten, ja millaiset vaikutukset muutoksella voi odottaa olevan?

"Ankkurilapsella" viitataan alaikäiseen tai sellaisena esiintyvään henkilöön, jota käytetään maahantulon välineenä muille perheenjäsenille. Termi on monille tuttu amerikkalaisesta kulttuurista, jossa ankkurilapsilla tarkoitetaan usein lapsia, jotka hankitaan USA:n maaperällä, jolloin lapsi syntyy Yhdysvaltain kansalaiseksi, ja vanhempien on helpompi välttää karkotus. 

Suomessa tällainen ankkurilapsen käyttö ei ole mahdollista, koska täällä kansalaisuus ei määräydy syntymäpaikan mukaan vaan äidin kansalaisuuden, mutta ankkurilapsien käytön toinen muoto, joka on myös Yhdysvalloissa viime vuosina yleistynyt, on alaikäisen lähettäminen edeltä Yhdysvaltoihin tai sellaisen mukaan ottaminen laittomaan rajanylitykseen, koska perheet pääsevät monissa tapauksissa vapaalle jalalle odottamaan turvapaikkapäätöstä ja voivat siten helpommin myös tehdä katoamistempun laittomiksi maassaolijoiksi.

Yhdysvaltain maahanmuuttovirasto ICE:n pilotoimassa dna-testiohjelmassa havaittiin, että 30% rajan yli tuoduista lapsista ei ole mitään sukua heidän vanhemmakseen tekeytyneelle henkilölle, ja Meksikon puolella niin yksittäiset laittoman maahantulon suunnittelijat kuin ihmiskauppiaiden rikollisjengitkin ostavat ja sieppaavat lapsia tätä tarkoitusta varten. Ankkurilasten käytön mahdollistaminen onkin lasten oikeuksien edistämisen sijaan johtanut siihen, että yhä useampi lapsi joutuu ihmissalakuljetuksen kohteeksi ja eroon perheestään. Eikä ihmiskauppa pääty rajanylitykseen: lapset päätyvät usein prostituutioon tai orjuuteen.

Suomessa ankkurilasten käyttö on ollut huomattavasti rajallisempaa kansalaisuuslainsäädännön vuoksi: kansalaisuuslaki ja perheenyhdistämisprosessi, joka koko perheen on läpikäytävä, rajoittavat väärinkäytösten mahdollisuuksia.

Alaikäisenä esiintyminen on kuitenkin kannattavaa käytännössä missä tahansa kohdemaassa, koska alaikäisenä olet lasten oikeuksia koskevien sopimusten ja lainsäädännön piirissä, ja oleskeluluvan saanti helpompaa. Saksassa alaikäisinä esiintyvistä turvapaikanhakijoista joka toinen oli havaittu aikuiseksi, ja ajoittain ilmiö on herättänyt suorastaan huvittuneisuutta, kuten "Olen 17-vuotias ja voin todistaa sen" -lausahduksesta tunnetuksi tulleen Fahad Firasin tv-esiintyminen pääministeri Sipilän kanssa, tai kuvat englantilaisesta "pakolaislasten" yksiköstä, joissa keski-ikäiset miehet istuvat lasten lelujen keskellä.

Iso-Britanniaan saapuneita "pakolaislapsia".

Sisäministeri Maria Ohisalo ja turvapaikka-aktivistien järjestöt ovat kuitenkin olleet tyytymättömiä siihen, että ankkurilapsen käyttö ei Suomessa ole ollut saumaton prosessi, joka takaa Suomeen pääsyn sukulaisille. Kielteisiäkin perheenyhdistämispäätöksiä on tullut, ja lisäksi monissa tapauksissa ankkurilapsi on ehtinyt täyttää 18 vuotta hakemuksen käsittelyaikana, mikä on johtanut kielteiseen perheenyhdistämispäätökseen.

Näistä esteistä Ohisalo haluaa eroon, ja hankkeen jo lausuntokierroksen läpikäynyt esitys tekisi ankkurilapsista takuuvarman keinon saada koko perhe Suomeen.

Hankkeen merkittävimmät muutokset ovat tulorajojen ja henkilökohtaisen turvapaikan tarpeen arvioinnin poisto ankkurilapsen perheenjäseniltä sekä alaikäisen määritelmän muuttaminen niin, että kunhan hakija on kertomansa mukaan edes päivää alle 18-vuotias hakemusta tehdessään, hänen hakemuksensa hyväksytään, vaikka päätös tulisi jo hakijan ollessa täysi-ikäinen eikä siten enää lapsia nykyisin koskevien poikkeussäädösten piirissä.

Ainoa tilanne, jossa alaikäisen hakijan perheenyhdistämishakemus voisi johtaa kielteiseen päätökseen olisi se, jos viranomaiset arvioivat sen olevan lapsen edun vastaista. Ne viranomaiset, jotka eivät erottaneet ISIS-äitejä lapsistaan koska katsoivat, että terroristiäidin seura ja kasvatus eivät ole lapsen edun vastaista. Kielteisen päätöksen saaminen olisi siis käytännössä mahdotonta. Jos ankkurilapsi itse ei perhettään paikalle halua ja osaisi viranomaisille selittää vaikkapa pakkoavioliiton uhasta tai kunniaväkivallasta, hän ei hakemusta tällöin edes tee, vaan jättää vain perheen taakseen. 

Käytännössä muutos tarkoittaa sitä, että Eurooppaan haluavasta perheestä tarvitsee löytyä vain yksi alle 18-vuotiaasta menevä, joka lähetetään edeltä Suomeen, ja sitten vain odotellaan hakemusprosessin valmistumista, ja takuuvarmat oleskeluluvat tulevat ainakin ydinperheen jäsenille.

Tästä syystä seuraava ote, jossa esityksen kirjoittajat teeskentelevät välittävänsä järjestelmän väärinkäytön riskistä, on täysin tyhjää puhetta:

Poistettaessa kerralla useita esteitä alaikäisten perheenyhdistämiselle, on kuitenkin varmistuttava, että perheenyhdistämisen helpottuminen ei toimi vetotekijänä ilman huoltajaa tuleville alaikäisille ja näin lisää alaikäisten hyväksikäyttöä maahantulon välineenä tai nosta ilman huoltajaa tulevien alaikäisten kansainvälisen suojelun hakemusmääriä. Hyväksikäytön lisääntymisen riskistä johtuen tässä esityksessä on ehdotettu, että mahdollisuus kielteisen perhesidepäätöksen perustelemiselle maahantulosäännösten kiertämisellä säilytetään tapauksissa, jossa ei ole lapsen edun mukaista, että lapsi olisi huoltajansa hoidettavana.

Esityksessä tämä lakimuutoksen luoma vetovoimatekijä ankkurilapsen käytölle sivuutetaan pikkujuttuna, ja muutoksen arvioidaan tuottavan 200 positiivista perheenyhdistämispäätöstä enemmän vuodessa nykytilanteeseen verraten. Tämä luku 200 on itsessään jo suuri, mutta se ei kerro totuutta, koska se perustuu siihen ajatukseen, että hakemusten ja päätösten määrä pysyisi samana kuin se on ollut vuosina 2019-2020.

Perheenyhdistämisen esteiden poistamisen vaikutusta turvapaikan houkuttelevuuden näkökulmasta on hyvin vaikea arvioida.

Onko todella? Niin pitkään kuin maiden välillä on elintasoeroja, ja osa kehittyneistä maista on valmiita tarjoamaan ilmaisen elämän korkealla elintasolla lähes kenelle tahansa rajan ylittäneelle, tulijoita riittää. Se, minne tulijat menevät, riippuu pitkälti siitä, millaisia houkuttimia kukin maa tarjoaa. Itä- ja Etelä-Euroopan maat ovat harvalle kehitysmaista tulevalle lopullinen kohdemaa, koska matkaa jatkamalla vastaan tulee maita, jotka tarjoavat paremmat etuudet ja helpomman elämän. 

Jos Suomi ottaa linjakseen ankkurilapsipolitiikan, joka takaa mille tahansa perheelle oleskeluluvan, on ilmiselvää, että se tulee olemaan huomattava houkutin varsinkin nyt, kun muut Pohjoismaat kiristävät linjaansa näissä asioissa

Kun tuottoisaa vokkibisnestä pyörittävältä SPR:ltä tai muilta saman alan järjestöiltä pyydetään
lausuntoa maahanmuuton helpottamiseen, mitä luulisit heidän sanovan?

Lausuntokierros: turvapaikka-aktivisteille mikään ei riitä, kirkkohallitus tunnustaa turvapaikanhakijoiden yritykset huijata Migriä

Lausuntoja oli pyydetty monilta tahoilta, joista osa oli hyvin ymmärrettäviä: Supo, valtiovarainministeriö, Kela, Migri ja muita virastoja ja hallintoelimiä. Mutta noin puolet lausuntopyynnöistä oli lähetetty turvapaikka-aktivisteille: Amnesty, Suomen pakolaisapu, Pakolaisneuvonta ry, Punainen Risti, Turvapaikanhakijoiden tuki ry ja useat muut toimijat, joista monet hyötyvät suoraan taloudellisesti maahanmuuttopolitiikan löyhentämisestä, olivat antaneet lausuntonsa.

Turvapaikka-aktivistien lausunnot olivat ymmärrettävästi ylistystä muutokselle, tosin valittelua tuli siitä, ettei maahanpääsyä helpoteta riittävästi. He eivät kanna huolta siitä, että Suomeen kohdistuisi suurta elintasopakolaisuuden painetta, että tänne pääsisi vaarallisia henkilöitä tai edes siitä, että lapsia hyväksikäytetään aikuisten toimesta ankkurilapsina. Heidän tavoitteensa on vain saada maahanmuuttopolitiikka siihen pisteeseen, että kuka tahansa Suomeen haluava voi tänne tulla.

Monien turvapaikka-aktivistien järjestöjen lausunnoissa valiteltiin sitä, että Ohisalon ankkurilapsimalli ei mene tarpeeksi pitkälle: vaadittiin sitä, että tulorajojen poisto pitäisi ulottaa kaikilla perusteilla Suomessa oleskeleviin alaikäisiin ja että turvapaikan saaneille kuuluvaa 3 kk hakuaikaa perheenyhdistämiselle, jossa tulorajoja ei ole, pitäisi pidentää.

