Toksinen valhe "toksisesta maskuliinisuudesta"

"Suurin asia mitä tämän korjaamiseksi voidaan tehdä on se, että aletaan purkamaan toksista maskuliinisuutta yhteiskunnastamme. Oletus siitä että hyvä mies on maskuliininen, ei itke, ei tunne kipua, ei näytä tunteita ja heikkouksia.

Meidän pitäisi oppia jo lapsena ettei mieskään ole mikään superolento, jolla menee aina hyvin. Mieskin voi olla haavoittuvainen, tunteellinen, hauras, apua tarvitseva, feminiininen tai vaikka ujo. Nämä ominaisuudet ei tee miehestä huonoa. Apua saa ja pitää pyytää."

Näin minulle vastasi nuori tyttö keskustelussa miesten itsemurhien yleisyydestä: kaikki johtuukin vain toksisesta maskuliinisuudesta. Puretaanpa hieman tämän tytön käsitystä siitä, millaisia miehet siis ovat:

• -Mies ei osoita tunteita
• -Mies pyrkii kaikissa tilanteissa olemaan mahdollisimman maskuliininen
• -Mies ei näytä heikkouksia
• -Miesten ei anneta olla haavoittuvaisia ja hauraita, feminiinisiä tai ujoja
• -Jos mies sortuu ym. asioihin, yhteiskunta leimaa hänet huonoksi mieheksi

En voinut olla kysymättä tytöltä, paljonko hänellä todella on miehistä kokemusta. 

Minkä verran hänellä on miehiä ystävinään, ja minkä verran hän ylipäänsä todella tuntee miesten keskinäistä kulttuuria, koska hänen väittämänsä ovat niin jyrkässä ristiriidassa sen kanssa, mitä olen itse elämäni varrella havainnut?

Miehet minun tuttavapiirissäni ovat aina olleet joko ns. perusmiehiä eli miehisiltä tavoiltaan keskivertoa edustavia, voimakkaan patriarkaalisesta kulttuurista tulevia romani- tai puoliromanimiehiä ja viime vuosina kansallismielisiä miehiä. Kaikki nämä miehet elävät kuulemma elämää, jossa he eivät saa näyttää tunteitaan, olla ujoja tai poiketa mitenkään äijämieheyden normista, mutta eivät he sellaisia todellisuudessa ole koskaan olleet.

Kuten sanottua, romanimiehet elävät machokulttuurissa, mutta ei se tarkoita sitä, että he eivät saisi tunteita näyttää. Itse asiassa he ovat usein avoimempia tunteistaan kuin useimmat ja valmiita osoittamaan haavoittuvuutta. He vain valitsevat tietysti oikeat tilanteet sille, kuten kaikki ihmiset tekevät: et sinä joka tilanteessa vuodata syvimpiä tuntojasi tai jokaiselle ihmiselle. Nämä nuoret miehet ovat kertoneet minulle avoimesti traumoistaan, ongelmistaan, parisuhde- ja perhehuolistaan, ja samoin he puhuvat myös keskenään. Machoilulle on aikansa ja paikkansa, mutta niitä tilanteita on paljon harvemmassa kuin niitä, joissa nämä miehet vain puhuvat ihmisenä toiselle ihmiselle.

Ja entäs ne pahamaineiset kansallismieliset miehet?

Feministisen narratiivin mukaan tämän nationalistimiesten joukon tulisi olla pahimman sortin toksisen maskuliinisuuden edustajia. Miten on? Koetko machoilevan tunnekylmyyden huokuvan heistä?
(Kuva: Toni Jalosen Twitter, @TJjalonen)

Tunnen nationalistimiehiä maltillisista islam-kriitikoista radikaaleihin kansallissosialisteihin ja etnonationalisteihin, enkä tunnista heitä lainkaan siitä kuvauksesta, joihin heidän tulisi toksisen maskuliinisuuden idean perusteella sopia. 

He ovat miehiä, jotka keskenään puhuvat tulevaisuuden toiveistaan, huolistaan, rakkauselämästään ja ongelmistaan. Tiedostan sen, että varsinkin kahden kesken minun seurassani miehet voivat puhua avoimemmin, koska miehet uskaltavat usein puhua naisille avoimemmin aroista asioista kuin miesporukassa, mutta olen nähnyt esim. keskusteluryhmissä miesten puhuvan aivan samanlaisista asioista. 

