Radikaalein ja rasistisin kirjoitukseni koskaan

Olenkohan liian radikaali valtavirtaiseen maahanmuuttokritiikkiin? Tästä kävin keskustelua erään mamu-kriitikon kanssa.

Ensimmäinen ajatukseni - joka on myös mielessäni ollut jo pitkään - oli, että aihetta siistiytymiseen olisi. Ylilyöntejä on tapahtunut. Tässä ajatuksessa pitäydyn nytkin, mutta pitäisikö minun todella olla vähemmän äärioikeistoa? Lopettaa puheet rotujen älykkyyseroista, kaiken kehitysmaamaahanmuuton haitallisuudesta, siitä, miten monimuotoisuus on sotaa valkoisia vastaan, ja kaikesta muusta, joka on kaukana salonkikelpoisesta?

Ehkäpä. Ehkä voisin rakentaa hienon uran politiikassa. Nousta eduskuntaan ja päästä Ylen keskusteluohjelmiin. Olla salonkikelpoisten, valtavirtaistumista vaativien ihailema.

Mutta mitä ovat saavuttaneet he, jotka niin tekivät? Kunnioitan suuresti vaikkapa Laura Huhtasaarta tai Juho Eerolaa, mutta jos rehellisiä ollaan, mitä hekään ovat vilpittömimmällä yrityksellään saaneet eduskunnassa aikaan? Eerola sai lopun ruotsinlaivojen kautta tapahtuvalle laittomalle maahantulolle, mutta tästä on varsin pitkä matka siihen, mitä tarvitsemme: ylpeä, anteeksipyytelemätön länsimainen identiteetti, joka katsoo itsensä aivan riittävän monimuotoiseksi ilman ainuttakaan kehitysmaalaista sukuelinten silpojaa tai raiskatun naisen kivittäjää.

Politiikka ei ole ainut tapa vaikuttaa asioihin: mielipidevaikutus on huomattavasti suurempaa. Uuvatit ovat höpisseet poliittisesta kodista, ja olen tässä päivän mittaan miettinyt poliittisen kotini sijaintia. Ymmärsin, että sen sijainnin määrittävät kaksi asiaa: tavoitteeni ja onnellisuuteni. Kumpaakaan näistä en valtavirtaisessa politiikassa saavuttaisi. Voisin siellä lässyttää haittamaahanmuutosta ja siitä, miten "oikeanlaisia" afrikkalaisia kestäisi kuitenkin ottaa vaikka miljoona tänne - pitäähän sitä nyt miellyttää valtavirtaa!

Mutta jos katsomme henkilöitä, kuten Jared Taylor tai Richard Spencer, ihana Lana Lokteff, leppoisa kamuni Paul Ramsay (Ramzpaul) tai edes kevyemmän alt-light-linjan edustajat, kuten Paul Joseph Watson, Milo Yiannopoulos tai Lauren Southern. heistä yksikään ei ole poliitikko, mutta he ovat vaikuttaneet miljooniin. He ovat tehneet länsimaisesta identiteetistämme trendikkään, nuorisoon vetoavan vastakulttuurin, joka näkyy tilastoissakin: Z-sukupolvi, eli tämän hetken 15-25-vuotiaat, ovat huomattavasti edeltäjiään oikeistolaisempia.

Tietysti voisin myös kaunistella. Leikkiä, että vastustan vain sitä "haittamaahanmuuttoa", en kannata valkoisten identiteettiä ja yhteistyötä ja että en muka ymmärrä valkoisten olevan ainoa kansa, joka koskaan länsimaista sivistystä voi tuottaa.

Olen kuitenkin sekä liian rehellinen ja armoton tekemään niin. Uskon, että he, jotka asian ovat tajutakseen, tajuavat sen, jos joku heille sen suoraan sanoo. Niinhän minullekin kävi. Aloitin mokuttavana vasemmistolaisena. En ryhdy sanomaan puolisuvakkien latteuksia, joiden tiedän olevan pötyä. Jos taas asiaa ei haluta ymmärtää, maksakaamme hinta kansamme typeryydestä.

Ehkäpä voisin erään oululaispoliitikon tavoin hyveliputtaa vaikka mustilla kavereilla. Sillä, miten mustat henkilöt, kuten Tyler Preston ja Tommy Sotomayor seuraavat kanavaani.  Kaiken kukkuraksi olen vielä avoliitossa marokkolaisen kanssa! Senhän täytyy tarkoittaa, etten ole rasisti! Ja siten nöyryyttäisin itseäni kerjäämällä vasemmistolta hyvepisteitä, joita kaltaiseni äärioikeistolainen ei koskaan voi saada, ja joita en heidän kaltaisiltaan vastenmielisiltä kansanpettureilta, laumasieluilta ja hyödyllisiltä idiooteilta kiinnostunut saamaan. Sekö olisi asiallinen hinta poliittisesta urasta ja kansanedustajan palkasta? Ei minulle.

Itse asiassa olen viimeisen vuoden aikana menettänyt uskoani politiikkaan ylipäänsä.

Kai Murroksen tavoin olen alkanut uskoa, että Eurooppa on oman menestyksensä uhri, jonka täytyy ottaa kunnon turpasauna oppiakseen ja ollakseen toistamatta virhettä. Siitä ei tule kaunista tai veretöntä, mutta en muutakaan vaihtoehtoa näe realistisena, vaikka toivoisin suuresti, että rajojen sulkeminen ja karkotukset riittäisivät. Kukapa sitä nyt sotaa toivoisi. Ikävä kyllä Euroopan kansa ei vaan herää riittävän nopeasti kivuttomamman ratkaisun toteuttamiseksi. Kuten Stefan Molyneux sanoi, voimme joko tehdä epämukavia ratkaisuja nyt tai kammottavia ratkaisuja myöhemmin.

Palataanpa siihen poliittiseen kotiini. Se ei ole tehottomassa vaikkakin hyväntahtoisessa kansallismielisessä politiikassa. Se on alt-rightin ja äärioikeiston edgelordien parissa. Se on Pepe-meemien ja hulvattomasti vasemmiston tosissaan ottaman Moonmanin parissa. Se on siellä, missä kauhistutetaan vasemmistoa, joka ei tajua, että vain pelleilemme heidän helpon triggeröitymisensä kustannuksella. Siellä minun ei tarvitse teeskennellä maltillisempaa kuin olen, leikkiä, että rodulla ei ole väliä tai pelätä minkään korkeamman tahon harjausta. 

Heil Kek! REEEEEEEE!

Ja kyllä, tuo päivityksen aloituskuva on aivan vain meemi hysteerikkojen ahdistustilojen herättämiseksi. Tokihan jokainen täysipäinen (ei-normo) sen tiesikin. Menkäähän Rasmukseen selittämään, että Tuonen Joutsen on paljastunut kansallissosialistiksi. Naurut saa siitäkin.