Huikein vaatimus oli lienee se, että perheenyhdistämisen oikeuden laajennus koskisi myös "uusia perheitä" - ei siis vain niitä, jotka hakijalla oli jo kotimaasta lähtiessään. Tämä muutos tarkoittaisi sitä, että hakijan perheenjäseniksi voisivat ilmoittautua ketkä hyvänsä vaikkapa alaikäisen hakijan äitipuolena tai sisaruspuolina.

Näin saataisiin vaikka koko naapurusto samaan perheenyhdistämiseen mukaan "uutena perheenä". Tämä vaatimus osoittaa myös, ettei tavoitteena ole lasten ihmisoikeuksien suojelu vaan väestönvaihto: perheenyhdistämisen tarkoitus alaikäiselle on tuoda hänelle tutut ja turvalliset aikuiset maahan. Miksi lapsen etu velvoittaisi tuomaan myös "uusia perheenjäseniä", joita lapsi ei ole edes tavannut?

Kirkkohallituksen lausunnossa kannatettiin varauksetta lakimuutosta, mutta eräs kohta lausunnossa pisti erityisesti silmään:

Toimeentuloedellytys ja siihen liittyvät määräajat ovat aiheuttaneet kohtuuttomia tilanteita sekä inhimillistä kärsimystä, jotka ovat näkyneet sekä Kirkon Diakoniarahaston hakemuksissa että paikallisessa diakoniatyössä.

Mitä tämä siis tarkoittaa? Onko kirkko auttanut siis turvapaikanhakijoita toimeentuloedellytyksen täyttämisessä antamalla heille rahaa diakoniarahastosta? Koska Twitterissä kysyminen ei tuottanut vastausta, aloitin soittokierroksen asiasta, ja oli kiinnostavaa, että lausunnon allekirjoittaja Petri Määttä halusi ohjata minut puhumaan toiselle henkilölle, koska hän ei itse kuulemma tiedä rahaston asioista riittävästi. Jos näin on, miksi hän on sisällyttänyt kohdan rahastosta lausuntoon, jos ei osaa sitä perustella? 

Kun kysyin, onko kirkko myöntänyt tukia toimeentuloedellytyksen täyttymiselle, Määtän vastaus antoi ymmärtää, että on, koska hän sanoi, että minun pitäisi kysellä tarkkoja summia asiasta rahastopuolen henkilöstöltä, mutta suoraa vastausta hän ei antanut.

Määttä ohjasi minut soittamaan diakoniatyön Tiina Saarelalle, jolta sitten sain vastauksia. Saarelan mukaan diakoniarahastosta ei pääsääntöisesti myönnetä avustusta toimeentuloedellytyksen täyttämiseen, mutta hakemuksia tulee toimeentuloedellytyksen takia paljon - niihin ei vain yleensä myönnytä. Koska huomasin hänen toistuvasti käyttävän termejä "yleensä" ja "pääsääntöisesti", tietysti kysyin, mitä ovat poikkeukset tähän sääntöön. Hän kertoi, että ne ovat tilanteita, joissa rahasto arvioi toimeentuloedellytyksen täyttyvän mutta joissa avustusta myönnetään köyhyyden perusteella.

Kun totesin, että näiden tapausten kai täytyy olla hyvin poikkeuksellisia, koska tulorajat ovat niin korkeat, että ne täyttävä tuskin köyhäinapua tarvitsee, Saarela siirtyi valittelemaan tulorajojen korkeutta mutta ei kommentoinut sitä, miksi näille väitetysti tulorajat täyttäville sitten on köyhäinapua annettu.

Kysyin Saarelalta, mikä hän ajattelee lakimuutoksen riskeistä, koska niihin ei lausunnossa viitattu. Selvensin, että tarkoitin riskeillä lakimuutoksen toimimista vetovoimatekijänä niin turvapaikkaprosessin kiertämiselle kuin alaikäisten hyväksikäytölle oleskelulupaa toivovien aikuisten toimesta. Saarela korosti, että kirkolla ei ole asiaan kantaa, mutta hän henkilökohtaisesti on sitä mieltä, että lakimuutoksen hyödyt ovat tärkeämmät kuin riskit.

Oli myös kiinnostavaa huomata, että se ei tuntunut Saarelasta mitenkään erikoiselta tai epärehelliseltä, että turvapaikanhakijat anovat diakoniarahastosta rahaa huijatakseen Migrin uskomaan, että toimeentuloedellytys täyttyy - riippumatta siitä, myöntyykö rahasto näihin hakemuksiin. Hän puhui siitä täysin arkipäiväisenä asiana selvästi tiedostamatta kunnolla, että hänhän puhuu järjestelmän huijausyrityksistä turvapaikanhakijoiden toimesta.

En usko Saarelan olevan millään tapaa pahantahtoinen ihminen, joka väestönvaihtoa erityisesti tavoittelisi, vaan sain vaikutelman hyväntahtoisesta mutta humaanien tavoitteidensa sokeuttamasta henkilöstä. Hän haluaa auttaa ihmisiä ymmärtämättä tai haluamatta ajatella sitä, kuinka moni suomalainen on joutunut jo nyt kärsimään turvapaikanhakijoiden tekosista tai siitä, millaiset vaikutukset heillä on kansantalouteen tai maan turvallisuuteen. Hän keskittyy tuijottamaan siirtolaisia yksilöinä ajattelematta suurempaa kuvaa.

Viranomaiset eivät katsoneet lapsen edun mukaiseksi erottaa heitä terroristijärjestöön kuuluvista äideistään. Herääkin kysymys: Miten kriteeri "lapsen edun vastaisesta perheenyhdistämisestä" täyttyisi?

Supo huolissaan turvallisuusriskeistä, Migri oikoo hankkeen virheitä ja ristiriitaisuuksia

Suojelupoliisin lausunnossa kritisoitiin sitä, että ainoastaan lapsen edun vastaisuus voisi estää perheenyhdistämisen, ja Supo esittääkin, että myös nykyisen lainsäädännön muut esteet oleskeluluvan myöntämiselle, kuten se, että henkilö muodostaa turvallisuusuhan Suomelle, sisällytettäisiin niihin poikkeuksiin, joiden nojalla perheenyhdistäminen voitaisiin evätä. Supon huoli kohdistuu ymmärrettävästi siihen, että terroristitkin voivat välttää oman turvapaikkaprosessinsa kokonaan lähettämällä edeltä alaikäisen perheenjäsenen, jonka avulla Suomelle turvallisuusuhan muodostavat henkilöt tai jopa jo maasta poistetut henkilöt saisivat oleskeluluvan automaattisesti.

Ehdottomasti kattavin ja vahvimmin perusteltu lausunto esitykseen tuli Migriltä, ja tätä lausuntoa on käsitelty myös mediassa. Maahanmuuttovirasto ilmaisi huolensa useista eri seurauksista, joita lakimuutoksella olisi, oikaisi hankkeessa esitettyjä virheellisiä väittämiä ja ilmaisi peittelemätöntä ärtymystä siitä, miten Migrin tilastoja oli käytetty hankkeen vaikutusarvioinnissa.

Migrin lausunnossa ihmeteltiin lakimuutoksen muotoilua siitä, että perheenyhdistäminen voitaisiin evätä vain, jos se on lapsen eli hakijan edun vastaista, eli siis vain tapauksissa, joissa Migri voi jollain tapaa todistaa hakijan antaneen väärää tietoa siitä, mikä on hänen etunsa mukaista. Mitään muuta harkintavaraa ei viranomaisille jää, joten perheenyhdistämisellä maahan tulevat välttävät käytännössä kaiken henkilökohtaisen arvioinnin.

Lisäksi Migristä arvosteltiin sitä, että jo valmisteluvaiheessa se hyväksytään realiteetiksi, että lapsia tullaan hyväksikäyttämään maahantulosäädösten kiertämiseksi, mutta lakiesitys ei tarjoa ratkaisuja asiaan tai viranomaisille selkeitä ohjeita ja kriteerejä siihen, miten vaikkapa "lapsen edun vastaisuus" käytännössä määritellään. Yleensä porsaanreiät syntyvät lakeihin huonon valmistelun tai muuttuneiden olosuhteiden seurauksena, mutta perheenyhdistämisen uudistuksessa porsaanreikä on tarkoituksella sisäänrakennettu ominaisuus, jonka olemassaolo todetaan, mutta jonka väärinkäytön estämiseen ei varauduta.

Esityksen leväperäistä valmistelu nousee Migrin lausunnossa esiin myös huomautuksessa siitä, että esityksessä ei sanota mitään siitä, miten viranomaisten tulisi toimia tilanteissa, joissa perheenkokoaja itse ei täytä maahantulon edellytyksiä tai on jopa maahantulokiellossa, eikä esityksen voimaan tultua perheen yhdistämistä voisi estää, vaikka kävisi ilmi, että hakijan oma oleskelulupa on hankittu vääriä tietoja antamalla.

Suojelupoliisin lausunnossa ilmaistu huoli uudistuksen muodostumisesta oleskelulupa-automaatiksi jopa vaaralliseksi tiedetyille henkilöille toistuu myös Migrin lausunnossa. Vaikkapa henkilö, jolta on jo aiemmin evätty oleskelulupa Supon arvioitua hänet turvallisuusuhaksi tai vakaviin rikoksiin syyllistymisen takia, voi taata itselleen oleskeluluvan lähettämällä maahan edeltä alaikäisen perheenjäsenen. Uudistus on muotoiltu niin ehdottomaksi, ettei Migrille jää keinoja puuttua tällaisiin tilanteisiin.

Migrin lausunnossa ihmetellään myös esityksen ristiriitaista sisältöä: ankkurilapsi-ilmiöön aiotaan varautua sillä, että perheenyhdistäminen voitaisiin evätä tapauksissa, joissa se on lapsen edun vastaista, mutta tällöin lapsen hyväksikäyttö maahantulosäädösten kiertämisessä on jo ehtinyt tapahtua, joskin se on epäonnistunut. Esityksessä hyväksytään se realiteetiksi, että alaikäisiä tullaan lähettämään omin päin vaaralliselle matkalle perheelle oleskelulupaa hankkimaan.

