Tunnetuksi median tyrkytyksellä - Paris Hiltonia turhemmat julkkikset

Hotelliperijätär Paris Hiltonia on kutsuttu ensimmäiseksi ihmiseksi, joka oli kuuluisa pelkästä kuuluisana olemisesta - famous for being famous, mutta viimeiseksi hän ei suinkaan jäänyt. Mutta entä, kun joku on kuuluisa ainoastaan siksi, että ystävät ja myötämieliset ihmiset mediassa tekevät kaikkensa tyrkyttääkseen tätä henkilöä kansan tietoisuuteen?

Yhä useammin olen huomannut ihmetteleväni lehtijuttuja lukiessa, että kuka ihme tämä haastateltava edes on, jota media kutsuu "somevaikuttajaksi" tai "muusikoksi". Ehkä olen vain tulossa vanhaksi ja jäänyt tuoreimmista ilmiöistä jälkeen? 

Tarkistan asian: Ylen esittelemällä "somevaikuttajalla" on reilut tuhat seuraajaa, ja Hesarin hehkuttamalla muusikolla Youtubessa alle 2000 tilaajaa. Vika ei siis ole minussa.

Vain median tyrkytyksen vuoksi olen edes kuullut nimet Mona Bling, Yeboyah tai Miisa Asikainen, ja tämä tunnettavuus on ontompaa kuin edes Paris Hiltonilla: Hiltonista tuli julkkis seksivideon vuodettua julkisuuteen, ja hän pysyi otsikoissa yleisön tahdosta: Paris kiinnosti, joten hänestä kannatti tehdä juttuja, ja hänelle kannatti antaa oma tv-sarjansa, joka Suomessa esitettiin nimellä Leidit landella.

Mutta yleisö ei janoa kuulla Yeboyahin viimeisimpiä kuulumisia tai nähdä kuvia Mona Blingin asuvalinnoista. Media tuottaa tarjontaa, jolle ei ole kysyntää. Miksi? Mainitsemani henkilöt ovat vain muutama esimerkki median vängällä tyrkyttämistä "julkkiksista", mutta näitä persoonia yhdistää se, että he ovat medialle ideologisesti miellyttäviä ihmisiä, vaikka yleisöä he eivät kiinnostaisikaan.

Vihervasemmiston aktiiveilla on hyvin lyhyet langat mediaan.

Jos olet ihmetellyt, miten vaikkapa Suomessa asuva grönlantilainen päätyy Ylen juttuun valittamaan Eskimo-jäätelön nimestä, selitys on vallan yksinkertainen: toimittaja ja miehen tyttöystävä ovat kavereita keskenään ja käyneet koulua yhdessä. Näin toimittajan kaverin poikaystävä päätyy juttuun esiteltynä siihen tapaan, kuin hän olisi merkittäväkin yhteiskunnallinen keskustelija, vaikka suuri yleisö ei häntä tunne, eikä kukaan yleisöstä hänen mielipidettään jäätelöihin ole pyytänyt. Mutta hänen esittelemisellään saadaan luotua vaikutelma siitä, että hän edustaisi laajemman ihmisryhmän mielipidettä eikä vain toimittajan omistautumista trendikkäälle rasismivalitukselle.

Mona Bling on "transnainen", joten häntä esitellään somevaikuttajana sen vaikutelman luomiseksi, että trans-asiat resonoisivat suurestikin kansan syvissä riveissä - Mona on siis vain median välikappale sen illuusion luomisessa, että vihervasemmiston marginaali-ilmiöt olisivat suositumpia kuin ne todellisuudessa ovat.

Sama pätee Asikaiseen. Hän ei päädy Hesarin juttuun "somevaikuttajaksi" siksi, että juuri hänessä olisi jotain erityisen kiinnostavaa, vaan siksi, että hän toimii suukappaleena asioille, jotka toimittaja itse haluaa viestiä. Hänen aktiivisimmalla somekanavallaan Instagramissa on 6751 seuraajaa ja 998 seurattavaa.

(Vertailun vuoksi: minun aktiivisimmalla sometililläni eli Twitterissä on reilut 15 800 seuraajaa ja 397 seurattavaa. Seurattavien määrä on siten olennainen, että "takaisin seuraamisella" voi nostattaa omia seuraajalukujaan, ja jotkut julkkikset ovat tehneet siitä suoranaisen ylpeyden aiheen, että he eivät seuraa ketään, mutta heillä on miljoonittain seuraajia. Jos Miisa on somevaikuttaja, minä kai olen sitä tuplasti enemmän, mutta en ikinä kehtaisi moista sanaa itsestäni käyttää. Olen aktivisti, ja itsensä "vaikuttajaksi" kutsuminen perin heikoin meriitein narahtaa korvaan melko narsistisena.)

Jos toimittaja vain kirjoittaisi mielipidekirjoituksen vaikkapa Miisa Asikaisen asiasta eli läskiaktivismista, illuusion luominen ei onnistuisi: jokainen lukija näkisi ensi silmäyksellä, että kyseessä on toimittajan mielipiteen ilmaisu, eikä tämä kirjoitus edusta muuta kuin sitä yksilön mielipidettä. 

Mutta jos mielipidekirjoituksen sijaan tehdään juttu "somevaikuttajasta", ja toimittajan mielipiteitä esittävää ihmistä esitellään vaikutusvaltaisempana ja kiinnostavampana kuin hän todellisuudessa on - näissä lehtijutuissa ei koskaan kerrota somevaikuttajien seuraajamääriä - voidaan luoda vaikutelma laajemmasta yhteiskunnallisesta ilmiöstä, ja jutulla on enemmän psykologista voimaa kuin yhden toimittajan mielipidekirjoituksella.

Se, minkä ihmiset uskovat olevan yleinen mielipide, vaikuttaa siihen, millaisia asioita he itse kokevat turvalliseksi sanoa, ja minkä sanomista he varovat. Jos ihminen vaikkapa kuvittelee, että valtaenemmistö hänen työkavereistaan pitää vihapuhetta vakavana ongelmana, kynnys ilmaista kriittisiä mielipiteitä maahanmuuttopolitiikasta tai vähemmistöistä nousee, vaikka todellisuus voi hyvinkin olla, että jokainen työpaikalla on saman illuusion vallassa: todellisuudessa heidän mielipiteensä eivät ole kovin erilaisia kuin työkavereilla, mutta vaikenemiseen riittää se, että he luulevat olevansa erilaisia. Kaikki luulevat muiden näkevän keisarin uudet vaatteet.

