Tumma täti kertoo, miten rasismi loppuu ja kaikilla on kivaa

Herttaisia kuvitelmia ihanan rasismivapaasta ja monietnisestä
yhteiskunnasta esittänyt Maïmouna Jagne-Soreau.

Nyt on nähty sekin päivä, kun Helsingin Sanomat yrittää opettaa meille oikeanlaista nationalismia. Helsingin yliopiston tutkija Maïmouna Jagne-Soreau sanoo, että monikulttuurista pitää luopua, koska se ruokkii rasismia ja syrjintää lisäämällä kahtiajakoa ryhmien välillä. Oikea malli naisen mielestä olisi postnationalistinen valtio, jossa ei tueta monikulttuuria vaan hyväksytään suomalaisiksi jokainen, joka vaan elää suomalaisen kulttuurin mukaisesti:

Siksi Suomessa pitäisi siirtyä ”uuteen nationalismiin”, Jagne-Soreau kirjoittaa. Sellaiseen, jossa kaikki hyväksytään osaksi suomalaisuutta. Ja jossa ei olisi nationalismin lieveilmiöitä, kuten suvaitsemattomuutta, rasismia tai ääriajattelua. 

Siinäpä erikoinen ajatussotku, jossa on jotain oikein mutta paljon enemmän väärin. Ensinnäkin on huvittavaa, että joku näkee rasismin ja syrjinnän syntymisen monikulttuurin suurimpana ongelmana - sinä ongelmana, jonka vuoksi monikulttuuri on huono asia. Moni muu nimeäisi niiden sijasta vaikkapa naisten aseman heikkenemisen, lasten sukuelinten rituaalisilvonnat, tyttöjen pakkohunnutuksen, tyttöihin kohdistuvan sosiaalisen kontrollin, kunniakulttuurin ja raiskauskulttuurin.

Suomi ei yksinkertaisesti ole rasistinen maa. Vaikka Hesari tykkää uutisoida kauheista rasismikokemuksista, jotka yleensä sijoittuvat jostain syystä HSL:n joukkoliikennevälineisiin - tuohon rasismin Bermudan kolmioon, jossa jatkuvasti rasisteerataan, mutta siitä ei koskaan jää todisteita. Jos suomalaiset olisivat Hesarin artikkelien mukaisia, he eivät muuta tekisi kuin neekeriä huutaisivat.

Tästä hirmuisesta rasismin vyörystä huolimatta esimerkiksi minä ja puolisoni emme koskaan ole kaupungilla joutuneet minkäänlaisen rasistisen kommentoinnin kohteeksi. Ja me emme asu missään vihervasemmistolaisessa Helsingin kaupunginosassa vaan huomattavasti kansallismielisemmässä Oulussa. Rasismi ei ole asia, jonka perusteella meidän pitäisi suunnitella yhteiskuntamme tulevaisuuden perustavanlaatuisimmat linjaukset. Se on mitätön sivuseikka.

Jagne-Soreaun ajatus siitä, että postnationalistisessa valtiossa, jossa kaikkia kutsuttaisiin vain suomalaisiksi, ei olisi rasismia, voitaisiin tiivistää tällaiseen vertaukseen:

Pirjo liimailee joulun alla paperisia lumihiutaleita ikkunaan. Teippi ei tartu riittävän hyvin, ja tähän ongelmaan Anne antaa vinkiksi, että hakkaa ne hiutaleet vaan pienillä nauloilla kiinni.

Ratkaisuehdotuksessa on siis perustavanlaatuinen ongelma, jonka pitäisi olla kaikille ilmiselvä. Siksi tuntuu häkellyttävältä kuulla jonkun moista ehdottavan. Meillä on jo postnationalistisia valtioita - tai ainakin niin onnistuneita, kuin niistä pystyy käytännössä saamaan - ja niissä on rasismia usein paljon enemmän kuin täällä, koska rotujen halu eristäytyä muista roduista ja elää itsensä näköisten ihmisten kesken ei katoa sillä, että maan kaikkia rotuja kutsutaan samalla nimellä. Biologiaa ei voi rökittää sanavalinnoilla.