Minulle on kerrottu suunnattomasta innostuksesta uuden parisuhteen edetessä lupaavasti, toinen kertoo syvästä katumuksesta siitä, miten mies typeryyttään päästi elämänsä naisen käsistään sillä, ettei osannut antaa anteeksi naisen pettämistä ja kommunikoida tavalla, joka olisi pelastanut suhteen. Olen kuullut kertomuksia masennuksesta ja surusta elämän suurten menetysten hetkinä.

Olen kuullut lukemattomia kertomuksia ilon ja onnistumisen hetkistä ja ollut keskusteluissa joissa itsensä täysin haavoittuvaan asemaan asettava mies kertoo minulle, millaista on elää miehenä, joka ei saa matchejä tinderissä ulkonäkönsä vuoksi ja joka on todennäköisesti tuomittu yksinäisyyteen. 

Eikä sinun tarvitse minun kokemuksiini vain uskoa. 

Kirjailija Timo Hännikäinen, jota vihervasemmistopiireissä pidetään pahimman sortin naisvihaajana ja toksisen maskuliinisuuden edustajana, on kirjassaan Kuolevainen puhunut niin elämästään vakavan masennuksen painamana sekä surustaan sisarensa kuolemasta. Eikä kukaan lukija pidä tätä mitenkään erikoisena, koska valtaväestö ei elä siinä kuplassa, jossa toksisen maskuliinisuuden olemassaoloon uskotaan. He ovat itse miehiä tai ainakin naisia, joilla on sen verran kokemusta miehistä, että he tietävät, että tunteiden ja haavoittuvuuden osoittaminen äijämieheltäkään ei ole millään tapaa erikoista.

Sama on aina ollut havaittavissa myös miesten musiikkimaussa. Leevi & The Leavings ja Juice Leskinen ovat legendoja miesvoittoisen fanikunnan keskuudessa, ja mistä he laulavat? 

Tunteista: ilon ja surun hetkistä, pettymyksistä, katumuksista, menetyksestä ja rakkaudesta. Tunteikkaita sanoituksia esittävät miehet, ja niitä kuuntelevat miehet, jotka kokevat sanoitukset koskettaviksi ja samaistuttaviksi.

Toksista maskuliinisuutta Leevien tapaan: Kaihoa, kaipausta ja katumusta siitä,
että mies ei ymmärtänyt elinikäisen rakkauden mahdollisuuttta, ja suhde jäi pinnalliseksi.

Sulkeutuvat suomalaiset

Suomessa merkittävä tekijä sille, miksi ihmiset - niin miehet kuin naisetkin - sulkeutuvat ja ovat useita muita Euroopan kansoja alttiimpia riistämään henkensä, on sukupuolesta riippumaton: suomalaisten geneettinen taipumus skitsoidisuuteen eli eristäytyneeseen persoonallisuuteen. Skitsofrenia on Suomessa selvästi länsimaiden keskitasoa yleisempää, ja skitsoidisuus on sen lievin muoto.

Skitsoidisuus on Suomessa niin normaalia, etteivät ihmiset edes ajattele sitä erikoisena asiana vaan osana suomalaista luonteenlaatua. Kaikki tietävät, ettei suomalainen tykkää istua jonkun viereen bussissa, jos täysin vapaita penkkiparejakin on, saati keskustella ventovieraan kanssa. Tätä pidetään vain osana suomalaisten kansanluonnetta, ja sitä se onkin, mutta sen geneettinen perusta on syytä tiedostaa. Tutkija Edward Dutton on kuvaillut ilmiötä "Skitso-Finlandiaksi": kansa, jolle skitsofrenian lievin muoto on niin tavanomainen, ettei sitä edes huomata ajatella geneettiseksi piirteeksi.

Ja kun maassa on kansa, jossa on valtava määrä tällaisia ihmisiä, on täysin ymmärrettävää, että moni mielenterveysongelma jää hoitamatta, koska sulkeutuneet ihmiset eivät joko halua tai yksinkertaisesti jaksa puhua niistä ammattilaiselle, koska he kokevat kaikenlaisen sosiaalisen kanssakäymisen ahdistavaksi eivätkä usein tiedosta tilansa olevan skitsoidisuutta. 