Oma lukunsa väkisin tyrkytetyissä persoonissa ovat Ylen suojatyöpaikkojen täyttäjät, jotka eivät markkinataloudessa voisi koskaan elantoaan ansaita samalla työllä. Ylen kolumniosasto on jo pitkään ollut käytännössä Ylen feministiosasto, jonne palkataan osastopomo Rakel Liekin kavereita ja hänelle ideologisesti mieluisia henkilöitä saamaan vakiotulot kirjoituksista, joilla he itsenäisinä bloggaajina eivät koskaan menestyisi. Näin vaikkapa Emmi Nuorgamistakin saadaan kirjoittamisella ansaitseva henkilö.

Yeboyah - kun ketään ei kiinnosta, vaikka kuinka tyrkyttäisit

Erityisen hauska tapaus on räppäri Yeboyah, jota eritoten Helsingin Sanomat on tyrkyttänyt lukijoilleen aktiivisesti. Juttu Helsinkiläinen räppäri Yeboyah julkaisi visuaalisen EP:n, jolla rikotaan stereotypiaa siitä, millainen on suomalainen Elovena-hahmo osoitti, kuinka ystävät ison lehden toimituksessa auttavat uuden singlen markkinoinnissa: juttua kirjoittaessa videolla oli Youtubessa 57 näyttökertaa, mikä paljastuu juttuun sisällytetystä kuvakaappauksesta. 

Eli ainakaan niin ei Yeboyah jutun aiheeksi päätynyt, että huikea kiinnostus singleä kohtaan olisi saanut Hesarin Hilla Körkön häneen ottamaan yhteyttä. Juttu oli todennäköisesti suunniteltu jo ennen kuin videota edes ladattiin Youtubeen.

Tällä hetkellä Yeboyahin Youtube-kanavalla on hieman alle 2000 tilaajaa, ja eniten katselukertoja on kerännyt juuri Hesarin markkinoima Elovena-kappale (104 000), ja muutama muu kappale on kerännyt kymmeniä tuhansia näyttökertoja, ja kaikki niistä ovat lehdissä markkinoituja kappaleita. Lehtijuttujen videoupotukset kun kääntävät lehtijuttujen lukukertojakin näyttökerroiksi.

Räppärin uusin levy ei ole herättänyt suurta mielenkiintoa. Sen kappaleet ovat olleet tarjolla 10 päivää, ja katsotuin uusista biiseistä on katsottu 1300 kertaa. Media yrittää luoda vängällä tarjontaa, vaikka kysyntää ei vain ole.

Kuuntelin useita Yeboyahin kappaleita, jotta voisin arvioida, onko kyseessä aliarvostettu lahjakkuus vai yksinkertaisesti epäkiinnostava artisti. 

Työlästä höttöä lienee parhaiten tiivistetty kuvaus musiikista: Yeboyahilla on selvästi vaikea keksiä mitään sanottavaa, joten lyriikat ovat mitäänsanomattomia, ja niissä on valtava määrä samojen asioiden toistoa. Räppärinäkään nainen ei oikein vakuuta: kyllä hän tahdissa pysyy mutta ei osoita mitään sellaista lahjakkuutta, joka herättäisi mielenkiinnon. Huomattavasti omaperäisempää ja laadukkaampaa räppiä kuulee UG-räppäreidenkin omatuotantojulkaisuissa ja esiintymisissä. Eikä edes musiikillinen puoli pelasta: tylsää, ennalta-arvattavaa, kuin netistä ladattuja perusbiittejä, joita amatöörit usein käyttävät harjoittelussa ja demoissaan.

Sitten tapahtui jotain yllättävää: kiinnostavasti alkava kappale - nyt on otettu vaikutteita RZA:lta! Kuuntelin musiikkia kuulokkeilla, ja olin juuri sillä hetkellä makuuhuoneessa, joten lähdin olohuoneeseen katsomaan läppäriltä, mikä on tämä poikkeuksellisen onnistunut Yeboyahin biisi. 

Mutta en edes ehtinyt olohuoneeseen, ennen kuin totuus selvisi, ja kun se selvisi, nauroin ääneen: kyseessä ei ollut Yeboyahin kappale.

Youtuben automaattitoisto oli päättänyt piinani vaihtamalla ilmeisesti aiempien kuuntelujeni perusteella Wu Tangiin, ja en vain tunnistanut heti, että kyseessä on Wu Tangin Pearl Harbor, koska siitä on aikaa, kun olen heidän tuotantoaan kuunnellut yksittäisiä kappaleita enempää. Eikä ihme, että RZA tuli mieleen: hän on yksi kappaleen kirjoittajista ja sen vierailevista artisteista.

Joten ei, Yeboyah ei ole aliarvostettu ja rotunsa ja sukupuolensa vuoksi sorrettu artisti vaan parhaimmillaankin keskinkertaisuus, joka ei tarjoa mitään syytä kuunnella tuotantoaan.

Kuitenkin valtamedian kaverit puskevat tätä keskinkertaisuutta veren maku suussa suuren yleisön tietoisuuteen, mutta kiinnostusta ei vain synny, koska mitään kiinnostavaa ei ole.Ja kun Yeboyah ei ole jutun aiheena hänen musiikkinsa markkinoinnin merkeissä, hän on siellä rasismista ja seksismistä valittamisen merkeissä. 

Yeboyah pahastui siitä, että häntä itseään huomattavasti menestyneempi Pyhimys oli käyttänyt lyriikoissaan n-sanaa vuonna nappi ja kivi, ja kirjoitti pahastuksestaan somepäivityksen. Useimmat näkivät heti hänen todelliset tarkoitusperänsä: yrityksen hankkia näkyvyyttä itseä tunnetumman artistin reppuselässä nostamalla hänet tikunnokkaan ja saamalla siten myös oma nimi mainituksi, kun kaverit mediassa tekevät juttunsa somepäivityksestä.

Kun ihmiset suhtautuivat noloon huomion kerjäykseen lähinnä pilkallisesti, Yeboyah vakuutteli, että hän ei suinkaan ole huomiota hakemassa, ja itse asiassa hänen uralleen on vahingollista puhua rasismista ja seksismistä. Onko todella näin?

