Avulias aatu pelastaa maailman

Soitetaan Imaginea. No borders, no nations! Meillä on unelma! Huominen ilman pelkoa!
Refugees welcome! Maailma kylässä! Alerta, alerta, antifascista! Ja kaikkea sitä...

Kun sairastin epilepsiaa, yksi suurimmista syistä sille, miksi välttelin ihmisten ilmoilla liikkumista yksin, oli tietoisuus avuliaiden aatujen olemassaolosta. Olin kuullut kauhujuttuja näistä auttajista, jotka intoa puhkuen rientävät ensiavuksi aseistautuneena parhaalla salkkareista saadulla lääketieteellisellä osaamisella. He uskovat, että epileptikolle pitää laittaa jotain suuhun, ettei hän pure kieltään poikki, ja että epileptikkoa tulee painaa lattiaan kouristusten estämiseksi. Kohtaukset yksinään olisivat vaarallisia vain todella huonon tuurin sattuessa, mutta avuliaan aatun käsistä pelkillä luunmurtumilla selvitessään on onnekas.

Pelkoa kylvävät auttajat, jotka paikkaavat tietovajetta innokkuudella, näkyvät yhteiskunnassa laajemminkin. Otetaan vaikka Somalia: se on täysin kuralla - failed state - eikä osoita mitään merkkejä aidosta, kestävästä edistyksestä. Fiksuimmat somalit vain lähtevät pois, eikä juuri kenelläkään ole mitään kiinnostusta kehittää kotimaataan. Somalian johto on yrittänyt kutsua somalidiasporassa maailmalle levinneitä somaleja takaisin, koska länsimaisen koulutuksen ja kielitaidon omaavia tarvittaisiin maan rakentamiseen, mutta harva on palannut.

Somalia on itsetuhovaihteella monien muiden Afrikan valtioiden tavoin, ja miten asiaan suhtautuvat länsimaat? Oikea vastaus olisi tietenkin "ei mitenkään", koska muiden tekemiset eivät yksinkertaisesti kuulu meille. Ihmiset saavat sellaisen yhteiskunnan, jonka eteen he tekevät töitä, eikä kuulu meille, jos joku muu kansa ei ole halukas rakentamaan samanlaista yhteiskuntaa kuin me.

Kuitenkin länsimaat tekevät typerimmän mahdollisen valinnan ja mahdollistavat itsetuhon: kehitysavun syytämistä jatketaan enenevissä määrin feelgoodin pohjalta, vaikka vuosikymmenien kokemus osoittaa kehitysavun olevan tehoton keino talouden auttamiseen ja suorastaan tuhoisaa vaikutuksiltaan. Telkkarissa sanottiin, että kehitysapu on hieno juttu, joten aatu säntää Afrikan tekstiiliteollisuuden tuhonneille vaatekeräyslaatikoille asiaa sen kummemmin ajattelematta.

Länsimainen avulias aatu on kuitenkin niin feelgoodinsa pauloissa, että hän ei suostu ymmärtämään, että hyvät aikomukset eivät vapauta häntä tekojensa seurauksista. He eivät edes halua tietää, jos heidän apunsa itse asiassa aiheuttaa vahinkoa. . 

Jotkut maat ovat tehneet äärimmäisestä köyhyydestä luonnonvaran: Afrikassa on useita maita, joissa yli puolet valtion tuloista muodostuu kehitysavusta. Johtajilla ei siis ole mitään syytä toivoa köyhyyden korjaantumista, koska rahahanat sulkeutuisivat. Rikkaiden maiden köyhät jatkavat köyhien maiden rikkaiden tukemista.

Sitten on ekonominen siirtolaisuus, joka on moraaliltaan ja vaikutuksiltaan vielä pahempi: sitä toteuttamalla lähetetään kristallinkirkas signaali: Älkää murehtiko, vaikka teidän kulttuurinne ja tapanne tuhoaisivat kotimaanne. Ei teidän siitä tarvitse ottaa vastuuta tai harkitakaan tapojenne muuttamista fiksumpaan suuntaan. Tulkaa vaan tänne, niin me hoidamme teidät. Tämä on karuselli, joka pyörii kaiken logiikan vastaisesti näillä säännöillä:

-Annetaan kehitysapua ja leikitään, että se auttaa.

-Otetaan kuitenkin samalla tänne ne aloitekykyisimmät työikäiset piittaamatta siitä, miten se vaikuttaa lähtömaan kehitysmahdollisuuksiin.

-Tänne tulevat kun ovat ne hyvät ihmiset, ne maasta kumpuavan väkivallan uhrit.

-Mikä sitten tarkoittaa, että maahan jäisi jäljelle ne pahat ihmiset maasta kumpuavan väkivallan kanssa, mikä on tietysti aika pahasti ristiriidassa sen ajatuksen kanssa, että kehitysavun voimin vietäisiin maa nousuun, mutta väliäkö sillä. Feelgoodia tulee kuitenkin.

-Tällä yhteisvastuullisuudella ollaan sitten niin vastuullisia, että levitetään katastrofit kehitysmaista länsimaihin väestönsiirtojen mukana. Yhteisvastuu on sitä, että kaikkien elämä saadaan tasaisen kamalaksi.

Olisimmeko me koskaan päässeet tähän pisteeseen, jos meitä vastuullisemmat ihmiset olisivat tarjonneet eurooppalaisille mahdollisuuden paeta tekojensa seurauksia ja jatkaa tuhoisien tapojen ja dogmien noudattamista? Samalla se vastuullisempi taho olisi vetänyt puoleensa ne työikäiset, jotka ovat riittävän aloitteellisia ja fiksuja organisoimaan lähtönsä. Apumme on tällä hetkellä kuin rahan antamista alkoholistille: se lievittää omaa syyllisyydentunnetta ja antaa kokemuksen auttamisesta, mutta mahdollistaa ongelman jatkumisen tuottamatta mitään hyvää.

Kehitysapu ja massamaahanmuutto eivät ole auttamista vaan sosiaalinen, taloudellinen ja kulttuurillinen ydinpommi, joka paukauttaa kohdeyhteiskunnat aina yhden askeleen taaksepäin. Halu auttaa ei vapauta länsimaisia vastuusta tekojensa seurauksiin. 

Auttamisemme on tuottanut tuhoa, ja on törkeää itsekkyyttä jatkaa tuhoa vain saadakseen itselleen sen mukavan pehmopörrö-olon vatsanpohjaan, kun on taas tullut oltua niin helvetin hyvä ihminen, kun annettiin vitonen nälkäpäiväkeräykseen.