Hakatun valkoisen syndrooma - pelkoa ja inhoa Manchesterissä

Manchesterin iskun tähän mennessä tunnistetut kuolonuhrit. Saffie-Rose Roussos (8 vuotta),
Georgina Callander (18) ja John Atkinson (26).

Tähän mennessä 22 ihmistä on kuollut pop-tähti Ariana Granden konsertissa tapahtuneessa terrori-iskussa, jossa 22-vuotias libyalaisten pakolaisten lapsi Salman Ramadan Abedi räjäytti itsensä kotitekoisella räjähdeliivillä väkijoukossa konserttiareenan aulatilan läheisyydessä. Grande on erityisesti pikkutyttöjen ja teinien suosiossa, ja isku olikin kaiketi suunnattu juuri lapsia tappamaan, ja heitä uhrien joukossa tiedetään olleen.

Tässä vaiheessa edes rasisminvastustajat eivät enää kehtaa aloittaa "no eihän se välttämättä ole muslimi" -heittoja, koska tietävät itsekin, mitä tuleman pitää. Se kertoo syvästä piittaamattomuudesta heidän aatemaailmassaan. He tietävät sen, minkä mekin. He vain eivät välitä. Heidän vaistonsa kertoo heille saman kuin omamme meille, mutta he valitsevat silti kamppailla järkeä ja käytännöllisyyttä vastaan kannattamalla muslimien maahanmuuttoa, joka tämänkin verilöylyn Eurooppaan toi. He ymmärtävät, että tätä on tulossa. 

Koska en saata uskoa vihervasemmiston kokoisen ihmisryhmän olevan yksinkertaisesti pahoja, haluan uskoa heidän motiiviensa löytyvän muualta inhimillisyyden kirjosta. 

Väärässä olemisen tunnustamisen vaikeus olisi yksi ymmärrettävä selitys. Virheen tunnustaminen kun ei olisi vain aatteellisen typeryyden tunnustamista vaan myös sen, että on itse ollut mukana tuottamassa yhteiskunnallista muutosta, joka on lukemattomille muille aiheuttanut kärsimystä. 

He ryhtyivät ajamaan monikulttuuria, koska tarkoittivat ja uskoivat tekevänsä hyvää. He haluavat olla hyviä ihmisiä. Kuinka raskasta voikaan olla joutua sisäistämään, että kaiken sen ajan, kun olet luullut ajavasi rauhaa, rakkautta ja parempaa maailmaa, oletkin oikeasti tuottanut raiskausepidemioita, seksuaalivähemmistöihin kohdistuvia viharikoksia, sukupuolten epätasa-arvoa sekä silpoutuneita ruumiita?

Halu vältellä todellisuuden kohtaamista on inhimillinen, mutta edesvastuuton. Tietysti moisen virheen tunnustaminen on henkilölle itselleen raskasta, mutta on jo korkea aika, että tämä ryhmä lakkaa tekemästä päätöksiä omien tunteidensa nojalla ja alkaa ajatella yhteiskuntaa ympärillään.

Pääministerirobottimme Juha Sipilä kirjoitti surunvalitteluksi standarditwiittinsä vaihtaen lähinnä kaupungin nimen. Taas Sipilä on shokissa ja tuomitsee iskun vahvasti. Onpa virkistävää. Tuossahan on melkein jo jotain eroa tusinaan aiempia surutwiittejä mieheltä. (kuva suurenee klikkaamalla)

Media ja some muistuttelevat meitä, kuinka tärkeää on jatkaa elämistä normaaliin tapaan. Ei saa antaa pelolle valtaa. Ei saa reagoida. Muuten terroristit voittavat. Kepeästi piiloteltu vihjailu länsimaisten omasta syyllisyydestä iskuihin löytää myös tiensä keskusteluun nopeasti. Joku uhrien kanssa saman ihonvärin omaava on joskus pommittanut, joskus orjuuttanut ja joskus rasisteerannut. Ja pakolaisiakaan eivät halua. Ymmärtäähän sen sitten, että verilöylyä on tulossa.

Kuvitellaanpa, että jakaisimme vastaavia neuvoja muille väkivallan uhreille, vaikkapa hakatuille vaimoille:

Jatka kuin aina. Käy shoppailemassa. Käy konserteissa. Älä anna sen näkyä. Muuten miehesi voittaa. Ja kyllä tässä on peiliin katsomisen paikka. Oletko nyt itse ollut tarpeeksi rakastava ja omistautuva? Niin, ja muistathan sen kerran, kun vahingossa naarmutit sen autoa parkkipaikalta peruuttaessa? Nalkuttaakin olet tainnut. Nyt on tärkeintä pysyä avoimena dialogille ja välttää tunteellista kohkaamista ja hätiköintiä.