Juuri rasismi- ja seksismiulinoilla Yeboyah lehtiin pääsee, Yle on peräti ottanut Yeboyahin radio-ohjelman vakiojuontajaksi, ja hänellä on levytyssopimus Sonyn tallissa. Ja kaikki tämä mitättömällä yleisön kiinnostuksella mutta massiivisella tuella medialta.

Kuvakaappaus Ylen ohjelmasivulta. Etkö tiedä, keitä ovat Renaz ja Wekeza?
No en tiedä minäkään, enkä välitä asiaan perehtyä. 

Tyrkyttäminen tuottaa someraivoa, mutta onko siinä järkeä?

Monet ärsyyntyvät tällaisten persoonien jatkuvasta tyrkytyksestä ja heidän valituksistaan, mutta minä menen lähinnä mietteliääksi: ymmärtävätkö nämä ihmiset olevansa vain äänitorvia toimittajan omille mielipiteille ja että toimittaja itsekään ei välitä tuon taivaallista heistä persoonina, vaan heidän tilallaan voisi olla aivan kuka tahansa samaan muottiin sopiva henkilö, vai onko kyseessä enemmänkin symbioottinen suhde, jossa "influensserit" tietävät, että heitä hyväksikäytetään agendan edistämisessä, mutta heitä ei häiritse aidon kiinnostuksen puute heitä kohtaan, koska he itsekin hyötyvät kuviosta saamalla lisää julkisuutta?

Hesarissa vihervasemmiston marginaali-ilmiöiden markkinointi rajoittuu pääsääntöisesti pariin juttuun viikossa ja painottuu vahvasti Nyt-liitteen puolelle, mutta Ylelle trans- ja rasismijutut ovat jo päivittäistä tavaraa. Eikä aina riitä sekään, koska saman päivän aikana voi tulla useita aihetta käsitteleviä juttuja Ylen nettisivuille samalla, kun Ylen radiokanavilla ja tv-ohjelmistossa tyrkytetään samaa agendaa. Ylellä kun ei ole tulosvastuuta.

Jos Hesari tuottaisi juttuja transmisogyniasta, yliopistojen valkoisuudesta ja läskifobiasta Ylen tahtiin, he menettäisivät tilaajia. Useimmat kun tilaavat Hesaria uutissisällön vuoksi. Mutta Ylen ei tarvitse välittää siitä, pitääkö kansa heidän tuotannostaan - puolen miljardin rahapotti tulee joka tapauksessa vuodesta toiseen käytettäväksi.

Miten näihin väkisin luotuihin "julkkiksiin" sitten tulisi suhtautua? Täsmälleen samoin kuin suhtautuisit heihin, jos et olisi koskaan nähnyt tyrkytysjuttuja heistä. Elät vain kuin et olisi heistä kuullutkaan. Heistä on turha ärsyyntyä tai heihin ärsyyntymistä median sekoilusta purkaa. Kuten sanottua, he ovat vain pelinappuloita yhteiskunnallisessa pelissä, jossa luodaan illuusiota marginaali-ilmiöiden todellisuutta suuremmasta suosiosta, ja on täysin ymmärrettävää, että he tarttuvat toimittajien tarjoamiin tilaisuuksiin näkyvyyden saamiseksi.

Mediaakaan on turha kritisoida, koska aktivistitoimittajat tekevät täsmälleen sitä, mitä heidän odottaisi tekevän. Jos olet jonkun lehden tilaaja, ja huomaat sen yhä useammin kirjoittavan aiheista, joista et ole kiinnostunut, mutta joista toimittaja haluaisi sinun olevan, lopeta tilaus. Kun Yle suoltaa tätä tyrkytystä, sivuuta se kokonaan tai kysy, keitä nämä ihmiset ovat, ja miksi sinun pitäisi välittää heidän sanomisistaan.

Jos ryhdyt someraivoamaan, pelaat tyrkyttäjien pussiin: sillä saadaan taas uusia otsikoita ja kenties jopa tyrkytetyn henkilön nimi trendaamaan Twitterissä. Siksi tämä kirjoitus tulee jäämään minun lopulliseksi kannanotokseni aiheeseen. En näe mitään syytä jauhaa ihmisistä, joissa ei ole mitään kiinnostavaa, mutta ilmiö itsessään oli taustoittavan blogitekstin väärti. Olen sanani sanonut.

Mielipide, jota Hesari ei suostu julkaisemaan

Kun Helsingin Sanomien mielipideosastolla väitettiin keskustelua "äärioikeiston" kanssa mahdottomaksi, koska äärioikeisto vain heittelee raiskausuhkauksia, päätin lähettää oman mielipiteeni vastineeksi. Koska HS on punavihreän kuplan pää-äänenkannattajia, en toki pitänyt julkaisun mahdollisuuksia kovin suurina mutta päätin joka tapauksessa julkaista vastineen täällä blogin puolella.

Vihervasemmisto välttelee keskustelua

Riikka Yrttiaho kirjoitti HS:n mielipideosastolla uskovansa keskustelun äärioikeiston kanssa olevan mahdotonta ja kirjailija Pirkko Saision siten astuneen populistien ansaan dialogia peräänkuuluttaessaan. Yrttiahon mukaan hänen keskustelunsa äärioikeiston kanssa ovat johtaneet väkivaltafantasiointiin ja raiskausuhkauksiin, ja tämän vuoksi keskusteluyhteys eri mieltä oleviin on suljettava täysin.

Toki minäkin voisin poimia netin syövereistä muutaman fanaattisimman vihervasemmistolaisen ja heidän käytöksensä pohjalta leikkiä kaikkien eriäviä näkemyksiä esittävien olevan samanlaisia hörhöjä, mutta se ei olisi kovin älyllisesti rehellistä - rakentavuudesta puhumattakaan. Se tosin voisi toimia näppäränä tekosyynä epämiellyttävien keskustelujen välttämiselle, jos nyt sitä tavoittelisin.

Kokemukseni keskusteluyrityksistä on toisenlainen. Toki sekaan on mahtunut täysin asiattomiakin tapauksia, mutta enimmäkseen olen vihervasemmiston puolelta kohdannut keskustelun välttelyä. Punavihreät poliitikot eivät suostu keskusteluohjelmaan, jos mukana on eri mieltä olevia, ja he säännönmukaisesti siivoavat blokkauksilla Facebook-seiniltään eriävät mielipiteet pois.