Naiset hakeutuvat miehiä herkemmin terveyspalveluiden pariin, mutta voidaanko todella sanoa tämän johtuvan toksisesta maskuliinisuudesta eli siitä, että yhteiskunta painostaisi miehet olemaan osoittamatta haavoittuvuutta tällä tavoin?

Ei ole mitään syytä uskoa niin, koska miesten ja naisten biologiset erot ja evoluutiopsykologia tarjoavat paljon yksinkertaisemman ja loogisemman selityksen: naiset ovat miehiä sosiaalisempia ja avoimempia, ja tämä vääjäämättä heijastuu myös siihen, kuinka helposti he menevät terapeutille tai lääkäriin - myös silloin, kun he kantavat sosiaalisuuteen vaikuttavaa sairautta. Miehet taas ovat vähemmän sosiaalisia, ja heidän ajattelunsa on keskimääräisesti enemmän asia- ja esinepainotteista kuin ihmispainotteista. He eivät siis vain ole yhtä sosiaalisia kuin naiset.

Ongelmaa ruokkii myös yhteisöllisyyden rapistuminen ja yhteiskunnan atomisaatio: yhä useampi ei tunne edes seinänaapureita nimeltä, joten sellaisia turvaverkkoja ei ole, joita entisajan yhteiskunnassa jokaisella on automaattisesti ollut. Näin ympäristökään ei välttämättä voi puuttua tilanteeseen, jos apua kaipaava on tyystin eristäytynyt. Ja tätä atomisaatiota vihervasemmisto haluaa edistää. Perinteinen yhteisöllisyys on heille ummehtunutta impivaaralaisuutta. He haluavat yksilön olevan syntymästä saakka vain valtion armoilla vailla muita turvaverkkoja tai muita tahoja, jotka häntä ohjaisivat kohti hyvää elämää.

Useimmissa maissa tätä pidettäisiin omituisena. Suomessa kukaan ei tähän edes kiinnitä huomiota. Sulkeutuneisuus ja eristäytyvyys ovat vain osa verenperimäämme.

Näkymätön toksisuus

Mutta missä se toksinen maskuliinisuus sitten piilottelee, jos et voi havaita sitä tuntemissasi miehissä, ja ympärillä olevan yhteiskunnan havainnointi johtaa siihen päätelmään, ettei miehillä ole erityisiä vaikeuksia olla tunteikkaita, avoimia ja haavoittuvia?

Ajoittain feministien vakaumuksellinen usko toksiseen maskuliinisuuteen saavuttaa koomiset mittasuhteet. He puhuvat miehistä, niin kuin jokainen mies sisimmässään haluaisi vetää mekon päälle, huulipunaa naamaan ja vollottaa Instagram-livessä syvimpiä tuntojaan kaikelle kansalle. 

Miehiltä itseltään ei tietenkään kysytä, kokevatko he toksista maskuliinisuutta, joka vaikeuttaisi heidän elämäänsä. Lähes kaikki termiä käyttävät ihmiset ovat nuoria naisia, joiden elämänkokemus miehistä on perin rajallista mutta ideologinen itsevarmuus huipussaan. He haluavat määritellä uudet standardit mieheydelle, ja sattumoisin kaikki se, mikä on "hyvää maskuliinisuutta" on sellaista, joka tukee feministien omaa ideologiaa ja tekee miehistä heidän agendansa käsikassaroita.

Se lopullinen totuus "toksisesta maskuliinisuudesta"

Kun kuulet jonkun sanovan, miten vastakkaisen sukupuolen edustajan tulisi muuttua ollakseen hyvä, on syytä poistaa varmistin. Riippumatta siitä, puhuuko tämä ihminen koko sukupuolesta vai saneleeko hän mielipidettään yksittäiselle henkilölle, kuten esittää vaatimuksia seurustelukumppanille, taustalla ovat aina itsekkäät motiivit:

Koko sukupuolesta puhuessa pyritään muokkaamaan yhteiskuntaa omaan ideologiaan sopivaksi, ja ihmissuhteissa tämä on manipuloinnin keino, jossa pyritään häpäisemällä saamaan toinen osapuoli tottelemaan sanomalla vaikkapa: "Oikea mies kyllä maksaisi aina laskun Tinder-treffeillä."