Kukaan ei sanoisi edellä mainittua neuvontaa solidaarisuudeksi, myötätunnoksi tai millään inhimillisellä tai käytännöllisellä tasolla järkevästi. Se, mikä ei toimi mikrotasolla, ei yleensä toimi myöskään makrotasolla. Jos pään painaminen hiekkaan ja itsesyyttely ei auta yksittäistä uhria, ei se auta yhteiskuntaakaan. Kuitenkin meidän halutaan potevan yhteiskunnallista hakatun naisen syndroomaa: jopa lastemme murhaaminen pitäisi kokea meidän syyksemme.

Järkyttävä esimerkki tällaisesta vastenmielisen alentuvasta neuvomisesta tuli Rasmus-ryhmässä hääräävän Ana María Gutíerrezin blogipäivityksestä Manchesterin iskuun liittyen:

"Pahuudelle ei pidä antaa tilaa. Nyt tarvitaan rakkautta ja kauneutta elämämme ympärille. Ihan oikeasti, jaksaisit nyt vain rakastaa!"

Uskoisitko Gutíerrezin sanovan tuota päin naamaa vaikkapa 8-vuotiaan Saffie-Rosen äidille? Tuskin. Hän kuitenkin kehtaa tuon kirkkain silmin meille suomalaisille sanoa. Minä rakastan. Paljonkin. Minulla on kauneutta ympärilläni myös. Sillä vaan ei ole yhtään mitään tekemistä sen kanssa, päättääkö joku Allahin kunniaksi räjähtää väkijoukossa. Minun tekemiseni eivät siihen vaikuta. 

Gutíerrez kuuluu siihen lapselliseen koulukuntaan, jossa valitaan leikkiä, että sota vaatii molempien osapuolien suostumuksen ja että tarpeeksi raivokas silmien ummistaminen ja kumbayaan veisaaminen saa ongelmat ennemmin tai myöhemmin katoamaan itsekseen. Sota ei vaadi meidän suostumustamme. Riittää, että joku keksii sen meitä vastaan aloittaa. Sodassa sitten olemme - halusimme tai emme. Jos kiistämme roolimme sodan osapuolena, meistä tulee yksipuolisen sodan - jota kansanmurhaksikin kutsutaan - uhreja. Jos tunnustamme roolimme, voimme ryhtyä toimenpiteisiin ja voittaa. 

Terrorismi ei ole menossa minnekään. Tämä on vasta alkua. Jo tämä saadaan aikaan Euroopassa, jossa muslimeja on vasta muutama prosentti. Jos haluaa arvioida tulevaisuutta, voi katseen kääntää vaikkapa Irakiin tai Somaliaan, jossa muslimeita ovat lähes kaikki. Väkivallan määrä korreloi muslimien määrän kanssa. Paremmaksi tämä ei muutu, ellei politiikkamme muutu paremmaksi. Terrorismilta, raiskausaalloilta ja muilta ongelmilta ovat välttyneet Euroopassa vain ne maat, jotka ovat tiukinta linjaa muslimien maahanmuuton suhteen pitäneet.

On myös täysin epärealistista turvautua fantasioihin siitä, että ehkäpä integraatio, rasismin vastustaminen ja avoimuus veisivät ongelmat pois. Yksikään länsimaa ei muslimien integroinnissa ole onnistunut. Suomalaiset ovat hieno ja pätevä kansa, mutta ei nyt kuvitella, että meillä olisi taikuus, jolla onnistua jossain, missä kaikki muut ovat epäonnistuneet. Varsinkin, kun mitään viitteitä moisen magian olemassaolosta ei ole. Poliitikkomme noudattavat muiden maiden itsemurhan reseptiä vaihe vaiheelta, vain muutaman askeleen muita jäljessä. 

Tähänkin itsepetokseen uskovia kehottaisin suuntaamaan katseensa Lähi-Itään ja Pohjois-Afrikkaan: tuskinpa muslimeilla siellä integraatio-ongelmia on? Tuskinpa heitä kohtaan muiden muslimien keskellä rasisteerataan? Mutta terrorismia on vielä paljon enemmän kuin meillä. Seksuaalirikokset ja naisten epätasa-arvo ovat arkipäivää, homojen oikeuksista ei ole tietoakaan. 