Olen reilun vuoden ajan ollut mukana kansallismielisessä podcastissa, johon kuulijat usein pyytävät vastakkaisen näkemyksen edustajia vieraaksi. Helpommin sanottu kuin tehty. Bloggaaja Saku Timonen jätti kutsuni huomiotta kahdella eri foorumilla ja blokkasi minut bloginsa kommenttiosiosta. Suvi auvinen blokkasi minut heti, kun lähetin hänelle kutsun Twitterissä. Suldaan Said Ahmed blokkasi minut Facebookissa. Susani Mahadura jalona suitsutti dialogin tärkeyttä minulle, mutta kun tarjosin siihen mahdollisuuden, hän lakkasi vastaamasta viesteihini. Listaa voisi jatkaa loputtomiin.

Podcastissämme ei takuulla kenellekään esitetä raiskausuhkauksia. Olen kutsutuille vielä erikseen korostanut, että he eivät tulisi joutumaan vyörytyksen tai ansan virittelyn kohteeksi vaan saisivat tietysti asianmukaista kunnioitusta. Hehän olisivat meidän vieraitamme.

En itsekään juuri usko, että dialogi mitään neuvotteluratkaisua voi tuottaa: valtio kun ei voi olla jokseenkin etnonationalistinen kansallisvaltio ja jokseenkin monikulttuurinen. Molempia miellyttävää kompromissia ei ole olemassa, mutta debatin käyminen aiheesta on tärkeää tiedonvälitystä ja tarjoaa kuulijoille mahdollisuuden argumenttien helppoon arviointiin.

Kuten sanoin, leimaaminen uhkailijoiksi ja äärimmäisen mustavalkoinen jako "ihmisoikeuksien puolustajiin" ja "toisenvärisen ihmisen kuolemasta iloitseviin" ovat kätevä tekosyy sellaisen keskustelun välttämiselle, jossa omat näkemykset tulisivat aidosti haastetuiksi, mutta todellisuuden kanssa niillä ei juuri ole tekemistä.

Tarjosin myös Yrttiaholle mahdollisuuden laittaa mielipiteensä äärioikeistolaisista testiin ja tulla podcastiimme*. Ovet ovat auki Monokulttuurin lähetyksiin myös muille vastaavan näkemyksen omaaville. Dialogia on tarjolla - odottelemme vain jonkinlaista katetta kauniille puheille sen tarpeesta.

*Lähetin Yrttiaholle kutsun Facebook-viestinä 15.5. klo 13:23. Nyt on 21.5., enkä ole saanut vastausta.

Hesari sensuroi meidät vaalikoneesta

Kuntavaalien alla nettisivut ovat täynnä jos jonkinmoista vaalikonetta ja -galleriaa. Erikoisin on kuitenkin Helsingin Sanomien ja Ilta-Sanomien yhdistetty vaalikone, johon ei pääse edes vastaamaan itsenäisenä, kansallismielisenä ehdokkaana.

Ilta-Sanomat tarjosi sähköpostiosoitetta, johon ehdokkaat voivat laittaa pyynnön tunnuksille, jos eivät ole tunnuksia saaneet. No, Junes Lokka ja minä laitoimme perjantaina viestin, jossa kerroimme nimemme, kaupungin ja yhteislistamme nimen sekä pyysimme käyttäjätunnuksia. Ei vastausta koko päivänä.

Maanantai-iltapäivänä vastausta ei vieläkään kuulunut, joten laitoimme viestiä toiseen kertaan samoilla tiedoilla. Ei vastausta. Seuraavaksi yritin kysellä HS:ltä Twitterissä, onko se heidän yleinen linjauksensa, että kansallismielisiä jätetään mahdollisuuksien mukaan ulos vai olemmeko me erityistapauksia. Ei vastausta.

Näin vertailun vuoksi: Ylen vaalikone on suositumpi ja ominaisuuksiltaan huomattavasti monimutkaisempi kuin HS:n versio. Ylen tuesta sai vastauksen yhteydenottoihin päivä- tai ilta-aikaan noin tunnissa myös viikonloppuisin, vaikka yhteydenottoja takuulla tuli paljon ruuhkautumisen aiheuttamien bugien takia. HS ei ole vastannut kuuteen päivään.

Tämä herättää minussa toivoa. Tämä viestii selvästi, että Hesari pelkää meidän pärjäävän. Jos he pitäisivät meitä täysin toivottomina tapauksina valtuustoon, heillä ei olisi mitään syytä meitä sulkea ulos koneestaan, koska ääniä ei tulisi kuitenkaan. Joku syy heillä kuitenkin nyt on päättää sensuroida meitä useista yhteydenotoista huolimatta.

Aiemmin minulle linkattiin keskustelufoorumiketju, jossa puhuttiin yhteislistastamme. Ketjussa sanottiin liikkuvan huhuja joiden mukaan valtamedia yrittäisi vaientaa keskustelua meistä, koska pelkää meidän menestyvän. Silloin kun luin ketjun en ollut moisesta kuullutkaan ja pidin ajatusta varsin epäuskottavana. Pari nettiöyhöä. Mitä sensuroitavaa meissä olisi? No ilmeisesti jotain on, jos meidät pitää vaalikoneestakin jättää ulos.

Seksirobotti vie mieheni

Tämän päivän nukeista on teknologisesti todella pitkä matka seksirobotteihin.

Helsingin Sanomien mielipidekirjoituksissa julkaistiin teksti otsikolla On järkyttävää ajatella, että naisrobotit voivat tyydyttää monen miehen seksielämän. 

Jo otsikko on hämmentävä. Seksielämän tyydyttäminen on yleisesti ottaen positiivinen asia, joten mitä järkyttävää on roboteissa? Mikä oikeus kirjoittajalla on järkyttyä siitä, miten joku muu seksielämänsä hoitaa, kunhan hän ei sitä tehdessä muille aiheuta vahinkoa?

Kirjoittaja (mitä varmimmin nainen) perustelee järkytystään seuraavin argumentein:

-Naisten esineellistäminen on hänestä helpompaa, mikäli seksirobotteja käytetään.
-Miehet ovat tutkitusti kiinnostuneempia helposti kontrolloitavista kumppaneista, ja tämä jotenkin aiheuttaa seksirobottien kautta jotain negatiivista.
-Huomioidaanko naisten tarpeet sitten miesroboteilla?
-Ihmiskunta voi kuolla sukupuuttoon robottien takia.
-Heikot sosiaaliset taidot omaavilla taidot eivät kehity robotin kanssa, joten he eivät osaa toimia elävien ihmisten kanssa.