Tällaista manipulointia feministit yrittävät koko miessukupuoleen kohdistaa väittämällä heidän mieheyttään toksiseksi ja esittämällä vaatimuksia siitä, miten miesten tulisi muuttua, jotta he lakkaisivat olemasta toksisia.

Ja kaikki tämä perustuu valheeseen. Toksinen maskuliinisuus on olemassa vain feministien korvien välissä, ei valloillaan yhteiskunnassa. On vain mieheyttä, maskuliinisuutta, jonka kirjavuus on tavan tallaajalle itsestäänselvyys: Miehet raksamiehistä sairaanhoitajiin edustavat kaikki yksinkertaisesti mieheyttä, ei mitään sen kummempaa.

Toksista maskuliinisuutta ei yksinkertaisesti ole. 

Se on feministien keksimä valhe, jolla silkka miehenä oleminen yritetään patologisoida sairauden kaltaiseksi tilaksi, ja koko miessukupuoli demonisoidaan tunnekylmiksi örkeiksi. Vaikka vihervasemmiston toksiset maskuliinisuudet, patriarkaatit, systeemiset rasismit ja muut tarujen hirviöt ovat todistettavuudessa samalla tasolla muinaisten avaruusolioiden kanssa, ne ovat pahempia salaliittoteorioita, koska feministien mielikuvitushirviöt on keksitty laskelmoiden juuri sitä tarkoitusta varten, että niillä pyritään muokkaamaan yhteiskuntaa heidän agendansa mukaiseksi manipuloimalla ja painostamalla kansaa.

Toksisen maskuliinisuuden vale luo feministeille hyvän pohjan miesten syyttämiselle jos jonkinlaisista ongelmista, mutta ennen kaikkea se on heille väline, jolla pyritään kontrolloimaan miehiä ja patistamaan heitä muuttumaan feministien kynnysmatoiksi: Toimi, kuten se sinitukkainen, mt-diagnoosinsa Twitter-biossaan luetteleva ikisinkku käskee, tai olet myrkyllinen ihminen ja uhka koko yhteiskunnalle.

Ratkaisu on yksinkertainen: Sano ei pyrkimyksille manipuloida sinua. Vaikka valtamedia yrittää luoda mielikuvan siitä, että usko vihervasemmistolaisten myytteihin olisi hyvinkin yleistä, kansan valtaenemmistö on puolellasi. Ja kun sinä haistatat pitkät feministien juonitteluille, rohkaiset muita tuomaan mielipiteensä julki.

Äärioikeiston kaunis maailma

Olemme nyt Junesin kanssa päivystäneet viisi päivää vaalikopilla Oulun keskustassa, ja sinä aikana monenlaiset ihmiset ovat käyneet antamassa monenlaista palautetta. Ehkäpä ajatuksia herättävin palaute tuli naiselta, joka oli lukenut blogiani, oli monista asioista samaa mieltä mutta katsoi maailmankuvani olevan inhorealistinen. Tähän mielikuvaan tiivistyy yksi oikeiston suurimmista imagollisista ongelmista eli negatiivisuus.

Koska "äärioikeistolainen" joutuu usein kumoamaan vastapuolen valeita ja tuomaan heidän unelmiensa alla piilevän julman todellisuuden esiin, syntyy heistä helposti negatiivinen, tuomiopäivän julistajan kuva. Siinä missä vasemmiston keskustelukulttuuri on yksisarvisia ja sateenkaaria, oikeistolle se on kriisiä ja katastrofia.

Tämä on surullinen vääristymä imagossa, koska oikeistolainen maailma on nimenomaan se kaunis maailma. Otetaanpa esimerkiksi vaikkapa käsitys sukupuolista. Vasemmisto haluaisi häivyttää kaikki sukupuolten ominaispiirteet sekä ihmisten luontaisen kauneuskäsityksen. Jos olet naisellinen nainen, olet heille patriarkaatin aivopesun uhri, ja jos et pidä 150-kiloista, siilitukkaista feministiä kauniina, sinuun on ehdollistettu sosiaalisena konstruktiona epäterve kauneuskäsitys, koska kaikkihan ovat yhtä kauniita ja sukupuolet samanlaisia.

