Eroon esiintymiskammosta - miten ujo kotihiiri saatiin laulamaan karaokea 1000 ihmisen katsoessa

Puhumassa Prabudimas-konferenssissa Vilnassa helmikuussa 2020.

-Tule mukaan sinne Otanmäen miekkariin Kajaaniin.

-Joo, no tuota, en mää varmaan pääse. Se on niin kaukanakin.

-Sinne on porukkaa tulossa pohjoisesta. Ne voi hakea sut Iistä ja tuoda takaisin kotiin.

Verenpaine nousee. Syke kiihtyy. Tekosyyt alkavat loppua.

-No en mää silti oikein tiedä. En tunne niitä ihmisiä yhtään, ja ei miekkarit ehkä ole ihan mun juttu.

Vänkääminen Monokulttuuri FM -tiimitoveri Junes Lokan taholta jatkuu. 

Lopulta suostun ja näin päädyn pitämään ensimmäisen julkisen puheeni mielenosoituksessa Kajaanin Otanmäessä 15.9.2016 eli melko tarkasti viisi vuotta sitten.

Noh, minuthan sitten haettiin ihan kotoa asti Pasi Rousun toimesta. Joitain muitakin autossa oli, mutta en muista, keitä. Huomasin nopeasti, että nämähän ovat tosi mukavia ihmisiä, eikä minulla ollut mitään syytä hermoilla heidän seurassaan lähtemistä. 

Sitten saavuttiin paikalle. Mitä täällä pitää edes tehdä? Ihmisiä oli paljon. Pian ensimmäiset ihmiset tunnistivat minut ja tulivat kättelemään, halaamaan ja kiittelemään siitä, että olin tullut paikalle. Olin täysin paniikissa mutta yritin parhaani mukaan hymyillä ja vaikuttaa rennolta. En ollut tottunut väkijoukkoihin - saati sitten siihen, että herätän huomiota sellaisessa.

Sitten näin Juneksen harppovan minua kohti kuvausvälineiden kanssa: "Ai, sää ootkin noin lyhyt", hän sanoi. Minulla oli 10 sentin korot jalassa. Vaikka en ollut tavannut Junesta elävässä elämässä aiemmin, tuttu kasvo joukossa hieman rauhoitti oloa, ja kuljin hänen perässään melko lailla koko loppupäivän. Joku muukin siinä oli. Vaalea mies, joka puhui paksusti tamperelaisittain ja siihen tapaan, kuin olisimme jotenkin tuttuja. Selvästikin olimme, koska hän viittasi keskusteluihin, joita olimme käyneet, mutta en vain tajunnut, kuka hän on, enkä kehdannut kysyä.

Myöhemmin kysyin asiaa Junekselta: Ilkka Kokkonen, Tampereen natsi. Sitten tajusin. Se tyyppi, joka oli blogini alkuajoista lähtien lähetellyt minulle yksäreitä, jotka ensin jätin huomiotta, koska hänen profiilikuvassaan oli Ron Jeremy, mutta jotka sitten huomasin varsin järkeviksi ja asiallisiksi analyyseiksi kirjoituksistani, joten ryhdyin vastaamaan hänelle.

Puhekin piti pitää. Olin yrittänyt kotona kirjoittaa jotain ylös, mutta esiintymiskammo vei täysin kykyni kirjoittaa, joten päätin, että yritän vain puhua samaan tapaan ilman muistiinpanoja kuin puhun Youtube-videoissani, kävi miten kävi. En edes muista, mistä puhuin. Tuijottelin kengänkärkiäni ja yritin olla ajattelematta yleisön läsnäoloa. Sain kuitenkin kehuja puheesta - tosin ne saattoivat tulla ihan vain kohteliaisuudesta tai jopa säälistä, koska jännitystäni ei voinut kukaan olla huomaamatta.

Hyvin hermostunut Tiina liimautuneena miekkarin ainoan tutun kasvon kylkeen 2016.

Pikakelataan lähes tasan 5 vuotta eteenpäin eli perjantaihin 17.9.2021: Laulan karaokea livestriimillä, eikä se hidasta minua lainkaan, etten koskaan ole ollut kummoinen laulaja. 