Miten tämä väitetty esineellistäminen heijastuu tosielämän naisiin negatiivisina seurauksina? Esineellistäminen itsessään on ajatusrikos. Siihen ei kuole. Vain sen mahdollisesti aiheuttamat käytännön teot voivat vahingoittaa, eikä kirjoittaja perustele lainkaan, mikä on korrelaatio robotin ja moisten käytännön seurausten välillä.

Jos joku mies todella haluaa täysin alistuvan kumppanin eikä sellaista ihmisistä löydä, eikö ole parempi, että hän ottaa sellaisen robotista eikä päädy siten vaikkapa kaltoinkohtelemaan vastentahtoista ihmiskumppania? Mikä on negatiivisen seurauksen aiheuttava yhteys tutkimuksen havaintojen ja seksirobottien välillä? Sitä kirjoittaja ei selitä.

Naisten tarpeet varmasti olisi jo huomioitu miesnukeilla, mikäli sellaisille olisi tilausta. On realistisia naisnukkeja, joita valmistetaan mittatilauksena. Mikäli naisasiakkaita olisi, vapaat markkinat kyllä huolehtisivat myös tarjonnasta. 

Meitä uhkaavat aivan muut tekijät, kuten juuri väestöräjähdyksen ja nykyisen elämäntavan aiheuttama maapallon resurssien liikakulutus sekä omat toimemme. Sukupuutto kuulosta tässä täysin hatusta vedetyltä, epätoivoiselta tekosyyltä arvostella robottien käyttöä.

Ei ole kirjoittajan tehtävä päättää, miten muut ihmiset luonnettaan kehittävät. Kenelläkään ei ole velvollisuutta opetella ekstrovertiksi, eikä se kaikille luonnetyypeille ole edes mahdollista.

Ajatellaanpa robotteja mahdollisimman käytännöllisesti. Niille voisi kuvitella miesten joukosta kolme merkittävää kohdeyleisöä:

1. Sosiaalisesti rajoittuneet, jotka ominaisuuksiensa tai sosiaalisten kykyjen puutteen vuoksi eivät kykene oikeaa parisuhdetta luomaan.
2. Miehet, jotka eivät halua parisuhdetta vaan pelkkää seksiä mahdollisimman vähällä panostuksella syystä tai toisesta.
3. Invalidit, autistit yms. henkilöt, joilla fyysinen tai psyykkinen rajoite tekee kumppanin löytämisestä, parisuhteen ylläpitämisestä tai normaalin seksin harrastamisesta vaikeaa.

Miksi näillä miehillä ei pitäisi olla oikeutta päättää, miten seksuaalisuuttaan toteuttavat, kunhan eivät sillä häiritse muita? Naisille ei vahinkoa miesten robotin valinnasta koidu, itse asiassa monet naiset voivat harmilta säästyä, kun nämä miehet poistuvat parisuhdemarkkinoilta. 

On parempi, että vaikkapa sadistinen raiskaaja hutkii robottia kotona kuin oikeaa naista kadulla. Mitä taas tulee invalideihin ja muihin miehiin, jotka eivät ilmeisen rajoitteen vuoksi pysty helposti normaalia seksielämää saamaan, pitäisikö heidän tyytyä täyteen selibaattiin? Rajoitteet eivät tapa luontaisia seksuaalisia viettejä.

Kaikki tämä on varsin tekopyhää. Miesrobotteja on jo, mutta naiset eivät vain halua koko miestä, joten nukeille ei ole tilausta. He ostavat dildoja ja vibraattoreja. Jos asiaa ajattelee feministisestä näkökulmasta, eikö se ole esineellistämisen äärimuoto? Miehestä on karsittu kaikki hänet älylliseksi, tuntevaksi olennoksi tekevä, ja hänet on typistetty pelkäksi suorittavaksi sukuelimeksi toisen sukupuolen tarpeita täyttämään. Robottien vastustus taas feministisestä näkökulmasta olisi yhden sukupuolen yritys kontrolloida sitä, miten toinen sukupuoli seksuaalisuuttaan ilmaisee.

Koko HS:n kirjoitus haiskahtaa ja kauas. Tekstistä suorastaan huokuu läpi uhatuksi tulemisen tunne: kirjoittaja pelkää robottien vievän hänen paikkansa ja siten valta-asemansa miehiin. Jos miehet voivat saada realistista seksiä robotilta, miksi he näkisivät vaivaa oikukkaan ihmisnaisen eteen? 

Kysymyksen voisi kirjoittajan kaltaisille, itsensä uhatuksi tunteville naisille muotoilla näin: miksi mies näkisi vaivaa sinun eteesi? Jos kokee robotin realistiseksi uhaksi itselleen, on kait syytä pohtia, mitä itse pystyy parisuhteeseen tuomaan.

Mamurikollisuus nousee - vasemmisto valkopesee

Poliisi julkisti tammi-syyskuun välisen ajan rikostilastot tälle vuodelle, ja varsinkin ulkomaalaisten osuus rikoksissa nousi otsikoihin. Ulkomaan kansalaisten tekemissä raiskausrikoksissa kasvua oli tapahtunut 59%. Sekä seksuaalirikosten määrä että ulkomaalaisten osuus epäillyissä nousivat muissakin rikostyypeissä. Ahdistelujen määrässä kasvua oli hurjat 521%.

Suvaitsevaisto oli tietysti selittämässä tätä eroa parhain päin. Bloggaaja Saku Timonen sivuutti raiskausten määrän nousun selittelyssä kokonaan, koska sitä on haastavampi kaunistella, ja keskittyikin ahdisteluihin. Hänen teoriansa on, että koska ahdistelu on rikosnimikkeenä uusi, on ihmisten tietoisuus siitä vielä nousemassa, joten kasvua tapahtuu jo siksi. Tämä on osin tottakin: tietysti uusi rikosnimike ei kaikille ole heti alusta saakka tuttu, joten jonkinasteista kasvua voidaan odottaa.