Katsotaanpa vaikka Yhdysvaltoja. Se on niin postnationalistinen, kuin valtiosta käytännössä pystyy saamaan. Sen asukkaat ovat ensisijaisesti amerikkalaisia. Jaottelua toki tapahtuu esim. latinoihin ja afroamerikkalaisiin, mutta tämä tapahtuu valkoisen enemmistön toiminnasta riippumatta. Latinot ja mustat itse haluavat erottua muista, elää oman rotunsa asuttamissa naapurustoissa ja viettää aikaansa itsensä väristen ihmisten kanssa. Se on ihmisen luonnollista ryhmäkäytöstä, eikä ihmisiä voi menestyksellä muuhun pakottaa.

Rasismin ja rotujännitteiden ongelma on Yhdysvalloissa aivan eri mittakaavassa kuin Suomessa. Ajoittain maa vaikuttaa olevan lähes sisällissodan partaalla, ja rotuaktivistien, kuten Black Lives Matter -liikkeen ja äärivasemmistolaisten sosiaalisen oikeuden soturien alati yltyvä fanaattisuus ei auta asiaa. Rotujännitteisiin vastareaktiona on noussut alt-right, uudenlainen, rotutietoinen valkoisten kansallisvaltiota ajava liike.

Onko Yhdysvaltain malli se suunta, mihin meidän tulisi edetä? Haluammeko Fergusonin mustien mellakoinnin tai Berkeleyn vasemmisto-oikeisto-taistelujen kaltaista menoa kaduillemme? Yhdysvaltain rotujännitteistä ja niiden historiasta on erittäin terävän analyyttisesti kirjoittanut Tuukka Kuru sarjassaan "Sulatusuunin epävarma tulevaisuus", jota lämpimästi suosittelen lukemisiksi aiheesta.

Kuva Fergusonin mellakoista syyskuussa 2014.

Rauhanomainen, jännitteetön monietninen yhteiskunta on yhtälailla fantasiaa kuin monikulttuurikin. Siltä puuttuu se konkreettinen perusta, joka yksirotuisella yhtenäiskulttuurilla on. Kansallisvaltio on sosiaalinen konstruktio - ihmisen keksintö - mutta sen perustana on biologisia yksiköitä: heimo ja kansa. Kansa rakentaa itselleen kansallisvaltion.

Monietninen ryhmä ei vaan ole samaa kansaa. Vaikkapa somalin esi-isien historia on täysin erilainen kuin suomalaisen, jonka suku on useissa polvissa rakentanut maata ja kokenut sen hienoimpia hetkiä ja vastoinkäymisiä. Suomalaisilla on jo biologinen ja historiallinen peruste kokea, että muut suomalaiset ovat heidän kansaansa.

Näitä perusteita ei tänne muuttaville ulkomaalaisille koskaan synny, ja siksi täällä asuvat somalit tulevat aina kokemaan toiset somalit itselleen läheisempinä kuin kantasuomalaiset. Samoin suomalaiset kokevat yhteyttä ja turvallisuutta helpommin toisten kantasuomalaisten seurassa. Kyseessä on yksinkertainen evoluutiobiologinen ominaisuus - ryhmävalinta - eikä sisäänrakennettuja vaistojamme saa kumottua käskemällä ihmisiä leikkimään kiltisti kaikkien kanssa.

Jagne-Soreaun ajatus siitä, että Suomen tulisi siirtyä postnationalistiseen valtioon on kaikin puolin lapsellinen. Ei utopistiseen valtiomalliin noin vain siirrytä. Ajatus on yhtä realistinen kuin lapsilta usein kuultu: "kaikkien pitäisi lakata sotimasta". Helpommin sanottu kuin tehty.

Se lopputulos, mitä moisen muutoksen yrittäminen tuottaa, on sama kuin monikulturismin: kamala sotku toisiaan kyräileviä ja toisiaan kohtaan vaarallisia kansanryhmiä, keskenään ristiriitaisia kulttuureja ja arvomaailmoja samojen rajojen sisällä.

Jagne-Soreaun ideointien julkaisemisen jälkeen en olisi lainkaan yllättynyt, vaikka Hesari seuraavaksi julkaisisi vakavamielisiä artikkeleja, joissa päiväkotilaiset kertovat meille, miten maailman ongelmia ratkaistaan. 

Tätä aihetta käsitellään kattavammin Monokulttuuri FM -spesiaalissa, joka näillä näkymin tulee lauantai-iltana 1.7. Youtubessa Monokulttuuri FM -kanavalla.