Nyt ajatus on viety jopa niin pitkälle, että sosiaalisen oikeuden soturit, kuten youtuberi Riley Dennis, sanovat sen olevan transfobiaa ja seksismiä, jos koet seksuaalista viehätystä vain toista sukupuolta kohtaan. Eihän sukupuolielinten perusteella nyt saisi syrjiä kumppaninvalinnassa.

Oikeistossa taas luontaiset erot hyväksytään, ja yksi näistä eroista on juuri naisten estetiikka. Naisille on luontaista pyrkiä kaunistautumaan ja luomaan kauneutta ympärilleen esim. askarteluilla, sisustuksella tai puutarhanhoidolla. Oikeisto tarjoaa naisille kauneutta, vasemmisto taas rumuuteen tyytymistä ja jopa sen juhlistamista.

Kansamme miehet ovat vasemmistolle pitkälti juntteja, lääppijöitä, peräkammarin poikia, elämäm koululaisia ja mitä lie inhottavaa ihan vain siksi, että heidän enemmistönsä ei halua tänne haittamaahanmuuttoa. Samalla he haluavat maahan lisää miehiä, jotka eivät koskaan suomalaisen naisen oikeuksista tai hyvinvoinnista piittaisi. Eiväthän he piittaa omien naistensakaan. Irakilaisten enemmistö katsoo, että naisilla ei tulisi olla oikeutta avioeroon ja että naisen on aina toteltava miestään. Nämäkö ovat parempia kuin suomalaiset miehet?

Aika ruma - sanoisinko suorastaan inhorealistinen - käsitys. Oikeiston naisella ei taas ole juuri syytä suomimiehistä pahaa ajatella. Suomalaiset miehet ovat ainoa ryhmä, joka on koskaan suomalaisen naisen puolia pitänyt. Elleivät he Suomen naisille tahtoisi hyvää, tasa-arvoista asemaa, ei meillä sitä olisi. Se elintaso ja infrastruktuuri, josta nautimme nyt, on enimmäkseen suomalaisten miesten meille rakentamaa. Vasemmiston suomalaisiin miehiin kohdistaman inhon ja halveksunnan tilalla oikeistolaisten sydämissä on rakkautta ja kiitolllisuutta.

Toisena esimerkkinä toimii vaikkapa kansallismielisyys. Oikeistolainen osaa nähdä kauneutta omassa kansassaan, maassaan ja kulttuurissaan. Kuten Kalevan vaalipuheessani sanoin, suomalaisuus on monikulttuuria rikkaampaa. Monikulturistien mielissä suomalainen Suomi on köyhä ja kulttuuriton, oikeistolaiselle se on hieno asia: yksi maailman kehittyneimmistä kulttuureista, länsimainen mutta silti myös eksentrinen ja rodullisesti täysin ainutlaatuinen. Mikään kansa ei ole juuri kuin suomalaiset.

Suomi on kaunis ja säilyttäminen arvoinen, ja suomalaiset ovat luonnollinen osa maamme monituhatvuotista jatkumoa. Jokainen sukupolvi on tuottanut olemassaolon mahdollisuudet seuraavalle ja kehittänyt maatamme eteenpäin. Tänne viime aikoina saapuneet tulijat ovat täysin sen jatkumon ulkopuolella. Heillä ei ole eikä koskaan tule olemaan sitä historiallista ja kulttuurillista yhteyttä Suomeen, mikä suomalaisilla on. Heille vaikkapa itsenäistymisen tai talvisodan ei ole syytä merkitä yhtään sen enempää kuin Somalian heimosodilla on henkilökohtaista merkitystä sinulle.

Suomi on hieno juuri sellaisena, kuin se on. Se ei tarvitse rikastamista omaamme huomattavasti primitiivisemmiltä kulttuureilta, joista osa ei vielä olisi edes keksinyt pyörää ilman länsimaisten vaikutusta. On kuin eräänlainen mielenhäiriö sivuuttaa suomalaisen kansallisvaltion kauneus ja yrittää vängällä nähdä suurempaa kauneutta jopa todella julmissa, sortavissa ja takapajuisissa kulttuureissa.