Junes ja minä vedämme duettona Serge Gainsbourgin Je t'aime, moi non plus -kappaleen, ja koska yleisöstä sitä pyydettiin, yritän laulaa Babymetalin Karate-kappaleen, joka on japaniksi - kielellä, jota olen opiskellut vuoden verran kauan sitten. 2016 en olisi ikinä uskonut, että joskus sellaista päätyisin tekemään - jo ajatus julkisesta laulamisesta olisi nostanut tuskanhien pintaan - eli mitä sitten tapahtui?

Miten pahankin esiintymiskammon saa selätettyä?

Mitä sinä pelkäät?

Jännityksen purkaminen on hyvä aloittaa ajatustyöllä. Pohdi, mitä oikeastaan pelkäät esiintymisessä. Pelkäätkö nolaavasi itsesi? Pelkäätkö, että joku voisi ajatella sinusta jotain negatiivista? Ja mikä on pahinta, mitä voisi tapahtua esiintymisen seurauksena?

Tällaisella ajatustyöllä pystyy rationalisoimaan tunnetta eli tuomaan sitä paremmin hallittavalle tasolle. Ja usein rehellinen pohdinta johtaa siihen havaintoon, että pelko on kokonaan tai osin aiheetonta tai liioiteltua, ja pahimman skenaarion pohdinta on hyödyllistä riippumatta siitä, mitä esiintymiselläsi on pelissä. Vaikka kyseessä olisi tärkeä asia, kuten työhaastattelu, epäonnistuminen ei ole maailmanloppu. Uusia mahdollisuuksia tulee. Mikään esiintyminen ei ikinä tule ratkaisemaan loppuelämääsi. Jo tämän tiedostaminen rauhoittaa jännitystä.

Tiedosta jännityksen mahdolliset haitat ja käännä se voimavaraksi

Jännitys ei auta sinua hyvän suorituksen aikaansaannissa vaan pahimmillaan lamaannuttaa sinut täysin. Mutta jännityksen kanssa voi esiintyä ja suoriutua loistavasti, kun tiedostaa jännityksensä ja sen, että kyseessä on vain sinun korviesi välissä olemassa oleva tuntemus. Sinä olet tilanteen hallinnassa tästä tuntemuksesta riippumatta.

Tunnistan usein esiintymisjännitystä jopa supertähdissä, kun heitä haastatellaan tai pyydetään lavalle vastaanottamaan palkintoa, ja he, jotka kääntävät jännityksen voimavaraksi, päätyvät onnistumaan ja vaikuttamaan hyvin sympaattisilta ihmisiltä.

Britney Spears on julkkis, jonka esiintymisiä olen nähnyt paljon, ja lavalla voit nähdä kaksi erilaista versiota hänestä. Esittäessään musiikkiaan lavalla Britney on elementissään, eikä jännityksestä näy häivääkään, mutta kun hänet kutsutaan lavalle vaikkapa palkintoa noutamaan, jännitys on silminnähtävää: Britney taputtelee kädellä rintaansa tai laittaa kädet kasvojen eteen astellessaan lavalle, mutta kääntää juuri tällä avoimuudella jännityksensä voimavaraksi. 

Hän usein jopa aloittaa puheensa toteamalla, että onpas tämä häkellyttävä tilanne, enkä oikein tiedä, mitä sanoa. Koska hän ei yritä peitellä jännitystä vaan näyttää sen avoimesti, se kääntyy hänen voitokseen: hän antaa itsestään aidon ja sympaattisen vaikutelman, jota itsevarmuuden teeskentely ei antaisi.

Jo se, että sanot ääneen, että sinua jännittää, tai varsinkin, jos onnistut ilmaisemaan sen tilannetta keventävällä, humoristisella tavalla, laukaisee jännitystä pois. Olet silloin aloittanut esiintymisesi olemalla aidoin itsesi. Eikä jännityksen tunnustamista tarvitse pelätä: kaikki jännittävät esiintymistä joskus, joten vastaanotto päätyy olemaan todennäköisesti paljon ymmärtäväisempi ja kannustavampi kuin olisit arvannut.