Lainsäädännöllä ja sitä seuraavalla päätöskäytännöllä voidaan vaikuttaa siihen, miten perheet lähtömaissa arvioivat mahdollisuuksiaan saada oleskelulupa vieraasta valtiosta. Jos se on helpointa lapsen kautta, niin lapsia lähetetään jatkossakin yksin matkaan ja he joutuvat olosuhteisiin, joissa lapsen etu ja oikeudet vaarantuvat. Esitysluonnoksessa ei ole arvioitu lapsen edun toteutumista siitä näkökulmasta, että ilman huoltajaansa liikkuvan lapsen turvallisuus ja hyvinvointi ovat matkan aikana alttiina erilaisille riskitekijöille.

Uudistus myös kääntää koko turvapaikkaprosessin päälaelleen, mitä tulee perheenyhdistämiseen. Yleisesti turvapaikkaa tai muuta oleskelulupaa hakevan on osoitettava, että hän on siihen oikeutettu. Uudistus kääntäisi todistustaakan toisin päin perheenyhdistämisissä: hakijan ei olisi tarpeen todistaa mitään siitä, tarvitseeko hän perhettään Suomeen, vaan Migrin olisi todistettava, jos perheenyhdistäminen olisi hakijalle haitallista.

Uudistuksen ehdottomasta muotoilusta ja alaikäisyyden määritelmän muutoksesta huomautetaan, että uudistus voi johtaa hyvinkin erikoisiin tilanteisiin: 17-vuotiaana perheenyhdistämistä hakenut voi saada päätöksen perustettuaan jo oman perheen puolisonsa kanssa, jolloin hänen vanhempansa eivät enää ole hänen ydinperheensä. Kuitenkin päätös tehdään niin kuin kyseessä olisi edelleen alaikäinen, vanhempiensa kanssa saman talouden jakava lapsi.

Migri toteaa esitystekstin vetävän mutkia suoriksi sanoessaan, että jos henkilö on katsottu kansainvälisen suojelun tarpeessa olevaksi, hänen lähtönsä kotimaastaan ei ole tällöin ollut vapaaehtoinen. Migristä huomautetaan, että monissa hakemuksissa esim. alaikäinen afgaani ei ole koskaan Afganistanissa käynytkään, eikä siksi ole totuudenmukaista esittää asia niin, että Afganistanin tilanteen nojalla suojelua hakeva olisi automaattisesti Afganistanista lähtenyt.

Lausunnossa myös arvioidaan uudistuksen johtavan tilanteisiin, joissa kokonainen perhe voi päätyä Suomeen ilman, että ainutkaan heistä täyttää kansainvälisen suojelun kriteereitä. Yksin saapuneelle alaikäiselle on voitu myöntää suojelua juuri siksi, että hän on erossa kotimana ulkopuolella asuvasta perheestään ja siten vailla turvaverkkoja, ja jos perhe sitten tuodaan Suomeen, poistuu se syy, miksi alkuperäinen hakija oli oleskeluluvan saanut. 

Maahanmuuttovirasto uskoo hankkeen arvion myönteisten perheenyhdistämispäätösten noususta 200 päätöksellä vuodessa alakanttiin lasketuksi ja arvioi virheelliseksi sen väittämän esityksessä, että perheenyhdistämishakemuksia ei jätettäisi nykytilanteessakaan tekemättä. 

Migri toteaa, että useissa tapauksissa kallis hakemusprosessi on jätetty toteuttamatta juuri siksi, että hakija on tiennyt valmiiksi, että tulorajat eivät täyty. Lisäksi Migri arvostelee tapaa, miten sen päätöstilastoja on käytetty esityksessä, koska Migrin mukaan kyseiset tilastot sisältävät paljon epävarmuustekijöitä eivätkä ne sisälly siksi säännöllisesti julkistettaviin tilastoihin.

Lausunnossa arvostellaan myös sitä, että esityksessä annetaan ymmärtää, että yksin saapuneiden alaikäisten sosiaalipalvelujen tarve johtuisi juuri perheenyhdistämisen puutteesta:

Lastensuojelun tarve ei välttämättä kerro perheenyhdistämisen epäonnistumisesta. Myös turvapaikanhakijaperheissä on entistä enemmän lastensuojeluasiakkuuksia.

Migrin lausunto on siitä suorastaan surkuhupaisaa luettavaa, että huomattava osa siitä on esityksen virheiden ja ristiriitaisuuksien oikomista ja ihmettelyä sekä esityksen ilmeisten lainsäädännöllisten puutteiden esiin nostamista. Migri tekee siis lausunnollaan työtä, joka kuuluisi ehdottomasti lain valmistelijoille, ei lausuntokierroksen osanottajille. 

Lausunnossa mm. huomautetaan ristiriitaisista sanavalinnoista, jotka lain toteutuessa jättäisivät täysin epäselväksi, päteekö uudistus vain kiintiöpakolaisiin ja turvapaikan saaneisiin vai kaikkiin jonkinlaista suojelua saaneisiin.

Se, että viranomaiset joutuvat lausuntokierroksella huomauttamaan tällaisesta asiasta, osoittaaa jo naurettavan huonoa lainvalmistelua. 

Erityisen surkuhupaisan tilanteesta tekee se, että hallituksen ennätyksellisen suuria avustajamääriä ja niiden kuluja on perusteltu juuri sillä, että lainvalmistelu vaatii työvoimaa. Kuitenkin hallituksen lakiesitykset kompuroivat yksi toisensa jälkeen jopa alkeellisimpien asioiden kanssa. On kai todettu, että lakimuutosten valmistelu todellakin tarvitsee työvoimaa, mutta työvoima, joka on palkattu vain siksi, että he sattuvat olemaan kavereita ministerien kanssa, ei tule tekemään kovin hyvää jälkeä.

Kiinnostaako kritiikki Ohisaloa - tai pitäisikö sen?

Summa summarum: Ohisalon ankkurilapsimalli on suunniteltu oleskelulupa-automaatiksi, jolla kuka tahansa voi välttää oleskeluluvan tarpeen arvioinnin vain lähettämällä alaikäisestä edes menevän sukulaisen edeltä. Tai tarvinneeko olla edes sukulainen. Tähänkään saakka perheyhteyden faktapohjaisuutta ei ole erityisemmin valvottu, ja dna-testejä on käytetty vain tilanteissa, joissa on herännyt erityinen epäilys väärinkäytöksestä.

Sekavasti ja ristiriitaisesti muotoiltu lakimuutos olisi virkamiehille toisaalta painajainen, toisaalta helpotus: Migrin perheenyhdistämiskäsittelyistä tulisi alaikäisten hakijoiden kohdalla äärimmäisen yksinkertaisia, mutta samalla Migri joutuisi yrittämään hyödyntää heille jätettyä vähäistä liikkumavaraa pahimpien väärinkäytösten estämiseen, houkuttimena toimiva uudistus kasvattaa heidän työtaakkaansa, ja Supoa ja sosiaalitoimea uudistus takuulla tulee työllistämään.

Ohisalo ei tietenkään uudistuksensa vahingollisista seurauksista tai kiusallisista viranomaislausunnoista välitä. Hän on fanaatikko, jonka politiikalla Suomi oltaisiin voitu vuonna 1939 vallata ilman sodanjulistusta vain sillä, että venäläiset tulevat rajalle turvapaikkaa anomaan. 

Sen sijaan, että kansallismieliset pöyristyvät Ohisalon piittaamattomuudesta ja fanaattisuudesta, niistä piirteistä tulisi ottaa mallia: kun vallan kahvaan on päästy, valtaa tulee käyttää oman agendan edistämiseen niin tehokkaasti kuin suinkin mahdollista, koska se valta voi päättyä jo seuraavissa vaaleissa. Politiikassa ei jaeta pisteitä reilusta pelistä, ja viime kädessä asiaansa aggressiivisimmin ajavat yleensä voittavat. Vihervasemmisto ei tyynny millään määrällä pöyristymistä, ja kansallismieliset voivat tätä pelihenkeä vastaan pärjätä vain ajamalla omaa asiaansa vielä raivokkaammin.


Hanke perheenyhdistämisen edistämiseksi (lausunnot löytyvät saman sivun "asiakirjat"-kohdasta)

Kas, minähän olen vielä elossa

Memento Mori: Entisajan ihmisten suhde kuolemaan oli välittömämpi: "Kuolemantanssi" oli toistuva teema taiteessa, jolla muistuteltiin kaikkien vääjäämättömästä kuolevaisuudesta.

Eihän minun pitänyt olla enää täällä.

Siinä havainto, johon päädyin koettuani yltyvää hämmentyneisyyden tunnetta - kuin jotain olisi oudosti, mutta et osaa tarkalleen sanoa, mitä, ja kaikki tuntui hivenen epätodelliselta. Tuntemukseen liittyi eräänlainen hukassa olemisen tunne: tiedän täysin hyvin, millaisia asioita tykkään vapaa-ajallani tehdä, mutta jotenkin kynnys ryhtyä näihin harrastuksiin oli noussut - niin kuin odottelisin ohjeita siihen, mitä tässä pitäisi tehdä. 

Sitten huomasin sen kuin salamaniskusta keskustellessani terkkarin chatissä terveyspalvelujen siirrosta toiselle paikkakunnalle: 

En ollut odottanut, että eläisin näin pitkään.

Olen sairastellut paljon lapsesta alkaen. Lapsena vaivasivat toistuvat korvatulehdukset, jotka jättivät arpikudosta ja kuulovaurion toiseen korvaan, ja iän karttuessa kuvioihin tulivat selkä- ja lonkkavaivat, nuoruusiän epilepsia ja sydämen arytmia, sivuääni ja lisälyönnit. Koska en tunne oloani helposti sairaaksi, vaikka kuumetta olisi paljonkin, hoito päästiin usein aloittamaan liian myöhään. 