Jos olet päästänyt ketun kanalaan, voit toki syyttää verilöylystä omia puutteellisia toimiasi ketun integroimiseksi. Tosiasia kuitenkin on, että virheesi oli päästää kettu kanalaan. Ketulla on ketun luonto.

Yhdenkään suomalaisen vanhemman ei ole vielä tarvinnut haudata jihadisti-iskussa kuollutta lasta, mutta lukemattomat ovat toivottomina yrittäneet lohduttaa raiskattua, ahdisteltua, pahoinpideltyä tai ryöstettyä lastaan. Kukaan ei tule ja suojele maatasi ja lapsiasi sinun puolestasi. 

Nyt on aika miettiä, aiotko esi-isiesi tavoin tehdä velvollisuutesi osana suomalaisuuden monituhatvuotista jatkumoa vai painatko pääsi hiekkaan ja toivot, että kukaan tulevista vainajista ei tule olemaan sinun lapsesi. Ei tarvita ihmetekoja. Tarvitaan ainoastaan rohkeutta todeta ongelma, puhua siitä ja vaatia päättäjiämme tilille. 

Vasemmiston Berliini-neronleimauksia

Terrori-iskujen jälkimainingit ovat muotoutuneet länsimaisille rutiiniksi. Sympatianosoitusten, unohtamisen ja toistamisen kierteen sivunäytöksenä on haittamaahanmuuttoa kannattavien islam-apologeettojen yritykset selittää kaikki parhain päin ja hämmentää varsinaista keskustelua islamilaisen terrorismin uhasta ja hallitsemattoman maahanmuuton muista haittavaikutuksista.

Seuraavassa kooste muutamista näistä neronleimauksista.

Demarien Jaakonsaari esittää tässä tietynlaisen vasemmistolaisen vitsin. Hän ensimmäisellä lauseella ja hashtageillä antaa ymmärtää, että puhuisi Berliinin iskusta. Sitten tuleekin yllätyskäänne: hähä, vitut minä valkonaamoista - muistakaamme laittomia maahantulijoita, jotka hukkuvat haaveillen eurooppalaisesta elintasosta.

Ai tehdään kaikkemme? Näin sanoo mies, joka on itse tehnyt kaikkensa, jotta tulevaisuuden terroristien maahanpääsy sekä oleskeluluvan ja mukavan elintason saavuttaminen olisi mahdollisimman helppoa. Vihreiden linjaus maahanmuuton ongelmien ratkaisemiseen on yksinkertainen: sano "ihmisoikeudet", laita kädet korville ja kuvittele, että ongelma katoaa.

Tästä Ylen toimittajan twiitistä tuskin tarvitsee sanoa, mikä siinä on vialla.

Somevaarin keittiöfilosofiaa. Juu-u, epäilen vähän, että radikalismi ei tasapainoisia, onnellisia ihmisiä vedä puoleensa, mutta miten se liittyy mihinkään? Piileekö tässä joku vaivihkainen syyllistys, jonka mukaan länsimaisten olisi kuljettava munankuorilla muslimien ympärillä heidän kaikki toiveensa täyttäen, ettei Mehmet vaan koe tyytymättömyyttä saamaansa palveluun ja räjähdä?

Ällistyttävin lausunto tuli kuitenkin Matti Vanhaselta. Mikäli tämä on kaikella vakavuudella annettu lausunto, kannattaa Vanhasen suosiolla kieltäytyä tulevista kommentoinneista, koska selvästi hänen todellisuudentajunsa, kykynsä hahmottaa asioita ja logiikkansa ovat vakavasti hämärtyneet. Jos Matti osaa selittää, mitä hän tällä hakee, voi hän ottaa minuun yhteyttä ja lisään hänen perustelunsa tekstiin.

Toivossa on hyvä elää, ajatteli kai rasmuslainen yrittäessään vakuutella itselleen, että Berliinin terrori-iskun takana saattaa olla natsi. "Rekka oli Puolasta, Puolan hallitus on oikeistolainen...Kunhan sanon."

Ylläoleva tekstinkappale on ote Jori Eskolinin blogipäivityksestä, joka julkaistiin vain tunteja Berliinin iskun jälkeen. Jorilta ei vienyt kauaa määrittää, kuka on tämän tarinan todellinen pahis. Yhdessä vaakakupissa on taparikollinen, joka ajoi rekan väkijoukkoon, toisessa taas meppi, joka sarkastisesti heitti Facebookissa Allahin taas olleen suuri ainakin Ankarassa ja Berliinissä. Valinta oli Jorille takuulla helppo.