On kuitenkin luku, joka melko pitkälti osoittaa Timosen teorian vääräksi: 59%. Se on se kasvun määrä, joka suomalaisten tekemissä ahdisteluissa tapahtui. Tuota 59% kasvua voidaan siis käyttää eräänlaisena lähtöarvona sille, kuinka paljon rikosnimikkeen tuoreus tuottaa kasvua vielä parin vuoden jälkeenkin. Ulkomaalaisten tekemien ahdistelujen määrä oli kuitenkin lähes kymmenkertainen. Miksi tietoisuus kasvaa kymmenkertaisesti ulkomaalaisten ahdisteluista?

Timonen jopa turvautui Jori Eskolinilta tuttuun selitykseen siitä, että vaikka ulkomaalaisten rikollisuus on nousukiidossa, kokonaisrikollisuuden määrä laskee. Heidän paras selittelynsä on siis siinä, että suomalaiset tekevät niin paljon vähemmän rikoksia tätä nykyä, että edes ulkomaalaisten hurjat per cap -luvut rikoksissa eivät riitä niitä nostamaan. Se ilmeinen asia tietysti jätetään sanomatta, että ilman ulkomaalaisia rikollisuuden lasku olisi ollut vielä suurempaa.

En nyt pidemmälti pureudu Timosen tekstiin jo siksikin, että siitä paistoi laiskuus. Saku on menettämässä intohimonsa ja heitti lonkalta omalle tasolleenkin heikosti argumentoidun tekstin ihan vain rauhoitellakseen tyhmimpiä lukijoitaan. En usko hetkeäkään, että hän itsekään uskoi väitteisiinsä. Niin väsynyt tekstin tunnelma oli.

Helsingin Sanomat taas uutisoi rikostilastoista otsikolla "Ulkomaalainen joutuu Helsingissä yhä useammin rikoksen uhriksi – rikoksesta epäiltyjä ulkomaalaisia viimevuotista vähemmän"
Otsikon on tarkoitus luoda se mielikuva, että ulkomaalaiset eivät juuri tekisi rikoksia mutta joutuvat suomalaisten rikollisuuden uhreiksi.

Ulkomaalaisten tekemien rikosten uhrit ovat usein toisia ulkomaalaisia, joten siellä, missä ulkomaalaisten määrä kasvaa, kasvaa myös heidän osuutensa rikosten uhreissa. Tämä ilmiö näkyy selvästi esim. turvapaikanhakijoiden väkivaltarikollisuudessa. Eivät suomalaiset turvapaikanhakijoita rikosuhreiksi tee vaan pääsääntöisesti toiset turvapaikanhakijat.

Otsikon toinen väite siitä, että epäiltyjä olisi vähemmän, on erittäin valikoivaa totuutta. Helsingissä ulkomaan kansalaisten tekemien rikosten kokonaismäärä on pienentynyt viime vuodesta, mutta se ei tietenkään kerro koko totuutta, koska useat alueen ulkomaalaiset ovat kansalaisuuden saaneita. Itä-Uudellamaalla ulkomaalaisiin liittyvien rikosepäilyjen määrä oli kasvanut 8,5%. HS:n otsikosta saisi sen vaikutelman, kuin ulkomaalaisten rikosepäilyjen määrä olisi vähentynyt kautta maan, koska paikkaa ei määritellä.

Totuus on tietysti toisenlainen, kuten blogin alkupuolen luvut kertovat. Ulkomaalaisten rikollisuus on varsinkin omaisuus- ja seksuaalirikosten osalta nousussa. Uutisointi on jälleen täysin tarkoitushakuista ja kieroa, mutta mitäpä muuta Hesarilta enää odottaisimmekaan.

Yhdistyneet Vajakit ry

Yllä eri väestöryhmien työllisyyslukuja vuodelta 2009. (Tilastokeskus)

Husu Husseinin blogi on kyllä paatoksen ja säälinkerjäyksen kultakaivos. Milloin Husu itkee, että maamme ei ole "hänen Suomensa", milloin valittaa ikävistä tilastoista. Nyt hän on jälkimmäisen parissa ja kritisoi kansanedustaja Juho Eerolaa maahanmuuttajien kurjien työllisyystilastojen esilleottamisesta. Husu väittää, että Eerola toistelee valetta, kunnes siitä tulee totta. Paitsi, että Husu ei osoita mitään Eerolan väitettä valeeksi. Husu ei kerro yhtään numeroa vaikkapa oman kansansa eli somalien työllisyydestä. Husu vain heittelee yleisluontoisia latteuksia siitä, miten ilman maahanmuuttajia roskikset eivät tyhjenisi eikä olisi bussikuskeja jättämässä Valtteria pysäkille.

No minäpä hoidan sen, minkä Husu epähuomiossa unohti, vaikka olen lukuja aiemminkin käsitellyt. Katsotaanpas suurimpien tulija-kehitysmaiden lukuja, koska niistä Eerolakin maahanmuuttoasiassa puhui. Irakilaisten ja somalien työllistyminen on heikointa, eikä niitä ole saatu nousemaan 20% tuntumaa korkeammalle kertaakaan edes jo 1990-luvulla tulleiden tulijoiden suhteen.

 Vielä paljastavampi on huoltosuhde, koska se antaa hyvän kokonaiskuvan väestöryhmän tuottavuudesta: irakilaisten väestöllinen huoltosuhde on 9,3, somalien 9,7*. Jokaisen työssäkäyvän irakilaisen tai somalin pitäisi siis tuottaa samalla ansioillaan ja luomallaan verotuotolla liki kymmenen maanmiehensä elanto, jotta koko ryhmä päätyisi edes nollille yhteiskunnan resurssien suhteen. 

Ymmärrettävää, että Husu ei mennyt yksityiskohtiin. Tilastojen sijaan hän tarjoilikin vain henkilöön käyvän hyökkäyksen Juho Eerolan musiikkivideota vastaan. Eerolan hahmo oli videossa käyttävinään kokaiinia ja ottamassa seksilelusta takalistoon, ja se on Husun mielestä hyvä syy miettiä, pitäisikö tällaisen miehen päättää meidän asioistamme.