Merkittävin syy sille, miksi oikeiston maailma on kauniimpi, on kuitenkin se, että oikeiston näkemä kauneus on todellista. Se perustuu havaintoihin ja fyysiseen todellisuuteen, ei haihatteluun ja utopistisiin kuvitelmiin, kuten vasemmiston mielikuvat. Heille kaunista ovat vain heidän täysin epärealistiset, toteutumiskelvottomat fantasiansa monikulttuurista ja absoluuttisesta tasa-arvosta. Meille kaunista on todellisuus - meidän taistelumme on vain pitää se kauniina.

Monikulttuurin painajainen ei ole väistämättömyys

Helsingin näkymiä vuodelta 1959. Monikulturistien mukaan tämä on kulttuurillista köyhyyttä ja sisäänpäinkääntyneisyyttä.

Keskustelufoorumilla puhutaan. Taas ulkomaalainen ahdisteli. Kommenteissa öyhötetään ja väkivaltafantasioidaan. Muualla on islamilaista terrorismia. Sitten on polttopulloiskuja ja moskeija-ampumisia. On ongelmia ja yhteentörmäyksiä. Kunniakulttuuria ja raiskauskulttuuria. Oikeuden päätöksiä siitä, saako hunnut kieltää työpaikalla. Se ei ole monikulttuurista unelmaa vaan monikulttuurin todellisuus.

Kaiken tämän keskellä hämmentynyt monikulturisti huutaa keskenään tappeleville kansanryhmille: "Nyt loppu! Te ette tee tätä yhtään oikein! Eläkää rinnakkain toisianne kunnioittaen!"

Ratkaisuksi monikulttuurin luonnollisiin sivuvaikutuksiin tarjotaan aina lisää monikulttuuria. Tämä on siis eräänlaista sosiaalista homeopatiaa: oletetaan, että sama asia, joka on sairauden aiheuttanut, olisi myös hoito sairauteen. Homeopaatit väittävät, että lisää suvaitsevaisuutta, lisää avoimia rajoja, lisää monikulttuuria tulee korjaamaan ongelmat.

Kukaan heistä ei tosin osaa määrittää mitään tarkkaa rajaa sille, missä vaiheessa tämän ihmehoidon tulisi alkaa tepsiä. Riittäisikö, jos olisimme kaksin verroin avoimempia? Ehkä viisinkertaisesti? Tuskin. Ongelmat olisivat entistä pahempia ja monikulturistit edelleen sanoisivat, että meidän vain tulee tehdä lisää sitä samaa.

Ennemmin tai myöhemmin kaikki kuplat puhkeavat. Rajusti tosiasioista poikkeavaa fantasiaa ei voi ylläpitää loputtomiin. Monikulturistit yrittävät välttää todellisuuden kohtaamista rakentamalla eräänlaisen ideologian no-true-scotsmanin: te ette vain tee sitä oikein.

Ongelma heille ei tietenkään ole vain se, että tänne tulevat eivät suostu leikkimään kiltisti. Eivät suostu paikallisetkaan. Tämän tietysti pitäisi kertoa jotain siitä, kuinka todennäköistä on onnistua integroimaan muslimit monikulttuuriseen elämänmenoon. Jos edes oman kansan ihmisiä, jotka ovat huomattavasti edistyneempiä ja avoimempia kuin tulijat, ei saada integroitumaan monikulttuuriin, mitä toivoa on ihmisillä, jotka ovat eläneet viimeiset 1400 vuotta samojen, erittäin sisäänlämpiävien sääntöjen mukaan?

Monikulttuuri tuottaa yhteentörmäyksiä, rasismia, sortoa, sotaa ja terroria. Mikään ei rökitä antirasistien kohtaamisteoriaa kuten monikulttuuristen maiden todellisuus. Suvaitsevaisimmat kansat ja rauhallisimmat, turvallisimmat maat löytyvät säännönmukaisesti etnisesti ja uskonnollisesti homogeenisimpien maiden listalta. Sotaisimmat, sortavimmat ja rasistisimmat maat taas monimuotoisimmista. Jos kohtaamisteorialla olisi mitään todellisuuspohjaa, eivätköhän sunnit ja shiiat olisi viimeisen vuosituhannen aikana oppineet elämään samoilla alueilla tappamatta toisiaan. Samoin Afrikan heimosotien luulisi sen perusteella olevan muinaishistoriaa.