Britney vastaanottamassa VMA-palkintoa. Tilanteessa näkyivät kaikki tyypilliset jännityksen merkit: lavalle tulo kiirehtien, jännittynyt nauru, hiusten koskettelu, takeltelu, käsien pitäminen tiukasti kehon lähellä jne.. Huikeimmatkin lavaesiintyjät voivat joissain tilanteissa jännittää esiintymistä.

Altistushoito

Esiintymiskammoa ei voi lopullisesti selättää ilman, että poistut mukavuusalueeltasi ja asetat itsesi esiintymistilanteisiin. Usein tältä altistukselta on suorastaan mahdoton välttyä: vaikkapa työnhaku on jatkuvaa esiintymistä, josta on suoriuduttava. En suosittele kenellekään yleisölle esiintymisen aloittamista minun tapaani puheella suuren yleisön edessä. Jos jotain menee vikaan, esiintymiskammo voi pahentua huomattavasti, vaikka yleisö ei esiintymiseesi negatiivisesti reagoisi. Riittää, että koet itse epäonnistuneesi, ja seuraava esiintyminen pelottaa entistä enemmän.

Aloita pienillä asioilla: Aloita keskustelu vieraan ihmisen kanssa bussissa tai kaupassa. Laula baarissa karaokea - alkuun vaikka yhdessä kaverin kanssa, jos yksin mikrofoniin tarttuminen pelottaa liikaa. Ota työpaikalla, koulussa tai harrastusporukassa puheenvuoro tilanteessa, jossa sinulla on sanottavaa mutta jossa aiemmin olisit ollut hiljaa ja antanut vain muiden puhua.

Kun kokemusta karttuu, se todellisuus realisoituu sinulle itsellesi koko ajan paremmin, että jännitys on vain tuntemus sinun mielessäsi. Huomaat, että tosiasiassa sinulla ei ole aihetta pelätä. Ajan mittaan olet esiintymistilanteissa koko ajan rennompi ja se myös parantaa suoriutumistasi. Aina ei voi tässäkään onnistua: joskus tulet saamaan negatiivisia reaktioita, eivätkä kaikki esiintymis- tai sosiaaliset tilanteet tule menemään nappiin, mutta huomaat myös sen, että ne epäonnistumiset eivät maailmaasi kaada. 

Mitä paremmin tiedostat omat tuntemuksesi ja mitä enemmän poistut mukavuusalueeltasi, sitä helpompaa sinun on jättää jännitys taakse, koska huomaat sen täysin tarpeettomaksi häiriötekijäksi, joka on viime kädessä vain sähkötoimintaa aivosoluissasi, ei mitään sen kummempaa.

Entä kun mokaan tai jäädyn täysin?

Oli kyse sitten arjen sosiaalisesta kanssakäymisestä muiden kanssa tai esiintymisestä yleisölle, kaikki mokailevat joskus. Keskustelu pysähtyy kiusalliseen hiljaisuuteen, mikä nostaa ahdistuksen pintaan, tai julkisessa esiintymisessä ajatus katkeaa tai jotain tulee sanottua väärin. Koska näitä tilanteita vääjäämättä tulee kaikkien eteen, niiden ennakointi on paras ratkaisu. Mieti valmiiksi asioita, joiden sanomisella kiusallisen hiljaisuuden voi keskeyttää keskustelussa kuin keskustelussa tai kääntää huumoriksi.

Sama pätee esiintymiseen. Jos se on mahdollista, käytä muistiinpanoja tai valmiiksi kirjoitettua tekstiä, jolloin sinun on helppo pysyä keskittyneenä. Jos vaikkapa ajatus katkeaa kesken puheen, ja sinulla ei ole muistiinpanoja tai niistä ei ole apua, pää lyö tyhjää, etkä tiedä lainkaan, mitä sinun pitikään sanoa, se helpottaa tilannetta, jos sinulla on valmiiksi mietittynä "täytepuhetta", joka antaa sinulle aikaa koota ajatuksia. Monissa tilanteissa ei ole lainkaan pahitteeksi vain todeta, että nyt kyllä unohdin, mitä minun pitikään sanoa, ja kun tämän toteaminen huumorilla keventää tilannetta, mieli rauhoittuu, ja sinun on helpompi palata aiheeseen.