Rasmus-ryhmässä kauhisteltiin Halla-ahon sarkasmia täytenä raakalaismaisuutena usean ketjun voimin, mutta jostain syystä samaa reaktiota ei herättänyt erään rasmuslaisen keskustelunaloitus, jossa hän sarkastisesti ihmetteli, miksi maahanmuuttokriittiset eivät kiinnostu Zurichin ammuskelusta. Terrori-iskun politisointi ja sarkastinen kommentointi on sallittua vain vasemmistolle.

Kunniamaininta annettakoon myös Kansan Uutisille, joka Berliiniä käsittelevässä artikkelissaan siirsi enemmän tai vähemmän hienovaraisesti puheenaiheen itselleen miellyttävämpään suuntaan. Tässä KU:n artikkelin väliotsikot järjestyksessä:

Väärä mies pidätetty?
Kuorma-auto Puolasta
Suosittu joulutori
Turvatoimet eivät silmiinpistäviä
Trump lietsoo vihaa

Pommi-iskuja ja joukkopuukotus - Yhdysvalloissa raju viikonloppu

Palomiehet vievät loukkantuneita hoitoon Chelsean naapurusstossa New Yorkin Manhattanilla.
(kuva: The Telegraph)

Yhdysvalloissa on tapahtunut kolme epäiltyä terrori-iskua kahden päivän sisällä. Nyt monet pelkäävätkin, ovatko iskut alkusoittoa uudelle islamilaisen terrorismin aallolle, koska edellinen suuri ISIS-isku -San Bernardinon ammuskelu -  sattui viime vuoden puolella, ja kolme lyhyen ajan sisällä tapahtunutta iskua luovat ainakin vaikutelman koordinoinnista. ISIS on kehottanut länsimaisia seuraajiaan tekemään ns. yksinäisten susien iskuja, mitä kannattajat ovat totelleet mm. Ranskassa ja Saksassa.

Ensimmäinen isku tapahtui lauan New Jerseyssä, jossa asevoimilla oli juoksutapahtuma. Iskussa oli siis hieman kaikuja Bostonin maratonin iskusta, jonka tekivät pakolaistaustaiset islamistit. Putkipommi räjähti ilmeisesti roska-astiassa, Kukaan ei loukkaantunut iskussa.

Toinen isku tapahtui ennen yhdeksää lauantai-iltana paikallista aikaa, kun itsetehty pommi räjähti New Yorkin Manhattanilla ja haavoitti 29 ihmistä. Päivän kaksi eri iskupaikkaa eivät ole kovin kaukana toisistaan, joten molempien iskujen takana voi olla samakin tekijä tai tekijöiden ryhmä.

New Yorkissa räjähtänyt pommi oli tehty itse jonkinlaiseen metalliastiaan, kuten isoon työkalupakkiin, ja toinen pommi löytyi räjähtämättömänä lähialueelta. Pois kuljetettu räjähde oli rakennettu painekeittimestä ja kännykästä. Kukaan ei ole vielä ottanut vastuuta pommi-iskuista. NYPD:n mukaan on räjähdysten tahallisuus on selvää, mutta pormestari Bill de Blasio varoo viittaamasta terrorismiin.

Kolmas isku oli köykäisesti varustetun islamistin tyyppiteko eli joukkopuukotus. Vastaavanlaisia iskuja on nähty aiemmin Saksassa ja Britanniassa, ja näihin tekoihin tyypillisesti ryhtyvät omin päin radikalisoituneet islamistit, joilla ei ole kunnollisia yhteyksiä paremmin varustettuihin taistelijohin tai juuri teknistä osaamista. Puukottaja iski lauantaina st. Cloudin ostoskeskuksessa Minnesotassa ja haavoitti kahdeksaa. Yksikään uhreista ei saanut kuolettavia vammoja, mutta tekijä kuoli poliisin luoteihin. ISIS on ilmoittanut miehen olleen ISIS-taistelija, ja hyökkääjä oli kysynyt yhdeltä uhrilta, onko tämä muslimi.

Sure, unohda, toista.

Sureminen on uusi länsimainen joukkueurheilu. Järkytytään, surraan, unohdetaan ja toivotaan, että
saisi edes muutaman kuukauden normaalia elämää välissä.