Poliittisia ratkaisuja voidaan tehdä sen estämiseksi, että monikulttuurin kaaos ja sekasorto pesiytyvät meidänkin asuinsijoillemme. Vaikka massamaahanmuuttoa ja monikulturismia yritetään maalata vääjäämättömäksi kehitykseksi, jotta kansa ei aktivoituisi sitä vastustamaan, on se valintakysymys samoin kuin mikä tahansa muu kansakunnan tulevaisuuteen vaikuttava linjanveto.

Tietenkään 20-30 vuotta sitten omaksuttu yhteiskunnallinen trendi ei ole vääjäämättömyys sen enempää kuin 90-luvun mammafarkutkaan. On totalitäärisiä diktatuureja, jotka ovat olleet pitkäikäisempiä kuin monikulturismi tähän mennessä. Saksa oli 1930-1940-luvuilla totalitäärisen ideologian hallussa, ja ideologia ajoi maan raunioiksi. Sekään ei tuominnut Saksan koko tulevaisuutta tiettyyn muottiin. Monikulturismin tuhot Euroopassa ovat vielä rajallisemmat kuin natsismin tai kommunismin, mutta meidän pitäisi uskoa aatteeseen sitoutumisen olevan peruuttamatonta.

Suvereeni valtio voi itse päättää, kenelle se sallii etuoikeuden saapua maahan ja asettua siihen asumaan. Esimerkiksi Japani on tätä oikeutta käyttänyt hyvällä menestyksellä, ja japanilaiset tiedostavat, että parin vuosikymmenen mittainen työvoimapula on huomattavasti pienempi haitta kuin peruuttamaton demografinen muutos, joka rappeuttaa yhteiskunnan kaikki tasot yhteenkuuluvuudesta talouteen.

Tällaista ihmisille tuli mieleen Tukholmasta 1960-luvulla.

Tämä mielikuva Tukholmasta herää nykyään.

Tulevaisuutemme voi rakentaa joko fantasian tai yhteiskuntaa ja ihmisluontoa koskevan kokemusperäisen tiedon varaan. Voimme haihatella, että ehkä jossain vaiheessa monikulttuurin homeopatia alkaa tepsiä, vaikka se ei ole tepsinyt koskaan yhdessäkään muslimien massamaahanmuuton kohteeksi joutuneessa maassa, tai voimme todeta, että monikulturismi on fantasiaa ja tehdä kaikkemme monikulttuurin todellisuuden välttämiseksi. Se ei tule muuttumaan paremmaksi. Ei tule aikaa, jolloin ensimmäisessä kappaleessa listatut ongelmat väistyisivät auvoisan rinnakkaiselon tieltä. Ei ole mitään tähän todellisuuteen pohjautuvaa syytä uskoa niin.

Monikulttuurin todellisuuden välttäminen on ehdottoman ajankohtainen ja välttämätön päätöksenteon aihe, koska virhepäätöksen seuraukset ovat peruuttamattomat. Kaikissa muissa politiikan osa-alueissa soutaminen ja huopaaminen on mahdollista, mutta ei tässä. Ruotsi, Saksa tai Iso-Britannia eivät koskaan enää tule olemaan entisellään. Näissä maissa ei voida enää muuttaa mieltä ja perua päätöstä. Demografia ja talous maalaavat todella synkeät kuvat siitä, missä tilassa nämä maat ovat vaikkapa 50 tai 100 vuoden kuluttua.

Suomalainen Suomi on todellinen, täysin toteutettavissa oleva vaihtoehto ja ainoa vaihtoehto, jonka varaan kansakunnan tulevaisuuden voi pitkällä tähtäimellä rakentaa. Sen vaihtoehdon voi valita turvautumatta fantasioihin siitä, että ehkäpä ihme tapahtuu ja synkät tulevaisuudenkuvat eivät toteudukaan.

Meidän tarvitsee vain lakata toteuttamasta 1990-luvulla aloitettuja virheratkaisuja ja jatkaa Suomen rakentamista samalla linjalla, jolla sitä rakennettiin maan ensimmäiset 70 vuotta, ja tulevat sukupolvet voivat kasvaa turvallisessa, rauhallisessa ja yhteenkuuluvuutta kokevassa, suomalaisten asuttamassa Suomessa. Niin yksinkertaista se on.