Olen sairastanut erysipelaksen kahdesti, ja toisella kertaa infektio ehti edetä verenmyrkytykseksi, joka jätti jälkensä sydämen toimintaan. Sairaalassa minulta mitattiin 40,5 astetta lämpöä, mikä on yli neljä astetta yli normaalin lämpöni, mutta en ollut huomannut mitään outoa. Jalkojen ihottumaa luulin vain atooppisen ihottuman tai puutarhan kasvien aiheuttaman allergiareaktion oireiksi. Äitini valppauden vuoksi minut vietiin ambulanssilla sairaalaan - olin tuolloin 17-vuotias mutta jo omaa talouttani asuva nuori - vaikka vakuuttelin, että ei minulla ole mitenkään sairas olo.

Sitten tulivat nikamatulehdukset, ja sanat "hengenvaara" ja "halvaantumisriski" alkoivat toistua lääkäreiden puheissa. 

Olen nikamatulehduksen osalta välttänyt viikatemiehen kolmesti ja viimeisin kerta, joka tapahtui viime kesänä, oli puhtaasti sattuman kauppaa - tuurista kiinni. Olimme mökkeilemässä ja lainasin mökin emännältä hierovaa tuolia, jota käytin innokkaasti. 

Kotimatkalla aloin huomata outoa kipua alaselässä ja lonkassa. Seuraavana päivänä kipu oli jo rampauttavaa, ja arvasin saman tien, mistä on kyse: nikamatulehdus on taas siirtynyt kroonisesta tilastaan akuutiksi infektioksi. Hierontatuoli ei siis suinkaan aiheuttanut vaivaa vaan paljasti sen: tulehdus painoi hermoja niin, etten pystynyt tuntemaan kipua, joka nikamatulehduksen ensioire on, mutta hierova tuoli onnistui muutaman päivän ajaksi laittamaan sen verran eloa alaselkään, että pystyin tuntemaan kivun ja tiesin hakeutua lääkäriin.

13 tunnin odotushuoneissa ja tutkimuksissa istumisen jälkeen sain diagnoosin ja hoito-ohjeen, jotka pistivät naurattamaan.

Olin aamulla mennyt terkkarin vastaanotolle ja pyytänyt uusintaa klindamysiini-antibiootille, koska tiesin tarvitsevani sitä. Iissä asia olisi hoitunut sillä - siellä minua hoiti omalääkäri, joka on tuntenut minut teini-ikäisestä asti - mutta Oulussa minua rääkättiin täysin turhalla tutkimusrumballa, joka ei olisi päättynyt edes 13 tuntiin, ellen olisi häipynyt sairaalasta omin luvin ja todennut hoitajille, että minua ei täällä enää fyysisesti tarvita, koska kaikki tutkimukset on tehty, ja kirurgi voi kertoa asiansa puhelimessa.

Noh, kirurgi määräsi minulle lopulta juuri sen klindamysiinin, jota olin itse alun alkaenkin pyytänyt, ja tulehdus saatiin tältä erää kuriin. Tulevaisuus on entistä enemmän täynnä epätietoisuutta: nyt kun toistuvat tulehdukset ovat vaurioittaneet hermostoa niin, etten voi huomata tulehduksen aktivoitumista kivuista, riskit nousevat: silloin tulehduksen uusiutumisen huomaa vasta, kun alaselkä alkaa turvota ja punoittaa ja kuume nousta. Olenkin ottanut tavaksi päivittäisen lämmön mittaamisen.

Eli tässä sitä ollaan: 36-vuotiaana naisena, jonka ei kaikella todennäköisyydellä pitäisi enää olla täällä.

Ja koska asia on näin, en ole koskaan mitään muille tavanomaisia elämänsuunnitelmia eläkepäivistä yms. tehnyt. Olen vain tiedostanut sen teini-iästä lähtien, että henki nyt vain on löyhässä. Kukaan ei voi tietää varmuudella, onko hän täällä vielä ensi viikolla - mitä tahansa voi tapahtua - mutta kun taustalla on pitkä ja vaikea sairaushistoria, ei ole pessimismiä odottaa lyhyttä elinikää. Se on realismia.

Eikä tämä ajatus keskimääräistä aikaisemmasta kuolemasta ole minua koskaan ahdistanut. Suhtautumiseni asiaan on aina ollut hyvin zeniläinen: tällaiset kortit on jaettu, joten kannattaa vain pyrkiä luomaan paras mahdollinen elämä niiden puitteissa. Tämä ei tarkoita, että suhtautuisin elämään välinpitämättömästi - saati itsetuhoisesti. 

Kuolemantanssi-taiteessa esitettiin usein eri kastien edustajia. Musta surma ja muut kulkutaudit eivät valikoineet uhrejaan, joten niin herttua kuin kerjäläinenkin tiedostivat kuolevaisuutensa.

Pidän elämisestä, ja haluaisin nähdä mahdollisimman pitkään, mitä sillä on tarjota. 

Kuitenkaan kuolema ei minua ole koskaan pelottanut. Ajatus sairaalan osastolle joutumisesta on hyvin ahdistava minulle, mutta ajatus kuolemasta sinänsä ei - kunhan se ei ole tuskallinen, pitkittynyt kuolema. En usko yliluonnollisiin ajatuksiin kuolemasta, joten minun mielessäni kuolema on vain paluu siihen samaan tilaan, jossa olit ennen syntymääsi: epäolemassaolon tilaan.

Joskus erilaisuus suhtautumisessani kuolemaan on tuottanut hieman huvittavia tilanteita

Näin kävi mm. silloin, kun olin tukehtua yritettyäni nielaista liian suuren palan alikypsää pihviä. Junes hoiti tilanteen nopeasti Heimlich-otteella, mutta kaksi paikalla ollutta ystävää olivat tyystin järkyttyneitä tapahtuneesta: heidän ystävänsä oli tukehtua heidän luullessaan, että hän vain yskii tai on oksentamassa siksi, että grillauksen lomassa oli nautittu väkeviä. 

Kun lihaköntti oli saatu ulos henkitorvesta, jatkoin syömistä ja jutustelua siitä, mihin se jäi. Ystäväni eivät olleet päästä yli tästä. Heistä oli käsittämätöntä, miten joku käy lähellä kuolemaa, ja kaiken järjen mukaan hänen tulisi olla järkyttynyt, mutta hän vain ottaakin lisää salaattia vadille ja toteaa, että ei olisi pahitteeksi, jos pihvi olisi grillillä vielä toisen kerran.

Koska sairaushistoriaa on paha pariin lauseeseen tiivistää, yritin selittää heille mahdollisimman tiiviisti, että kuoleman lähellä käyminen ei ole minulle mitenkään epätavanomaista, ja vaikka ymmärrän heidän järkytyksensä enkä halua heidän turhaan murehtivan, heidän on syytä suhtautua asiaan samalla rentoudella kuin minä: viikatemies löi taas hudin, joten mitäpä sitä märehtimään, kun vaihtoehtona on jatkaa mukavaa grillausiltaa ystävien kanssa, joita harvoin näkee.

Mutta siirrytäänpä tähän päivään. Kuten sanottua, ajan mittaan mieleeni hiipinyt hämmennyksen ja epätodellisuuden tunne aiheutui siitä, että en ollut koskaan varautunut elämään vuotta 2021. Mutta miten sitten tästä eteenpäin?

Jos olisin aloittanut lasten hankinnan 18-vuotiaana, olisin varmuudella nähnyt lasteni varttuvan ainakin teini-ikään. Jos olisin tiennyt yllättävän pitkäikäisyyteni, olisi ollut enemmän motivaatiota panostaa mm. kouluttautumiseen, jotta mahdollisimman monet ovet olisivat avoinna elämässä. Mutta nyt olen 36-vuotias ihminen vailla mitään pitkän tähtäimen suunnitelmaa.

Mitä tästä opimme?

Hetkessä elämisessä on puolensa, ja ne ovat huomattavia: uskallat kokeilla uusia asioita, eikä mieltäsi jatkuvasti paina huoli tulevasta, kun et usko sen tulevan yltävän kovin kauas. Mutta se tarkoittaa myös menetettyjä mahdollisuuksia: niitä, jotka menetit, koska et luottanut tulevaisuuteen, mutta jotka olisit hyödyntänyt, jos olisit lähtenyt elämään keskivertoihmisen näkökulmasta. Se keskivertoihminenkin voi kuolla milloin tahansa, mutta hän ei odota kuolevansa ennen vanhuutta, joten hän uskaltaa säästää eläkepäiviä varten ja tehdä pitkän tähtäimen suunnitelmia.

Itse katson asiaa nyt niin, että on löydettävä tasapaino, jossa elämän epävarmuudet otetaan huomioon mutta jossa ne eivät pääse rajoittamaan elämääsi tai valintoja, joita teet. Aion tästedes pääasiallisesti elää kuin eläisin 100-vuotiaaksi, vaikka olisi kuinka epätodennäköistä, että se toteutuisi. Olen käytännössä hurvitellut päivästä-päivään-elämää teini-iästä lähtien, ja havainnut, että olisi sittenkin kannattanut luottaa hieman enemmän tulevaisuuteen, vaikka tietysti huonommalla tuurilla olisin jo nyt kuollut.

Hetkessä elämistä on syytä hyödyntää, kun se rikastaa elämääsi ja avaa sinulle uusia mahdollisuuksia. Mutta jos se sulkee ovia edessäsi ja pakottaa sinut hetkessä elämiseen, on aihetta isolle korjausliikkeelle, ellet ole saattohoidossa odottamassa 100% varmaa kuolemaa.

On vuosi 2021, ja olen vielä täällä. En olisi uskonut olevani. Mutta jo se, että tämä ennuste on osoittautunut vääräksi, osoittaa myös, ettei kannata vangita itseään hetkessä elämiseen vain siksi, että elämä voi päättyä. Jonain päivänä se päättyy meiltä kaikilta. On jokaisen oma asia, miten he elämänsä käyttävät, mutta henkilökohtaisesti olen päättänyt vapautua sen uskon kahleista, että aikainen kuolema olisi vääjäämätön. Jatkan elämääni pyrkien tekemään jokaisesta päivästä parhaan mahdollisen ja niin, että elämälläni on positiivinen vaikutus muiden ihmisten elämään, mutta en aio enää miettiä sitä, paljonko sitä on jäljellä.