 No jos Husu nyt tälle linjalle haluaa lähteä, odotan, että hän ensi tekstissään arvioi vaikkapa Jani Toivolan soveltuvuutta samoin kriteerein. Toivola ei esittänyt hahmoa videolla vaan kertoi aivan avoimesti siitä, miten hän etsii puistoista tuntematonta seuraa suojaamattomaan anaaliseksiin. Minähän en mikään kristilliskonservatiivi ole, joten minua ei kiinnosta, kuka tunkee mitä ja minne, mutta Husu ilmeisesti moralistiksi haluaa ryhtyä, joten arvioikoon kaikkia sitten samoin standardein. 

Eikö viikonlopun anti hölmöilyssä tietenkään siihen jää, koska Helsingin Sanomat pukkasi taas säännölliseksi muodostunutta feministituotantoaan julkaisuun. Alan epäillä lehdellä olevan naisasiakiintiö, koska viikkoakaan ei mene Hesarissa ilman feministien manguntaa.

Toimittaja Jenni Virtanen kertoi kolumnissaan "Naiseus ei ole koskaan neutraalia", missä miesfeminismin ydin piilee: säälissä. Virtanen kertoo ruotsalaisesta #TackaNej-kampanjasta, jossa miespuoliset seminaaripuhujat ylpeydellä kieltäytyvät heille tarjotuista puhujantöistä, jotta joku nainen otettaisiin heidän tilalleen! Naisten voimaantumista siis edistetään aivan avoimesti miesten säälillä ja erityispalveluksilla.

Virtanen tekee selväksi, ettei hän usko miesten ja naisten olevan tasa-arvoisia, koska hän ei halua miesten kohtelevan naisia tasa-arvoisesti. Kieltäytyminen puhujan pestistä naisen hyväksi, vaikkei sitä miehen hyväksi tekisi, on epätasa-arvoista kohtelua. Mies ei suhtaudu naispuoliseen kollegaan tasaveroisena kilpakumppanina vaan reppanana, jota pitää avittaa tilanteissa, joissa miespuolinen kilpailija kampitettaisiin armotta. 

Juuri tällaiset säälinkerjäykset saavat osaavat, omillaan pärjäävät naiset kiristelemään hampaitaan. He eivät tarvitse mitään erityiskohtelua tai palveluksia menestyäkseen, ja sitten tulevat feministit säälipisteineen sabotoimaan kaikkien naisten onnistumista. Ne ovat myös nämä säälipistejärjestelmät, kuten sukupuolikiintiöt, jotka langettavat epäilyksen varjon kaikkien naisten osaamisen ylle. Niin pitkään, kun kiintiöitä ja naisten suosimista on, tullaan jokaista menestyvää naista katsomaan sillä silmällä, saiko hän paikkansa varmasti osaamisellaan vai jalkovälillään, ja se ei ole patriarkaatin vaan naiskiintiöiden olemassaolon vika.

Siinäpä vasemmistoideologiaa sunnuntaille. Meidän halutaan uskovan, että maahanmuuttajat ovat vajakkeja, joiden puuhasteluille pitää vain lempeästi ja hyväksyen nyökytellä karuja tilastoja katsomatta, koska kauniit lauseet. Meidän pitäisi ajatella, että he eivät pysty parempaan, joten tokkopa noita tilastoja kannattaa katsoa, vaikka kotimaisten kohdalla kyllä arvioidaan tilannetta ihan raaoilla luvuilla. Kulkeehan ne bussit kuitenkin.

Eerolan moraalia saa arvioida videoesiintymisen pohjalta, mutta kahteen vajakkikohtelua saavaan luokkaan kuuluvan Toivolan ei.  Naiset heitetään samaan vajakkien kastiin muistuttamalla kansaa siitä, että miesten on aika ajoin suotava naisille säälipisteitä, joita he mieskollegalle eivät koskaan soisi, että naisetkin pääsevät joskus puhumaan.

Näin tuotetaan vasemmiston suojellut luokat: yhdistyneet vajakit, joilla ei ole vastuuta mihinkään. Se on sitä tasa-arvoa.


*Lähde: Väestörakenteen muutos ja maahanmuutto (Taloudellinen tiedotustoimisto)

Tekstin voit jakaa somesensuurin iskiessä liittämällä tämän linkin julkaisuusi: https://goo.gl/ygvJOK

Ajoittain hävettää olla nainen

"Jos reitesi koskettavat, olet askeleen lähempänä merenneitoa, joten
kuka on oikeasti voittaja," kyselevät aikuiset naiset somessa.

Mm. Iltalehti ja Helsingin Sanomat kirjoittavat intoa puhkuen uudesta "sometrendistä", merenneitoreisistä. Eräs ulkonäköpakkomielteen muoto nimittäin on nk. reisivako, eli tavoite siitä, etteivät reidet kosketa lainkaan toisiinsa naisen seistessä. Tähän villitykseen on sitten vastattu lapsellisilla kuvilla "merenneitoreisistä", eli ihan normaalin naisen reisistä, jotka koskevat toisiinsa ja tietyllä tapaa katsoen muistuttavat muodoltaan merenneidon pyrstöä.

Hesarin pissis hehkuttaa, kuinka ihkua on, että meemejä kuvitetaan Disneyn merenneito Arielilla, joka toimittajan mielestä ei muuten ole alkuunkaan voimauttava, koska hän on hoikka ja vähäpukeinen (onko joku sitten nähnyt paljonkin ylipainoisia, säkkeihin puettuja kaloja?). Näin taas Iltalehden  Malla Murtomäki kommentoi väitettyä trendiä:

"Merenneitoreidet ovat kekseliäs tapa kritisoida älyttömiä laihdutusilmiöitä ja vahvistaa naisen vartaloon liittyvää positiivisuuden sanomaa. Miten on, löytyykö sinulta pyrstö?"

Murtomäki ei tietenkään ole uusi tässä pseudofeminismissä. Kirjoitin Facebook-seinälläni hänen hurskastelustaan tapauksessa, jossa malli oli ottanut pilkantekomielessä kuvan ylipainoisesta naisesta kuntosalin pukuhuoneessa ja jakoi sen Snapchatissä. Murtomäki ei huomioinut sitä lainkaan, että kuvassa näkyvä nainen olisi säästynyt julkiselta nöyryytykseltä elleivät Murtomäen kaltaiset toimittajat olisivat niin kovasti hinkuneet päästä kirjoittamaan mehevää juttua asiasta.