Ja ota rauhallisesti: Jos puhut yleisötilaisuudessa, yleisö haluaa kuulla, mitä sanottavaa sinulla on, joten älä hosu ja puhu liian nopeasti tai mene paniikkiin, jos ajatus katkeaa, ja puheeseen tulee siksi hieman taukoa. Rauhalliseen tahtiin puhuminen luo myös itsevarmemman ja uskottavamman vaikutelman kuin kiirehtiminen, koska kiirehtiminen viestii yleisölle sitä, että et luota siihen, että heidän kiinnostuksensa sanomisiasi kohtaan säilyy.  Esiintyminen on sinun aikaasi, ja yleisö on halunnut sen sinulle antaa, joten sinulla ei ole kiirettä.

Yksi versio rauhoittavasta hengitysharjoituksesta.
(Lähde: hoitavahengitys.fi)

Toimivatko yleisesti tunnetut vippaskonstit?

Yleisesti tarjottuja keinoja esiintymisjännitykseen ovat mm. hengitysharjoitukset tai "kuvittele yleisön olevan alasti" -tyyppiset keinot rentoutumiseen. Hengitys todellakin on tärkeää julkisessa esiintymisessä, ja joillekin rauhoittavana keinona toimii vetää keuhkot täyteen ilmaa, pidätellä hengitystä n. 10 sekuntia, puhaltaa rauhallisesti suun kautta ja toistaa tämä muutamia kertoja. Harjoitus myös rentouttaa äänihuulia, mikä ehkäisee jännityksen aiheuttamaa äänen värinää tai kimeyttä.

"Kuvittele yleisö alastomaksi" taas ainakin itselleni tuntuu vain hullunkuriselta. Kun esiinnyt, aivosi tekevät työtä koko ajan muutenkin, joten kuvitelmien lisääminen kuvioon on herkästi vain häiriötekijä. Pahimmassa tapauksessa se saa sinut nauramaan asiattomassa tilanteessa tai hämmentymään. Ajatus kulkee parhaiten, kun annat aivojen keskittyä itse asiaan eli esiintymiseesi.

Muista, että kun esiinnyt, yleisö haluaa sinun suoriutuvan hyvin. He ovat sinun puolellasi. Tämän asian muistuttaminen itselleen ennen esiintymistä rauhoittaa viemättä keskittymistäsi pois itse esiintymisestä.

Harjoittelu on hieman kaksipiippuinen juttu: jos sinun on pidettävä vaikkapa esitelmä ulkomuistista, harjoittelu ehdottomasti kannattaa, mutta liiallinen harjoittelu voi kääntyä itseään vastaan: jos esiintyminen perustuu vahvasti harjoitteluun, ja kesken esiintymisen tapahtuukin jotain yllättävää, joka estää sinua pysymästä harjoittelemassasi esityksessä, ajatus ja esiintyminen voivat mennä täysin sekaisin. 

Harjoittelu on hyvästä, mutta tehokkaimmillaan se on yhdistettynä tottumukseen rentoon esiintymiseen. Jos saat pidettyä itsesi rentona, eivät yllätystekijätkään pääse pilaamaan esitystäsi, koska rennossa mielentilassa ajatus kulkee hyvin ja pystyt tarvittaessa improvisoimaan ja poikkeamaan suunnitelmista ilman, että se vaikuttaa esityksen onnistumiseen negatiivisesti.

Amerikkalaisten usein toistama "fake it 'til you make it" eli "feikkaa olevasi sitä kunnes oikeasti olet sitä", ei ole huono konsti, mutta kuten harjoittelullakin, tällä keinolla täytyy olla rajansa. Jos hymyilet tai naurat "väkisin", huomaat yleensä, että sinua alkaa hymyilyttää aidosti. Jos teeskentelet rentoa ja ekstroverttiä sosiaalisessa tilanteessa, voit hyvinkin huomata feikkauksen kääntyvän aitoudeksi tilanteen edetessä. 