Viime kädessä ainoa asia, mikä on todellista, on nykyhetki. Menneisyys on poissa, ja tulevaisuus ei ole vielä täällä. Menneisyydestä on järkevää oppia ja tulevaisuuteen varautua, mutta kummankaan näistä ei tulisi estää sinua elämästä täyttä elämää siinä ainoassa todellisuudessa - siinä, joka vallitsee juuri nyt.

P.S. Vihervasemmiston innokasta kyttäämistäni huvituksella viitisen vuotta havainnoineena tiedän jo valmiiksi, että tämä kirjoitus tulee herättämään mitä kummallisimpia väitteitä, salaliittoteorioita ja sanojeni vääristelyä. Hetkessä elämisen yksi suuri voittopuoli on kuitenkin se, että tällaiset asiat ovat täysin yhdentekeviä eivätkä jaksa hetkauttaa mihinkään suuntaan. Joten Petra ja muut vakiokyttääjät: keksikää ihmeessä mitä päräyttävimpiä ulostuloja tämän blogin pohjalta. Tulen seuraamaan niitä samalla huvituksella kuin aiemminkin.

Somesta tarttuva "Touretten oireyhtymä"

Youtubessa tunnettu "Tourettes guy", jonka videoiden "oireilut"
ovat ilmeistä oireiden teeskentelyä tai ainakin liioittelua.

Tässä kirjoituksessa, jonka aiheena on eräänlaisena joukkohysteriana leviävä vale-tourette, tulen siteeraamaan valtamediassa julkaistua juttua nuoresta naisesta, joka kertoo sairaudestaan. Koska kirjoitukseni tarkoitus on käsitellä ilmiötä yksittäisen esimerkin avulla eikä kenenkään yksilön terveydentilaa, henkilön nimi on muutettu sitaateissa.

Sanna, 19, sätkii, kiroilee ja puree itseään vaikkei haluaisi - Touretten syndrooma herättää paheksuntaa

Aavistin pahinta jo otsikon nähdessäni - onko kyseessä taas somen tuottama Tourette? 

Olin jo aikaisemmin lukenut tutkimuksia Touretten syndrooman omituisesta yleistymisestä, ja tutkimusten päätelmänä oli, että nämä uudet tapaukset eivät ollut Tourettea laisinkaan vaan eräänlainen joukkopsykoosi: diagnoosin saaneet olivat nähneet sosiaalisessa mediassa ja Youtubessa huikean suosituiksi ajoittain nousevia Toureten oireyhtymästä kärsiviä tai sitä teeskenteleviä henkilöitä ja omaksuneet oirehdinnan näiltä hahmoilta. 

Saksalainen lääkäri huomasi, että jotain outoa on meneillään, kun osastolle päätyi yhtäkkiä lukuisia potilaita, jotka kaikki olivat omalta lääkäriltään saaneet diagnoosin Touretesta, mutta joiden taudinkuva oli Touretesta poikkeava. 

Vale-Tourette-potilailla oli yhdistäviä tekijöitä:

-Useimmiten he olivat nuoria naisia tai tyttöjä, joilla oli valmiiksi jonkinlaisia, lieviä mielenterveyden ongelmia ja jotka viettivät hyvin paljon aika sosiaalisessa mediassa

-Oirehdinta alkoi epänormaalissa iässä. Tourette alkaa ilmetä tyypillisesti hyvin nuorena, keskimäärin 6-vuotiaana, mutta uudet potilaat olivat sairastuneet paljon myöhemmällä iällä.

-Heidän oirehdintansa ei vastannut Toureten tyypillistä oireilua vaan enemmänkin viihdeteollisuuden tuottamia stereotypioita siitä, mitä Tourette on. Koprolalia, rivouksien huutelu, joka tosiasiassa koskettaa vain noin joka kymmenettä Tourette-potilasta, oli uusilla tapauksilla hyvin yleistä.

-Oirehdintaan liittyi poikkeuksellisen monimutkaisia tic-oireita. Yleisimmät tic-oireet koskevat yhtä lihasryhmää ja tapahtuvat pään alueella mm. silmien räpsyttelynä tai irvistelynä. Uusilla potilailla oli kuitenkin "tic-oireita", jotka vaativat kaikkien lihasryhmien yhteistoimintaa ja jotka eivät olleet hetkellisiä impulsseja vaan saattoivat kestää hyvinkin pitkään. Verbaaliset tic-oireet olivat myös omituisen monimutkaisia. On harvinaista, että ne ilmenisivät edes muutaman sanan mittaisina huudahduksina.

-Oirehdinnan häiritsevyys vaihteli huomattavasti tilanteen mukaan. Jos potilaan oli tehtävä jotain itselleen epämieluisaa, oireet häiritsivät, mutta heille mieluisia aktiviteetteja oireilu ei estänyt.

-He kaikki olivat katsoneet Youtubessa Jan Zimmerman -nimisen miehen videoita. 

Zimmerman on tehnyt pitkään videoita, joissa hän esittelee Touretten oireyhtymää oireita osin tai täysin liioitellen ja teeskennellen. Toisin kuin tavanomaisella Tourette-tapauksella, Zimmermanilla oireet vaihtuvat jopa viikottain, ja niiden pitkäaikaisuus korreloi vahvasti sen kanssa, millaiset oireet tuottavat parhaat katsojaluvut. 

Zimmermanin "tic-oireet" ovat tuottaneet huikeita katsojalukuja ja tulot, oireet vaihtuvat jopa päivittäin mukaan, ja niiden pysyvyys riippuu siitä, kuinka suosittuja ne katsojien keskuudessa ovat.

Uuden ajan joukkopsykoosi: mass social media-induced illness (MSMI)

Yhdistävistä tekijöistä ymmärrettiin, että uudet tapaukset eivät ole Tourette-tapauksia vaan edustavat uudenlaista massahysteriaa, sosiaalisen median aiheuttamaa. Suurimmalla osalla potilaista oireilu loppui jo sillä, että heille sanottiin lääkärin toimesta, että sinulla ei ole Tourettea. Loput tapaukset hoituivat psykoterapialla, mikä kertoo myös siitä, ettei heidän tilansa ollut Tourette. Sitä kun ei voi psykoterapialla hoitaa, vaan hoitomuotoja ovat erilaiset lääkitykset sekä käyttäytymisterapia.

Se, ovatko potilaat vain tekaisseet oireet tietoisesti vai ovatko he itsekin luulleet sairauttaan aidoksi, riippuu tapauksesta. Tic-oireet kun helposti tulkitaan oireyhtymän tunnettuuden vuoksi Toureteksi, vaikka ne eivät sitä olisikaan: tic-oireita voi ilmetä muistakin syistä, ja lisäksi Tourette toteutuu vakavuuden suhteen skaalalla, jossa lieväoireisimmat kokevat ajoittaista kasvojen lihasten nykimistä ja voimakkaimmin oireilevat useiden lihasryhmien kramppaamista, liikkeiden toistoa ja äännähdysten, sanojen tai lauseiden toistoa.

Tourette on oirekuvaltaan henkilökohtaisesti melko pysyvä, eli jos sitä poteva kärsii Toureten rinnalla silloin tällöin ilmenevästä koprolaliasta, hän ei huudahtele mitä tahansa rivouksia, vaan tyypillisintä on samojen äännähdysten tai sanojen toisto. Verbaalinen oireilu voi olla myös ekolaliaa eli muiden ihmisten sanomisten tahatonta toistamista, mutta tällöinkin potilaan oirekuva on melko stabiili: oireet eivät vaihdu tämän tästä.

Mutta palataanpa jutun varsinaiseen aiheeseen eli vale-Toureten rantautumiseen Suomeen.

Iltapäivälehden jutun tyttö kuulostaa oman kuvauksensa perusteella malliesimerkiltä tällaisesta tapauksesta. Jutusta saamme selville hänen tilastaan seuraavat tiedot:

-Oireet alkoivat 16-vuotiaana. Yleensä myöhäisin ikä Toureten havaitsemiselle on 14 vuotta, ja tyypillisin ikä 6 vuotta. Oireet voimistuvat ajan mittaan, ja monilla ne poistuvat kokonaan teini-iän kuluessa tai laantuvat hallittavalle tasolle. Harva jää potemaan voimakkaita oireita eliniäkseen.

-Sanna kuvailee oireita hyvin erikoisesti: Sanna arvelee, että hänellä oli tic-oireita jo aiemmin, mutta hän ei ollut tunnistanut niitä. "Luulin, että kaikki huutelevat silloin tällöin yksin kotona ja tekevät kummia liikkeitä käsillään ja päällään. Mietin, että se on vain sellaista tanssimista, mutta ei se tainnut ollakaan."

Tourettea potevat eivät kuvaile oireitaan noin kepeään sävyyn tai vertaa niitä tanssimiseen. Tic-oireisiin liittyy usein hyvin voimakas, pakottava tunne, joka tekee oireen, kuten irvistyksen, estämisen mahdottomaksi. 

OCD-oireilua taas edeltää pakkoajatus, ei tuntemus, eli läpitunkeva ajatus, jota ei saa mielestään. Kumpikaan ei tunnu mukavalta tai harmittomalta, ja kuulostaa hyvin oudolta, että joku sivuuttaisi moiset oireet jättämättä mainitsematta sitä ahdistavaa tunnetta, joka oireiluun liittyy.

Touretten tic-oireiden kuvaus tiivistettynä. Lähde: Anita Puustjärvi

-Sannan oireet eivät yksinkertaisesti voi olla Tourettea: "Siskoni vastuulla ei ole huolehtia, etten hae veistä kaapista ja töki itseäni sillä tai yritä hypätä ulos ikkunasta tai muuta holtitonta. Halaan myös silloin tällöin pikkusiskoani väkisin, eikä se ole kivaa."

Tuollainen oirehdinta ei ole Tourettea, vaan kuulostaa paljon enemmän OCD:lta - pakko-oireiselta häiriöltä. 

Tic-oireet ovat hetkellisiä impulsseja, ja veitsen hakeminen kaapista, jotta sillä voisi itseään tökkiä, on aivan liian monimutkainen ja ajallisesti pitkä prosessi olemaan Touretten oire. Sama pätee ikkunasta hyppäämiseen tai väkisin halaamiseen. Varsinkin se, että tytön puheista välittyy pelko siitä, että hän voisi vahingoittaa itseään tai muita, vahvistaa mielikuvaa pakko-oireisuudesta ja pelkotiloista, joita siihen liittyy.

