Nyt pistää vihaksi

Kuten edellisessä tekstissäni mainitsin, olin Kajaanin Otanmäessä mielenilmauksessa paikalle sijoitettua vastaanottokeskusta vastaan. Paikallisilta ei juuri tarvinut kysellä, tiesivätkö he jotain tapahtuneesta. He huomasivat ulkopaikkakuntalaiset ja tulivat itse puhumaan. Siinä oli tietynlaista purkautumisen tuntua: tapahtunut oli niin hämmentävä ja järkyttävä kokemus, että monet halusivat päästä purkamaan tuntojaan asiasta myötätuntoiselle kuulijalle.

Ehkäpä se on juuri tämä henkilökohtainen kontakti tapahtuneeseen, joka minussa nyt herättää valtavan raivon median toimintaa kohtaan. Kun Arto Mikkonen surmattiin Otanmäessä, lehdet reagoivat siihen vähättelyllä. Mikkosen nimeä ei sanottu, hänen kuvaansa ei näytetty. Otsikkona oli mm. Turvapaikanhakijat epäiltyinä henkirikoksista äärimmäisen harvoin.

Media teki kaikkensa vieraannuttaakseen lukijan tapahtuneesta. Mikkosen nimeä tai kuvaa ei julkaistu, jotta lukija ei ajattelisi häntä oikeana ihmisenä. Vasta isoisäksi tullut, paikallisten suuresti pitämä Arto tuntuu inhimilliseltä, vuonna 1964 syntynyt paikkakuntalainen mies ei.

Joidenkin maahanmuuttokriittisten suhtautuminen ei ollut juuri fiksumpaa: Mikkonen esitettiin suomalaisuuden marttyyrina islamisaation vastaisella ristiretkellä, kuin tien laitaan murhatuksi tulemisessa olisi jotain kaunista ja jaloa. Ei siinä ole. Se on ruman politiikan ruma seuraus, jota ei tule romantisoida. Mikkonen ei valinnut kuolla, eikä hänen nyt pitäisi olla kuollut. Hän ei enää tule kotiin.

Tänään otsikoihin nousi kerrasta suuresti helsinkiläisen Jimi Karttusen kuolema. Karttunen oli kuollut aivoverenvuotoon, joka mahdollisesti aiheutui Suomen Vastarintaliikkeen jäsenen tekemästä pahoinpitelystä. Karttusen otsikot ovatkin hiukan eri luokkaa kuin Mikkosen saamat: puhutaan kaikkia suomalaisia kohtaavasta surusta, esitellään herttaisia lapsuudenkuvia ja uhrille osoitettuja kortteja muistopaikalla. Yhtäkkiä yksilön murhasta tulikin kollektiivinen suru, mitä se ei jostain syystä Mikkosen tapauksessa ollut. 

En ole nähnyt yhtään otsikkoa, jossa sanottaisiin esim. "Kansallissosialistit epäiltyinä henkirikoksista äärimmäisen harvoin", enkä tässä tapauksessa tekoa vähätteleviä tai tekijöiden ryhmää kaunistelevia otsikkoja odotakaan. Ilmeisesti ihmishengen arvo riippuu siitä, kuka sen riistää. Mikkosen kuolemasta media ei piittaa, koska sitä he eivät voi hyväksikäyttää agendansa ajamiseen, mutta Karttusen kuolemalla voi ratsastaa "antirasismin" agendaa edesauttaen vaikka vuoden loppuun.

Älkää käsittäkö väärin: en tarkoita, etteikö Karttusen tapausta tulisi käsitellä otsikoissa. Ihmettelen, miten mediassa kehdataan ajatella, että Arto Mikkonen ei ansaitse samaa huomiota. Hänen vältettävissä olevaa kohtaloaan provosoimattoman rikoksen ja monikulturistisen ideologian uhrina ei tulisi peitellä tai vähätellä. Jos joku on hetkeäkään epäillyt, peitteleekö media maahanmuuttajien rikoksia ja paisutteleeko natsien tekoja, ei tarvitse kuin katsoa, miten asioita on uutisoitu.

Jimi Karttuselle annettiin nimi ja kasvot, Arto Mikkosesta tehtiin vain kuolleena löydetty kajaanilaismies. Inhimillisyys poistetaan ideologisesti epämiellyttävistä jutuista, jottei lukijassa vaan heräisi mitään tunnereaktiota tapahtuneeseen. Toimittajat eivät näe uhreissa ihmisyyttä vaan propagandan työkaluja: itselle sopiviin tartutaan, sopimattomat sivuutetaan kylmästi. Vaikka monikulturistien sosiopatia on ollut tiedossa jo pitkään, pistää tämä silti vihaksi.

Media ei ole ainoa poliittisin syin surtavat valitseva. Presidentti Niinistökin jaksoi kauhistella sitä, kun Valtteri myöhästyi bussista, mutta ihmishengen riisto ei herätä reaktiota. Rasisminvastaisuudella on helppo keräillä hyvepisteitä, turvapaikanhakijoiden tekemä murha taas on vaikeampi aihe. Tällainen osoittaa, etteivät poliitikot oikeasti välitä mistään, kunhan pelaavat mediapeliä sopivan tilaisuuden tulle.

Vaikka media ja johtajat eivät muistaisi, muistetaan me. Laitetaan Arton muistolle mielestäni tilanteeseen sopiva kappale, Lynyrd Skynyrdin Simple Man.