![]() |
| Uhrikulttuuri tekee harvinaisen selväksi, ketkä osaavat hoitaa asiansa kuin aikuiset, ketkä eivät. |
Tavoite on palauttaa itselle menetetty kunnia, eli loukkauksen korjaamista olennaisempaa on se, etteivät muut pidä loukattua heikkona. Kehitysmaista tulevan maahanmuuton myötä on kunniakulttuuri alkanut jälleen rantautua länsimaihin, ja maahanmuuttajien väkivaltaiset välienselvittelyt sekä naisiin kohdistuva kunniaväkivalta yleistyvät.
Länsimaiden oma kulttuuri on arvokkuuden kulttuuri. Kunnian puolesta tappelemisen sijaan painopiste on oman arvokkuuden säilyttämisessä, ja siksi loukkauksia ei koeta sopivaksi hoitaa omin päin tai väkivaltaisesti. Loukatulle tarjotaan mahdollisuus säilyttää arvokkuutensa sillä, että viranomaiset hoitavat asian hänen puolestaan reiluksi koetun oikeusjärjestelmän kautta.
Ikävä kyllä arvokkuuskulttuuri ei kaikille kelpaa, joten viime aikoina on tuotettu kolmas moraalinen kulttuuri: uhrikulttuuri. Uhrikulttuuri muistuttaa enemmän kunnia- kuin arvokkuuskulttuuria, koska siinä asioita ei pyritä hoitamaan virallisia, arvokkaita teitä vaan voimalla. Voimana toimii ryhmäpaine.
Kun uhrikulttuurin edustaja kokee tulleensa loukatuksi, hän ei aloita tappelua tai mene viranomaisten puheille, hän menee someen ja lehtiin. Siellä hän kertoo loukkauksesta ja kerää taakseen joukkovoiman kauhistuneita ihmisiä, jotka hoitavat ongelman hänen puolestaan. Hän käyttää ryhmäpainetta tahtonsa läpi saamiseen, ja nykypäivän tunnevetoiset ihmiset on helppo saada mukaan väitetyn uhrin etua ajamaan. Uhrikulttuurin ytimessä on sympatia, ei kunnia tai arvokkuus.
Uhrikulttuuria näkyy kaikkialla, mutta näkyvä viimeaikainen esimerkki siitä oli vaikkapa Irakiin karkotettava perhe. Perheen äidillä ja lapsilla ei ollut oleskelulupaa tai perusteita turvapaikalle, joten koska arvokas viranomaisselvittely ei tuottanut toivottua tulosta, mentiin mediaan sympatiaa ja joukkopaineen luomista varten. Facebook-Sallalla on varmasti jo Hesarin toimitus pikavalinnoissa, että sinne voi purnata Valtterin viimeisimmästä pysäkille jäämisestä, koska eihän aikuinen ihminen nyt voi asioita itse hoitaa vaikkapa liikennelaitoksen kanssa selvittämällä.
Tällainen tapaus oli myös perjantaina lehdissä ollut juttu pariskunnasta. joka oli antanut mehupurkin pilaantua ja lopulta päätynyt löytämään homeköntin purkin pohjalta. He olivat vakuuttuneita siitä, että home oli itse asiassa hiiren nahkaa, ja kun tehtaalta heille selvitettiin, ettei sellaisen ole mitenkään mahdollista päätyä purkkiin, he menivät mediaan. Ilmeisesti 50 euron lahjakortti myymälään ei ollut tarpeeksi pilatusta mehusta.
Tänään taas muusikko Musta Barbaari purnasi siitä, että hänen perheenjäseniään laitettiin rautoihin Helsingin yössä ihan ilman mitään syytä. Poliisi kertoi kyseessä olleen ulkomaalaisvalvonnan tarkastus, joten siinäpä se. Herra Barbaari olisi tietysti voinut hoitaa asian arvokasta tietä, eli vain selvittämällä asian viranomaisten kanssa. Mutta uhrikulttuurin ollessa niin mukavasti käden ulottuvilla, on sama vain mennä someen ja lehtiin keräämään sympatiaa, vaikka kellekään ei mitään vahinkoa asiasta koitunut ja kansalaisilla on lain säätämä velvollisuus tehdä yhteistyötä viranomaisten kanssa.
Uhrikulttuuri on askel taaksepäin. Se vie meitä kauemmas oikeusvaltiosta ja kohti lynkkausjoukkoja, koska säännöt eivät ole siinä kaikille samat. Ne, jotka kehtaavat mahdollisimman häpeilemättä ruinata sympatiaa ja heittäytyä uhriksi, saavat parhaiten tahtonsa läpi. Se on täyttä mielivaltaa ja kaukana oikeusvaltion ja yhdenvertaisuuden arvoista.
Uhrikulttuuria vastaan voi parhaiten kamppailla sillä, että ei yksinkertaisesti osallistu somejakamisiin sympatian ja kauhistumisen keräämiseksi, sekä kohteliaalla kritiikillä uhriksi heittäytyjien lapsellisuutta kohtaan.