-Sannalla on ystävä, jonka tic-oire on piiloleikin pelaaminen.

Ennen somen aiheuttamaa piikkiä tourette-tapauksissa tourettea poti 1% pojista ja 0,3% tytöistä. Mitkä ovat todennäköisyydet sille, että Sannan ystäväpiirissä on toinen Tourette-tapaus ja vieläpä sellainen, jonka ainoa mainittu oire on myös aivan liian monimutkainen ollakseen Toureten tic-oire? Edelleen, mielikuva siitä, että Sannan diagnoosi on virheellinen ja somen ja ystävien vaikutuksen tuottama, vain vahvistuu.

-"Sätkin vieläkin. Pidän myös pitkiä puheita. Välillä olen itsekin ihmeissäni, että mitä suustani tulee. Välillä puhun hirveästi sipuleista"

Pitkien puheiden pitäminen ei kuulu Toureten oirekuvaan. Edes muutaman sanan mittaiset huudahdukset kuuluvat harvinaisen voimakkaiden oireiden joukkoon. Edelleen: kyseessä on hetkellinen aivojen häiriötoiminnan tuottama impulssi, joka on jo neurologisen syynsä vuoksi ajallisesti hyvin rajallinen.

-Hän itse pelkäsi, että hänen huutelunsa muuttuu kiroiluksi. Ja niin kävi. Sanna saattaa huutaa kesken lauseen esimerkiksi ”fuck you” tai ”bitch fucker”. Ticin jälkeen keskustelu jatkuu siitä, mihin se jäi. Välillä Sanna näyttää keskisormea.

Eli jo valmiiksi Touretelle täysin tavattomien oireiden päälle tytölle ilmaantui kaksi harvinaista, Toureten kanssa joskus podettavaa tilaa: koprolalia ja kopropraksia. Nämä ovat kaksi eri asiaa, eivätkä ne siis ole osa samaa "asiattoman käytöksen oireilua", vaikka niiden usein luullaan olevan yksi ja sama oireilun muoto. Kuten Saksan-tapauksissa, oireet ovat sekä epätyypillisiä että myös pohjautuvia yleiseen käsitykseen siitä, mitä Tourette tarkoittaa, ei niinkään siihen, mitä Tourette yleisesti on.

-Sannalla on Youtube-kanava, jolla hän puhuu Touretesta. Hän siis täsmää erittäin hyvin niihin tunnusmerkkeihin, jotka yhdistivät Saksan virhediagnosoituja Tourette-tapauksia: nuori nainen, joka on hyvin uppoutunut somen maailmaan.

-Hänen tähän mennessä pahin ticinsä tapahtui noin vuosi sitten. Sanna juoksi autotielle.

Jälleen oirehtimista, joka on liian monimutkaista olemaan tic-oireilua, mutta joka ei ole mitenkään tavatonta OCD:stä kärsivälle. Touretteen liittyy joskus itseä vahingoittavia oireita, mutta ne pysyvät tiukasti tic-oireiden potentiaalin rajoissa eli ilmenevät nopeina eleinä kuten itsensä nyppimisenä tai läpsäisyinä. Jos Touretteen yhdistyy muita ongelmia, kuten OCD, masennus tai ahdistuneisuushäiriö, riski itseä vahingoittavaan käytökseen kasvaa, mutta tällöin siirrytään Toureten tic-oireilusta muiden ongelmien tuottaman itsetuhoisuuden piiriin.

Jutusta käy myös ilmi, että Sannan oireilu on kirjavaa ja vaihtelevaa, mikä ei ole tavanomaista Touretelle. Kuten sanottua, henkilökohtainen oirehdinta on melko vakaata, vaikka sen voimakkuus yleensä ensin ajan mittaan kasvaa ja sitten vähenee. Mutta uusia oireita ei ilmaannu tai vanhoja katoa tuosta vain.

-Tourette ei vaikuta Sannan uinti- tai tanssiharrastuksiin. Tämä kuulostaa samalta kuin saksalaistutkimuksen havainto, jossa virhediagnoosin saaneilta mieluisat tehtävät onnistuivat, mutta epämieluisia oireet rajoittivat.

Jutusta ilmenee myös mahdollisia syitä oireilun alkamiselle: pian Sannaa olisi odottanut au-pair-tehtävä ja kahden vuoden opinnot kaukana Costa Ricassa. 16-vuotiaalle, kotona asuvalle tytölle moinen elämänmuutos on epäilemättä jännittävä ja pelottava, eikä ole mitenkään tavatonta, että lähtö, joka ajatuksen tasolla tuntuu hienolta, alkaakin epäilyttämään lähtöpäivän uhkaavasti lähestyessä.

Yksi mahdollisuus on, että tyttö ei vain halunnut tunnustaa, että hän ei haluakaan lähteä vaihtoon, koska olisi kokenut sen nolona. Mutta jos suunnitelmien perumiselle on terveydellinen syy, sitten et näytä kavereiden silmissä tylsältä kotihiireltä, joka pelkää seikkailuja. Ja kaiken lisäksi saat vielä oirehdinnallasi huomiota, jota et muutoin saisi.

Mutta kuten sanoin jo alussa, tämän kirjoituksen tarkoitus ei ole ruotia yksilön terveydentilaa vaan käyttää siitä annettuja tietoja esimerkkinä tapauksesta, joka sopii erittäin hyvin olemaan ulkomailla jo tunnetun somen aiheuttaman Toureten oireilua.

Virhediagnoosi johtaa usein tarpeettomiin, haitallisiin lääkityksiin, rajoittaa nuoren elämää
ja voi jopa pilata hänen tulevaisuudensuunnitelmansa tyystin.

Miksi tällä on sitten mitään väliä? 

Koska virhediagnoosilla on vakavia vaikutuksia nuoren elämään. Heille määrätään oirekuvasta riippuen lääkkeitä vahvoista antipsykoottisista lääkkeistä piristeisiin, ja näillä lääkkeillä on huomattavia fyysisiä ja psyykkisiä haittavaikutuksia, ja joihinkin lääkkeistä, kuten piristeisiin, sisältyy myös riippuvuusriski. 

Lisäksi jo itse diagnoosi ja nuoren kuvitelma sairaudesta rajoittavat hänen elämäänsä ja mahdollisuuksiaan. Saksalaisklinikalla useimmille virhediagnoosin saaneille oli riittänyt hoidoksi se, että heille kerrottiin, että he eivät sairasta Tourettea, ja loputkin hoituivat lääkkeittä psykoterapialla. Virhediagnoosi ei ole mikään pikkujuttu.

Mutta miten tällainen ilmiö voi edes syntyä?

Saksan tapauksessa lääkärit eivät olleet huomanneet outouksia potilaissaan, koska diagnoosin tehneet lääkärit eivät olleet nähneet useita samanlaisia tapauksia. Vasta klinikalla, jossa heitä hoidettiin, huomattiin samanlaisten tapausten suuri määrä.

Kun potilas tulee vastaanotolle kuvaillen Touretteen-sopivia oireita - minkä kuka tahansa voi tehdä jo lukemalla Toureten oirekuvan ja katsomalla videon Toureten oireista - lääkäri, joka tuskin on kuullutkaan mistään Tourette-tiktokkaajista ja -tubettajista, olettaa potilaan olevan vain Tourette-potilas. 

Harva lääkäri on kovinkaan hyvin perillä siitä, mitä nuoret somessa katsovat, ja yksittäisen tapauksen outoudet eivät pistä silmään, koska lääkäri näkee vain sen yhden tapauksen: Jos potilas on tyttö, lääkäri tietää hänen kuuluvan vähemmistöön Tourette-tapauksissa. Mutta jos klinikka on väärällään juuri Tourette-diagnoosin vasta saaneita tyttöjä, silloin tyttöjen epänormaali yliedustus ei jää helposti huomaamatta.

Kysymys kuuluukin: 

Muualla ongelmaan on jo herätty, mutta mitä Suomen terveydenhuollossa ja THL:n taholta aiotaan tehdä muoti-ilmiöiden tuottamien virhediagnoosien ja niitä seuraavien turhien lääkitysten estämiseksi? Kuinka moni nuori on jo tarpeettoman lääkityksen alaisena ja elämää rajoittavan virhediagnoosin kantajana?

Lähdelukemista: Saksalaistutkimus somen aiheuttamista virhediagnooseista

Pediatriseen neurologiaan erikoistuneen Rob J. Forsythin kirjoitus massahysterian mahdollisuudesta Touretten yleistymisessä

Daily Mailin kansankielinen artikkeli tutkijoiden arviosta, jonka mukaan piikki Tourette-tapauksissa on verrattavissa vuoden 1518 "tanssihysteriaan"

Eroon esiintymiskammosta - miten ujo kotihiiri saatiin laulamaan karaokea 1000 ihmisen katsoessa

Puhumassa Prabudimas-konferenssissa Vilnassa helmikuussa 2020.

-Tule mukaan sinne Otanmäen miekkariin Kajaaniin.

-Joo, no tuota, en mää varmaan pääse. Se on niin kaukanakin.

-Sinne on porukkaa tulossa pohjoisesta. Ne voi hakea sut Iistä ja tuoda takaisin kotiin.

Verenpaine nousee. Syke kiihtyy. Tekosyyt alkavat loppua.

-No en mää silti oikein tiedä. En tunne niitä ihmisiä yhtään, ja ei miekkarit ehkä ole ihan mun juttu.

Vänkääminen Monokulttuuri FM -tiimitoveri Junes Lokan taholta jatkuu. 

Lopulta suostun ja näin päädyn pitämään ensimmäisen julkisen puheeni mielenosoituksessa Kajaanin Otanmäessä 15.9.2016 eli melko tarkasti viisi vuotta sitten.

Noh, minuthan sitten haettiin ihan kotoa asti Pasi Rousun toimesta. Joitain muitakin autossa oli, mutta en muista, keitä. Huomasin nopeasti, että nämähän ovat tosi mukavia ihmisiä, eikä minulla ollut mitään syytä hermoilla heidän seurassaan lähtemistä. 