Terrori-iskujen jälkeisiin uutisotsikoihin ja somekeskusteluihin tiivistyy jotain hyvin olennaista länsimaisten selkärangattomuudesta taistelussa islamisteja vastaan. Iltalehti kertoo, että presidentti Sauli Niinistö tuomitsee jyrkästi terrori-iskut. No mitä muutakaan? Poliitikkojen selkärangattomuuden mahdollistaa tietysti media, joka vain hymyssä suin julkaisee typerimmätkin latteudet kysymättä, mitä oikeasti aiotaan surunvalittelujen ohella tehdä.

 Jo nyt Twitterissä trendaa #PrayForNice, jonka voimin hyveliputtajat voivat taas aloittaa uuden kierroksen tässä kieroutuneessa kehässä, jota länsimaat islamistien kanssa kiertävät. Hashtagit, profiilikuvafiltterit ja poliittikkojen synteettistä myötätuntoa uhkuvat somepostaukset eivät ole tarvittuja. Kukaan ei pyydä niitä, niistä ei ole mitään hyötyä. Kuitenkin tämä haaskalintujen joukko on aina paikalla valmiina solidaarisuuteen, jonka voimalla on mukava näyttää kavereille, kuinka hyvä ihminen sinä olet, koska sinä todella välität.

Kaikki tämä on melua, jonka alle hukkuu se olennainen, aidon myötätunnon keskustelu. Kuten Raheem Kassam sanoi Breitbartissa tänään, ei ole solidaarisuutta katsella sivusta raiskausta ja twiittailla myötätunnosta uhria kohtaan. Aito sympatia ja solidaarisuus ei elä sometrendien listalla tai iltapäivälehtien otsikoissa vaan tässä todellisuudessa.

Tuntuu käsittämättömältä, että tuon joutuu edes sanomaan, mutta sellainen on mentaliteetti nykyisin. Länsimainen hyveliputtaja twiittaa "rakkaus voittaa vihan" ja kokee suurta itsetyytyväisyyttä osallistuttuaan taisteluun ISIStä vastaan. Jos heiltä kysyy selitystä sille, miten heidän kampanjointinsa materialisoituu oikeaan elämään ja ISISin tappioksi, he loukkaantuvat, kuin olisi syvästi epäkohteliasta kyseenalaistaa heidän hyveliputuksensa merkityksellisyys.

Törkein piirre näissä hyveliputtajissa on, että he kehtaavat mustamaalata itseään myötätuntoisemmat tunteettomiksi julmureiksi. Jos ei osallistu teennäisen solidaarisuuden tanssiin ja kannusta muita, on paha ihminen, koska nämä ihmiset mittaavat hyvyyttä postattujen itkuhymiöiden määrässä. 

Syy tälle haukkumiselle on tietenkin motiiveissa: hyveliputtajat nimenomaan haluavat tuntea itsensä hyviksi ihmisiksi. Ei se ole kivaa kun on aamun somettanut rukous-emojien ja Googlen avulla löydettyjen surusitaattien voimin, ja sitten joku tulee pilaamaan hyveliputuksen sanomalla, että et sinä oikeasti tee mitään hyvää. Omat tunteet ovat uhreja tärkeämmät hyveliputtajille.

Sama näkyy politiikan maailmassa. Trump kerää paheksuntaa poliitikkotovereiltaan, koska hänen pragmaattisuutensa korostaa muiden poliitikkojen tyhjää sanahelinää. Trump saa muut näyttämään huonolta, koska hän ehdottaa oikeita käytännön toimia. Tämä käytännöllisyys halutaan karistaa, joten muut poliitikot ja vasemmistomedia kirjoittavat joka terrori-iskun jälkeen enemmän järkyttyneitä juttuja Trumpin twiiteistä kuin itse terrori-iskusta. 

Jos johtajamme olisivat palokunta, he olisivat ryhmä voivottelevia vätyksiä kertomassa palavan talon omistajalle, että ei saa antaa pelolle valtaa. Samaan aikaan Trump yrittää keriä letkuja auki, ja sekös vätyksiä harmittaa, koska se luo heillekin paineen tehdä jotain.

Jos tuntee aidosti myötätuntoa uhreja kohtaan, silloin haluaa tietenkin estää uusien uhrien syntymisen. Aitoa myötätuntoa kokeva tekee parhaansa, ei sitä, mikä on helppoa. Me emme voi koskaan selviytyä ja voittaa, jos vastaamme luoteihin, räjähdyksiin ja yliajoihin emojeilla ja latteuksilla. Lopettakaa se lässytys ja osoittakaa kerrankin aitoa myötätuntoa vaatimalla käytännön toimenpiteitä tulevien uhrien syntymisen estämiseksi.