Snapchat-viesti olisi jäänyt vain hyvin pienen piirin tietoisuuteen, mutta Murtomäen ja muiden toimittajien juttujen vuoksi kaikki tietävät hakea alkuperäistä kuvaa Googlesta. Hänen toimintansa oli siis uhrin kannalta aivan yhtä inhottavaa ja vahingollista kuin kuvan ottajankin, koska hän saattoi uhrin häpeän viiden miljoonan suomalaisen silmiin.

Murtomäki on myös feminismin, voimaantumisen ja sisterhoodin kannalla päivästä ja mielialasta riippuen. Hän on kirjoittanut juttuja, joissa häpeämättä pilkataan julkkisnaisten pieleen menneitä kauneusleikkauksia tai arvostellaan muiden naisten meikkaustapoja ja kuitenkin päivitteli, että on se kamalaa, miten julmia naiset ovat toisiaan kohtaan, kun hän kirjoitti pukuhuonekuvan ottaneesta mallista.

"Pitäkää reisivakonne, minulla on merenneitoreidet," sanoo kuva, mutta todellinen timantti on naisen kommentti:
"Rakastan tätä!!! Reiteni ovat aina olleet pahin ongelmani. Olen todella päärynävartaloinen, mutta se vain tarkoittaa, että olen askeleen lähempänä merenneitona olemista!"
Täytyy sanoa, että onnekas on hän, jonka pahin ongelma on reisivaon puute.

Mutta palataanpa niihin merenneitoreisiin. Kyseessä on yksi niistä ilmiöistä, jotka saavat minut häpeämään sukupuoltani. Perusteluni ovat nämä:

1. Kyseessä ei ole mikään vallankumouksellinen vapautuminen ulkonäköpaineista, vain hieman erilainen pakkomielteisyyden muoto. On täysin epäolennaista twiittailetko reisistäsi siksi, että haluat reisivaon, vai siksi, että ylpeilet paksuilla reisilläsi. Olet joka tapauksessa itsekeskeinen, ulkonäköpakkomielteen riivaama omista reisistäsi twiittailija. Miksi kenelläkään muulla kiinnostaisi kuulla yhtään mitään reisiesi tilasta?

2. Merenneitoreidet ja muu kehopositiivisuus on lapsellista ja infantilisoivaa. Ymmärtäisin ehkä hieman paremmin, jos alla näkyvän kuvan kaltaisia jakaisivat 9-vuotiaat, mutta nämä ovat aikuisia naisia, jotka kaikella vakavuudella lässyttävät merenneidolta näyttämiseltä somessa. Mitä voimaannuttavaa on siinä, että on niin epäkypsä ja lapsellinen ihminen, että omissa nahoissa selviämiseen vaaditaan Disney-prinsessoihin perustuvaa kannustuspuhetta ja muiden naisten naurettavia kuvia merenneitotrikoissa?

Tämä ei tietenkään ole ainoa osoitus infantilisoivasta feminismistä: myös aiemmin Nyt-liitteen käsittelemä Rosa Meriläisen ja Saara Särmän rohkaisukirja aikuisille naisille elämästä selviämiseen menee aivan samaan kategoriaan. Jos jokin sanavalinta pitäisi keksiä naiselle, joka tarvitsee merenneitomeemejä ja kannustavia elämänoppaita, voimaantunut ei todellakaan ole se.

Jos nämä toimittajat todella haluaisivat osoittaa jonkinasteista kypsyyttä ja voimaantumista, ensi töikseen he voisivat lopettaa pakkomielteisen kirjoittelun reisistä, meikkauksesta ja muusta epäolennaisesta. Miehet vaikuttavat selviävän elämästä aivan hyvin ilman moisia typeryyksiä. Miksi naiset tarvitsevat tällaista?

Pelätkää hirmuista lumihenkilöä

Länsimaiset feministit ovat jälleen maailman vakavien ongelmien kimpussa. Ehei, kyseessä ei siis tietenkään ole naisten sorto kehitysmaissa, islamilainen raiskauskulttuuri tai vaikkapa perheväkivalta, vaan kielen tekeminen sukupuolineutraaliksi. Princetonin yliopistossa tehtiin päätös käyttää tästedes neutraalia kieltä ilman mies- ja naispäätteitä.

Ja aivan turha kuvitella, että Suomessa oltaisiin mitenkään tervejärkisempiä. Kotimaisten kielten keskus antoi jo vuosia sitten suosituksen viranomaiskielen muuttamisesta sukupuolineutraaliksi, ja kolmannen aallon feminismin absessiksi muodostunut Helsingin Sanomat löysi haastatteluun aiheesta väitöskirjan tehneen feministitutkijan, Mila Engelbergin, joka kokee sukupuoleen viittaavat termit hyvin, hyvin ongelmalliseksi, vaikkei osaakaan nimetä yhtään käytännön haittaa, mitä niistä koituisi.

Haluan tehdä osani taistelussa tasa-arvon puolesta paljastamalla kielemme piilevää seksismiä, joten tässä ehdotuksiani kielen seksismin ja muun loukkaavuuden, kuten transfobian, poistamisesta.

perämies -> perähenkilö

aikamiespoika, herrasmies -> aikahenkilöhenkilö, henkilöshenkilö

poikamies, poikamiestyttö -> henkilöhenkilö, henkilöhenkilöhenkilö

neitoperho -> naimaton henkilöperho

nimismies -> nimishenkilö

ilotyttö -> ilohenkilö

äidinkieli -> naiseksi identifioituvan kasvattajan kieli

isänmaa -> siittiön toimittaneen ja/tai kasvattajan roolin omaksuneen mieheksi identifioituvan maa

vanhapiika/vanhapoika -> vanhahenkilö

pyykkipoika -> mieheksi identifioituva pyykkihenkilö

hämärämies -> hämärähenkilö

viikatemies -> viikatehenkilö

miestennielijä -> henkilönnielijä

neidonkenkä -> naimattoman henkilön kenkä

noita-akka -> noitahenkilö

akantappaja -> ikähenkilöntappaja

ukkometso -> ikähenkilömetso

jalkavaimo -> naiseksi identifioituva jalkahenkilö

hirmuinen lumimies -> hirmuinen lumihenkilö

No niin, tasa-arvotaistelu on tältä päivää tehty. Kiitos ja kumarrus, maailma on parempi paikka. Kunpa vielä joku neutralisoisi muut sortajien sukupuolitetut sanat, kuten feminismin ja patriarkaatin! Eiku....