Sitten saavuttiin paikalle. Mitä täällä pitää edes tehdä? Ihmisiä oli paljon. Pian ensimmäiset ihmiset tunnistivat minut ja tulivat kättelemään, halaamaan ja kiittelemään siitä, että olin tullut paikalle. Olin täysin paniikissa mutta yritin parhaani mukaan hymyillä ja vaikuttaa rennolta. En ollut tottunut väkijoukkoihin - saati sitten siihen, että herätän huomiota sellaisessa.

Sitten näin Juneksen harppovan minua kohti kuvausvälineiden kanssa: "Ai, sää ootkin noin lyhyt", hän sanoi. Minulla oli 10 sentin korot jalassa. Vaikka en ollut tavannut Junesta elävässä elämässä aiemmin, tuttu kasvo joukossa hieman rauhoitti oloa, ja kuljin hänen perässään melko lailla koko loppupäivän. Joku muukin siinä oli. Vaalea mies, joka puhui paksusti tamperelaisittain ja siihen tapaan, kuin olisimme jotenkin tuttuja. Selvästikin olimme, koska hän viittasi keskusteluihin, joita olimme käyneet, mutta en vain tajunnut, kuka hän on, enkä kehdannut kysyä.

Myöhemmin kysyin asiaa Junekselta: Ilkka Kokkonen, Tampereen natsi. Sitten tajusin. Se tyyppi, joka oli blogini alkuajoista lähtien lähetellyt minulle yksäreitä, jotka ensin jätin huomiotta, koska hänen profiilikuvassaan oli Ron Jeremy, mutta jotka sitten huomasin varsin järkeviksi ja asiallisiksi analyyseiksi kirjoituksistani, joten ryhdyin vastaamaan hänelle.

Puhekin piti pitää. Olin yrittänyt kotona kirjoittaa jotain ylös, mutta esiintymiskammo vei täysin kykyni kirjoittaa, joten päätin, että yritän vain puhua samaan tapaan ilman muistiinpanoja kuin puhun Youtube-videoissani, kävi miten kävi. En edes muista, mistä puhuin. Tuijottelin kengänkärkiäni ja yritin olla ajattelematta yleisön läsnäoloa. Sain kuitenkin kehuja puheesta - tosin ne saattoivat tulla ihan vain kohteliaisuudesta tai jopa säälistä, koska jännitystäni ei voinut kukaan olla huomaamatta.

Hyvin hermostunut Tiina liimautuneena miekkarin ainoan tutun kasvon kylkeen 2016.

Pikakelataan lähes tasan 5 vuotta eteenpäin eli perjantaihin 17.9.2021: Laulan karaokea livestriimillä, eikä se hidasta minua lainkaan, etten koskaan ole ollut kummoinen laulaja. 

Junes ja minä vedämme duettona Serge Gainsbourgin Je t'aime, moi non plus -kappaleen, ja koska yleisöstä sitä pyydettiin, yritän laulaa Babymetalin Karate-kappaleen, joka on japaniksi - kielellä, jota olen opiskellut vuoden verran kauan sitten. 2016 en olisi ikinä uskonut, että joskus sellaista päätyisin tekemään - jo ajatus julkisesta laulamisesta olisi nostanut tuskanhien pintaan - eli mitä sitten tapahtui?

Miten pahankin esiintymiskammon saa selätettyä?

Mitä sinä pelkäät?

Jännityksen purkaminen on hyvä aloittaa ajatustyöllä. Pohdi, mitä oikeastaan pelkäät esiintymisessä. Pelkäätkö nolaavasi itsesi? Pelkäätkö, että joku voisi ajatella sinusta jotain negatiivista? Ja mikä on pahinta, mitä voisi tapahtua esiintymisen seurauksena?

Tällaisella ajatustyöllä pystyy rationalisoimaan tunnetta eli tuomaan sitä paremmin hallittavalle tasolle. Ja usein rehellinen pohdinta johtaa siihen havaintoon, että pelko on kokonaan tai osin aiheetonta tai liioiteltua, ja pahimman skenaarion pohdinta on hyödyllistä riippumatta siitä, mitä esiintymiselläsi on pelissä. Vaikka kyseessä olisi tärkeä asia, kuten työhaastattelu, epäonnistuminen ei ole maailmanloppu. Uusia mahdollisuuksia tulee. Mikään esiintyminen ei ikinä tule ratkaisemaan loppuelämääsi. Jo tämän tiedostaminen rauhoittaa jännitystä.

Tiedosta jännityksen mahdolliset haitat ja käännä se voimavaraksi

Jännitys ei auta sinua hyvän suorituksen aikaansaannissa vaan pahimmillaan lamaannuttaa sinut täysin. Mutta jännityksen kanssa voi esiintyä ja suoriutua loistavasti, kun tiedostaa jännityksensä ja sen, että kyseessä on vain sinun korviesi välissä olemassa oleva tuntemus. Sinä olet tilanteen hallinnassa tästä tuntemuksesta riippumatta.

Tunnistan usein esiintymisjännitystä jopa supertähdissä, kun heitä haastatellaan tai pyydetään lavalle vastaanottamaan palkintoa, ja he, jotka kääntävät jännityksen voimavaraksi, päätyvät onnistumaan ja vaikuttamaan hyvin sympaattisilta ihmisiltä.

Britney Spears on julkkis, jonka esiintymisiä olen nähnyt paljon, ja lavalla voit nähdä kaksi erilaista versiota hänestä. Esittäessään musiikkiaan lavalla Britney on elementissään, eikä jännityksestä näy häivääkään, mutta kun hänet kutsutaan lavalle vaikkapa palkintoa noutamaan, jännitys on silminnähtävää: Britney taputtelee kädellä rintaansa tai laittaa kädet kasvojen eteen astellessaan lavalle, mutta kääntää juuri tällä avoimuudella jännityksensä voimavaraksi. 

Hän usein jopa aloittaa puheensa toteamalla, että onpas tämä häkellyttävä tilanne, enkä oikein tiedä, mitä sanoa. Koska hän ei yritä peitellä jännitystä vaan näyttää sen avoimesti, se kääntyy hänen voitokseen: hän antaa itsestään aidon ja sympaattisen vaikutelman, jota itsevarmuuden teeskentely ei antaisi.

Jo se, että sanot ääneen, että sinua jännittää, tai varsinkin, jos onnistut ilmaisemaan sen tilannetta keventävällä, humoristisella tavalla, laukaisee jännitystä pois. Olet silloin aloittanut esiintymisesi olemalla aidoin itsesi. Eikä jännityksen tunnustamista tarvitse pelätä: kaikki jännittävät esiintymistä joskus, joten vastaanotto päätyy olemaan todennäköisesti paljon ymmärtäväisempi ja kannustavampi kuin olisit arvannut.

Britney vastaanottamassa VMA-palkintoa. Tilanteessa näkyivät kaikki tyypilliset jännityksen merkit: lavalle tulo kiirehtien, jännittynyt nauru, hiusten koskettelu, takeltelu, käsien pitäminen tiukasti kehon lähellä jne.. Huikeimmatkin lavaesiintyjät voivat joissain tilanteissa jännittää esiintymistä.

Altistushoito

Esiintymiskammoa ei voi lopullisesti selättää ilman, että poistut mukavuusalueeltasi ja asetat itsesi esiintymistilanteisiin. Usein tältä altistukselta on suorastaan mahdoton välttyä: vaikkapa työnhaku on jatkuvaa esiintymistä, josta on suoriuduttava. En suosittele kenellekään yleisölle esiintymisen aloittamista minun tapaani puheella suuren yleisön edessä. Jos jotain menee vikaan, esiintymiskammo voi pahentua huomattavasti, vaikka yleisö ei esiintymiseesi negatiivisesti reagoisi. Riittää, että koet itse epäonnistuneesi, ja seuraava esiintyminen pelottaa entistä enemmän.

Aloita pienillä asioilla: Aloita keskustelu vieraan ihmisen kanssa bussissa tai kaupassa. Laula baarissa karaokea - alkuun vaikka yhdessä kaverin kanssa, jos yksin mikrofoniin tarttuminen pelottaa liikaa. Ota työpaikalla, koulussa tai harrastusporukassa puheenvuoro tilanteessa, jossa sinulla on sanottavaa mutta jossa aiemmin olisit ollut hiljaa ja antanut vain muiden puhua.

Kun kokemusta karttuu, se todellisuus realisoituu sinulle itsellesi koko ajan paremmin, että jännitys on vain tuntemus sinun mielessäsi. Huomaat, että tosiasiassa sinulla ei ole aihetta pelätä. Ajan mittaan olet esiintymistilanteissa koko ajan rennompi ja se myös parantaa suoriutumistasi. Aina ei voi tässäkään onnistua: joskus tulet saamaan negatiivisia reaktioita, eivätkä kaikki esiintymis- tai sosiaaliset tilanteet tule menemään nappiin, mutta huomaat myös sen, että ne epäonnistumiset eivät maailmaasi kaada. 

Mitä paremmin tiedostat omat tuntemuksesi ja mitä enemmän poistut mukavuusalueeltasi, sitä helpompaa sinun on jättää jännitys taakse, koska huomaat sen täysin tarpeettomaksi häiriötekijäksi, joka on viime kädessä vain sähkötoimintaa aivosoluissasi, ei mitään sen kummempaa.

Entä kun mokaan tai jäädyn täysin?

Oli kyse sitten arjen sosiaalisesta kanssakäymisestä muiden kanssa tai esiintymisestä yleisölle, kaikki mokailevat joskus. Keskustelu pysähtyy kiusalliseen hiljaisuuteen, mikä nostaa ahdistuksen pintaan, tai julkisessa esiintymisessä ajatus katkeaa tai jotain tulee sanottua väärin. Koska näitä tilanteita vääjäämättä tulee kaikkien eteen, niiden ennakointi on paras ratkaisu. Mieti valmiiksi asioita, joiden sanomisella kiusallisen hiljaisuuden voi keskeyttää keskustelussa kuin keskustelussa tai kääntää huumoriksi.

