Miksi moderni parisuhde ei vaan toimi

Modernin parisuhdemallin mukaan tasa-arvo tarkoittaa samanlaisuutta. Tämä sosiaalisesti hyväksytty tapa ylläpitää parisuhdetta toimii käytännössä niin, että suhteen molemmat osapuolet tekevät tasaisesti oman osuutensa yhteisen elämän ylläpidossa ilman sen kummempia rooleja. Kuulostaa teoriassa hyvältä, mutta malli ei toimi käytännössä, koska se ei ota huomioon parisuhteen kehittymisen vaatimaa tunteellista ulottuvuutta. 

Se voi kuulostaa oudolta, mutta antakaas kun selitän. Kun suhteen osapuolet tekevät juuri oman osuutensa eli huolehtivat ruokansa, pyykkinsä, kotityönsä ja laskunsa itse, ihmiset eivät oikeastaan edes ole parisuhteessa vaan kämppiksiä. He elävät kahta itsenäistä elämää saman katon alla kuin hieman huorahtavat kämppikset, joilta aika ajoin saa seksiä. 

Koska parilla ei ole yhteistä elämää vaan kaksi itsenäistä elämää, ei suhteen dynamiikka juuri edistä keskinäisen luottamuksen tai kiintymyksen syntymistä. 

Moderni suhdemalli ei ole tuottanut suurempaa onnellisuutta vaan itse asiassa laskenut sitä. 1950-luvun kotirouva oli tutkitusti onnellisempi kuin nykypäivän nainen. Osasyy tälle on oman hypoteesini mukaan suhteiden dynamiikassa.

Parisuhde tarvitsee jonkinlaisen terveen ja toimivan dynamiikan. Aikojen saatossa toimivimmaksi yhteiskunnan ja suhteen osapuolien kannalta on havaittu perinteisiin sukupuolirooleihin nojaava parisuhdemalli. Tykkäsivät feministit siitä tai eivät, se on se malli, jolla yhteiskuntamme on rakennettu.

Perinteisessä parisuhteessa on naisen ja miehen roolit. Mies on tyypillisesti ollut perheensä elättäjä, nainen miehestä ja lapsista kotona huolehtiva äiti. Dynamiikka on täysin erilainen, koska tässä mallissa ihmiset joutuvat sekä tarjoamaan kumppanille jotain että antamaan osan omasta hyvinvoinnistaan toisen käsiin. Toisen on luotettava siihen, että ruokaa ilmaantuu ja kodin asiat ovat hoidettuina, toisen taas siihen, että tarvittavat tulot siihen löytyvät. 

Tämä malli kehittää keskinäistä luottamusta, läheisyyttä ja kiintymystä aivan toisella tavalla kuin kahden itsenäisen elämän rinnakkainen ylläpito. Sama pätee myös ei-materiaalisiin asioihin: perinteisessä mallissa miehen palkkioita oman roolinsa hoitamisesta ovat olleet tietysti myös naiselta saatu henkinen tuki sekä seksi, nainen taas saa jonkun, joka kuuntelee huolia, ilahduttaa aika ajoin pienillä teoilla ja tukee raskaina aikoina.

Kulttuurimme on tällä hetkellä epäterveisiin mittasuhteisiin saakka itsenäisyyttä arvostava. Äärimmilleen viety itsenäisyys kun ei juuri terveen parisuhteen kanssa sovi yhteen. Jotta mitään syvempää tunteellista ulottuvuutta suhteeseen voi syntyä, on parin tarvittava toisiaan. Tämä tietysti ensin tapahtuu vain henkisellä tasolla mutta myöhemmin siihen yleensä liittyy monenlaisia materiaalisia sitoumuksia, jotka lähentävät paria ja ajavat eron mahdollisuutta kauemmas.

Tasa-arvo ei tarkoita sitä, että ihmisten olisi oltava toistensa klooneja juuri samoja asioita tehden. Se voi toteutua monin eri tavoin, eivätkä perinteiset sukupuoliroolit tee ihmisistä eriarvoisia, ellei niitä tavalla tai toisella yksilö väärinkäytä kumppaninsa alistamiseen. 

Ei ole väärin tarvita toista ihmistä tai jättää pyrkimättä 100-prosenttiseen itsenäisyyteen. Jos toisessa vaakakupissa on onnellinen elämä ja toisessa modernit ideaalit, jotka eivät todennäköisesti johda tämänhetkisiä avioerotilastoja parempaan menestykseen, miksi ihmeessä uhrata oma elämänsä muiden ideologian mukaan elämiseen?