Sama pätee esiintymiseen. Jos se on mahdollista, käytä muistiinpanoja tai valmiiksi kirjoitettua tekstiä, jolloin sinun on helppo pysyä keskittyneenä. Jos vaikkapa ajatus katkeaa kesken puheen, ja sinulla ei ole muistiinpanoja tai niistä ei ole apua, pää lyö tyhjää, etkä tiedä lainkaan, mitä sinun pitikään sanoa, se helpottaa tilannetta, jos sinulla on valmiiksi mietittynä "täytepuhetta", joka antaa sinulle aikaa koota ajatuksia. Monissa tilanteissa ei ole lainkaan pahitteeksi vain todeta, että nyt kyllä unohdin, mitä minun pitikään sanoa, ja kun tämän toteaminen huumorilla keventää tilannetta, mieli rauhoittuu, ja sinun on helpompi palata aiheeseen.

Ja ota rauhallisesti: Jos puhut yleisötilaisuudessa, yleisö haluaa kuulla, mitä sanottavaa sinulla on, joten älä hosu ja puhu liian nopeasti tai mene paniikkiin, jos ajatus katkeaa, ja puheeseen tulee siksi hieman taukoa. Rauhalliseen tahtiin puhuminen luo myös itsevarmemman ja uskottavamman vaikutelman kuin kiirehtiminen, koska kiirehtiminen viestii yleisölle sitä, että et luota siihen, että heidän kiinnostuksensa sanomisiasi kohtaan säilyy.  Esiintyminen on sinun aikaasi, ja yleisö on halunnut sen sinulle antaa, joten sinulla ei ole kiirettä.

Yksi versio rauhoittavasta hengitysharjoituksesta.
(Lähde: hoitavahengitys.fi)

Toimivatko yleisesti tunnetut vippaskonstit?

Yleisesti tarjottuja keinoja esiintymisjännitykseen ovat mm. hengitysharjoitukset tai "kuvittele yleisön olevan alasti" -tyyppiset keinot rentoutumiseen. Hengitys todellakin on tärkeää julkisessa esiintymisessä, ja joillekin rauhoittavana keinona toimii vetää keuhkot täyteen ilmaa, pidätellä hengitystä n. 10 sekuntia, puhaltaa rauhallisesti suun kautta ja toistaa tämä muutamia kertoja. Harjoitus myös rentouttaa äänihuulia, mikä ehkäisee jännityksen aiheuttamaa äänen värinää tai kimeyttä.

"Kuvittele yleisö alastomaksi" taas ainakin itselleni tuntuu vain hullunkuriselta. Kun esiinnyt, aivosi tekevät työtä koko ajan muutenkin, joten kuvitelmien lisääminen kuvioon on herkästi vain häiriötekijä. Pahimmassa tapauksessa se saa sinut nauramaan asiattomassa tilanteessa tai hämmentymään. Ajatus kulkee parhaiten, kun annat aivojen keskittyä itse asiaan eli esiintymiseesi.

Muista, että kun esiinnyt, yleisö haluaa sinun suoriutuvan hyvin. He ovat sinun puolellasi. Tämän asian muistuttaminen itselleen ennen esiintymistä rauhoittaa viemättä keskittymistäsi pois itse esiintymisestä.

Harjoittelu on hieman kaksipiippuinen juttu: jos sinun on pidettävä vaikkapa esitelmä ulkomuistista, harjoittelu ehdottomasti kannattaa, mutta liiallinen harjoittelu voi kääntyä itseään vastaan: jos esiintyminen perustuu vahvasti harjoitteluun, ja kesken esiintymisen tapahtuukin jotain yllättävää, joka estää sinua pysymästä harjoittelemassasi esityksessä, ajatus ja esiintyminen voivat mennä täysin sekaisin. 

Harjoittelu on hyvästä, mutta tehokkaimmillaan se on yhdistettynä tottumukseen rentoon esiintymiseen. Jos saat pidettyä itsesi rentona, eivät yllätystekijätkään pääse pilaamaan esitystäsi, koska rennossa mielentilassa ajatus kulkee hyvin ja pystyt tarvittaessa improvisoimaan ja poikkeamaan suunnitelmista ilman, että se vaikuttaa esityksen onnistumiseen negatiivisesti.

Amerikkalaisten usein toistama "fake it 'til you make it" eli "feikkaa olevasi sitä kunnes oikeasti olet sitä", ei ole huono konsti, mutta kuten harjoittelullakin, tällä keinolla täytyy olla rajansa. Jos hymyilet tai naurat "väkisin", huomaat yleensä, että sinua alkaa hymyilyttää aidosti. Jos teeskentelet rentoa ja ekstroverttiä sosiaalisessa tilanteessa, voit hyvinkin huomata feikkauksen kääntyvän aitoudeksi tilanteen edetessä. 

Tässä keinossa on kuitenkin se vaara, että väärin käytettynä siitä voi tulla ns. fake self -käytöstä, eli sen sijaan, että teeskentely auttaisi sinua löytämään aidon ilon ja rentouden itsestäsi, teeskenteletkin koko ajan, mikä tekee esiintymistilanteista vain entistä uuvuttavampia. Keinoa kannattaa kuitenkin kokeilla ja katsoa, millainen vaikutus sillä sinuun on: jos se auttaa nostamaan pintaan aitoa itseäsi, käytä sitä, mutta jos feikkaus jää pysyväksi tilaksi, siitä kannattaa pitäytyä erossa.

Jännitystä viestivää kehonkieltä: Pyritään tekemään omasta kehosta mahdollisimman pieni, hartiat lysyssä, kädet tiiviisti kehon lähellä, usein sen edessä, ja jalat tiivisti vierekkäin.
Esiintyessä tilan käyttäminen rohkeasti viestii itsevarmuutta ja antaa puheelle uskottavuutta.

Valmistaudu myös fyysisesti

Kun esiintyminen on edessä, sinun on helpointa säilyttää rentoutesi jos olet nukkunut ja syönyt hyvin ja pukeutunut tilaisuuden mukaan vaatteisiin, joissa tunnet olosi mukavaksi ja itsevarmaksi. Jos olet epävarma vaatetuksesta, ylipukeutuminen on useimmiten parempi vaihtoehto kuin alipukeutuminen, mutta tilaisuus sanelee pitkälti pukukoodin: johtoryhmän kokoukseen ei kannata esitystä mennä cocktail-mekossa tai farkuissa ja t-paidassa tekemään, eikä kodittomien oikeuksia puolustavaan tilaisuuteen silmäänpistävän kalliissa vaatteissa ja koruissa.

Osa fyysistä valmistautumista on esiintymisen fyysinen puoli ja se, mitä viestit kehonkielelläsi. Voit vaikkapa katsoa hyvien puhujien esityksiä videolta ja sitä, miten he käyttävät kehoaan. Ja se, miten käytät omaasi, vaikuttaa myös mielentilaasi. Jos seisot jäykkänä kädet visusti kylkiä vasten tai puuskassa, asetat itsesi jännittyneeseen, mahdollisimman huomaamattomaan tilaan eli viestit kehollasi aivoillesi olevasi lähes hätätilanteessa. Jos taas liikut rennosti, käytät tilaa käsillä ja koko keholla viestimiseen, rauhoitat mieltäsi ja viestit yleisölle itsevarmuutta.

Jos haluat erottua ulkoisesti joukosta, erotu positiivisesti. Alla esimerkki huonosta tilannetajusta: Meghan Markle vierailemassa harlemilaisessa koulussa, jonka oppilaista yli 80% on ruoka-avun piirissä, yli 10 000 dollarin asussa ja satojen tuhansien dollareiden koruissa.

Jännitys ei tee sinusta huonoa esiintyjää - hyväksy jännitys itseltäsi

Kuten sanottua, kaikki kokevat esiintymiskammoa ja hermoilevat suoriutumisestaan joskus, ja parhaatkin esiintyjät pelkäävät mokaamista. Se on osa ihmisluontoa. Esiintymiskammo ei siis ole asia, joka tekisi sinusta poikkeuksellisen yksilön, jolla ei vain ole luontaista kykyä esiintymiseen. Jos se rajoittaa kykyäsi toimia sosiaalisissa tilanteissa ja esiintyä, silloin et vain vielä ole tottunut näihin tilanteisiin ja oppinut keinoja niistä selviämiseen. 

Kunhan olet riittävästi saanut tosielämän harjoitusta näihin tilanteisiin ja sisäistänyt sen, että sinä hallitset tunteitasi eivätkä ne hallitse sinua, esiintyminen tulee luontevasti ujoimmaltakin introvertiltä.

Minäkin koen jännitystä edelleen

Ennen jokaista esiintymistä, varsinkin yleisötilaisuuksissa esiintymistä, koen jännitystä, mutta em. keinoilla jännitys kääntyy esiintymisen alettua rentoudeksi. Kun livestriimimme alkumusiikki soi, ja näen vakiokatsojien olevan innoissaan alkavasta lähetyksestä chatissä, jo se rentouttaa välittömästi - muistan, että yleisö on puolellani ja haluaa minun pärjäävän hyvin. 

Sama pätee julkisiin puheisiin vaikkapa seminaareissa ja mielenosoituksissa. Olen parhaimmillani, kun olen omasta mielestäni nätin ja tilaisuuteen sopivan näköinen, tulen hyvissä ajoin paikalle ja juttelen muiden paikalla olevien kanssa. Näin jännitys kaikkoaa ja positiivinen mieliala kohoaa.

Mokia tapahtuu edelleen. Viimeisimmässä mielenosoituspuheessani unohdin sanoa parikin suunnitelmaani sisältynyttä asiaa, ja yhdessä kohdassa pää löi tyhjää ja unohdin mitä olin sanomassa, koska yleisön reaktioiden katsominen sotki keskittymiseni hetkeksi. Mutta millään siitä ei ollut viime kädessä merkitystä: yleisö piti puheesta, ja seuraavalla kerralla suoriudun taas paremmin yhtä kokemusta viisaampana.

Poistumassa puheen jälkeen Nouse Suomi -mielenilmauksessa. Jännitys näkyi edelleen
mm. sormien näpertelystä puheen aikana ja käsien pitämisestä ristissä kehon edessä, mutta
jännitys ei estä esiintymistä, kun valitsee olla antamatta sille sitä valtaa.