Tässä keinossa on kuitenkin se vaara, että väärin käytettynä siitä voi tulla ns. fake self -käytöstä, eli sen sijaan, että teeskentely auttaisi sinua löytämään aidon ilon ja rentouden itsestäsi, teeskenteletkin koko ajan, mikä tekee esiintymistilanteista vain entistä uuvuttavampia. Keinoa kannattaa kuitenkin kokeilla ja katsoa, millainen vaikutus sillä sinuun on: jos se auttaa nostamaan pintaan aitoa itseäsi, käytä sitä, mutta jos feikkaus jää pysyväksi tilaksi, siitä kannattaa pitäytyä erossa.

Jännitystä viestivää kehonkieltä: Pyritään tekemään omasta kehosta mahdollisimman pieni, hartiat lysyssä, kädet tiiviisti kehon lähellä, usein sen edessä, ja jalat tiivisti vierekkäin.
Esiintyessä tilan käyttäminen rohkeasti viestii itsevarmuutta ja antaa puheelle uskottavuutta.

Valmistaudu myös fyysisesti

Kun esiintyminen on edessä, sinun on helpointa säilyttää rentoutesi jos olet nukkunut ja syönyt hyvin ja pukeutunut tilaisuuden mukaan vaatteisiin, joissa tunnet olosi mukavaksi ja itsevarmaksi. Jos olet epävarma vaatetuksesta, ylipukeutuminen on useimmiten parempi vaihtoehto kuin alipukeutuminen, mutta tilaisuus sanelee pitkälti pukukoodin: johtoryhmän kokoukseen ei kannata esitystä mennä cocktail-mekossa tai farkuissa ja t-paidassa tekemään, eikä kodittomien oikeuksia puolustavaan tilaisuuteen silmäänpistävän kalliissa vaatteissa ja koruissa.

Osa fyysistä valmistautumista on esiintymisen fyysinen puoli ja se, mitä viestit kehonkielelläsi. Voit vaikkapa katsoa hyvien puhujien esityksiä videolta ja sitä, miten he käyttävät kehoaan. Ja se, miten käytät omaasi, vaikuttaa myös mielentilaasi. Jos seisot jäykkänä kädet visusti kylkiä vasten tai puuskassa, asetat itsesi jännittyneeseen, mahdollisimman huomaamattomaan tilaan eli viestit kehollasi aivoillesi olevasi lähes hätätilanteessa. Jos taas liikut rennosti, käytät tilaa käsillä ja koko keholla viestimiseen, rauhoitat mieltäsi ja viestit yleisölle itsevarmuutta.

Jos haluat erottua ulkoisesti joukosta, erotu positiivisesti. Alla esimerkki huonosta tilannetajusta: Meghan Markle vierailemassa harlemilaisessa koulussa, jonka oppilaista yli 80% on ruoka-avun piirissä, yli 10 000 dollarin asussa ja satojen tuhansien dollareiden koruissa.

Jännitys ei tee sinusta huonoa esiintyjää - hyväksy jännitys itseltäsi

Kuten sanottua, kaikki kokevat esiintymiskammoa ja hermoilevat suoriutumisestaan joskus, ja parhaatkin esiintyjät pelkäävät mokaamista. Se on osa ihmisluontoa. Esiintymiskammo ei siis ole asia, joka tekisi sinusta poikkeuksellisen yksilön, jolla ei vain ole luontaista kykyä esiintymiseen. Jos se rajoittaa kykyäsi toimia sosiaalisissa tilanteissa ja esiintyä, silloin et vain vielä ole tottunut näihin tilanteisiin ja oppinut keinoja niistä selviämiseen. 

Kunhan olet riittävästi saanut tosielämän harjoitusta näihin tilanteisiin ja sisäistänyt sen, että sinä hallitset tunteitasi eivätkä ne hallitse sinua, esiintyminen tulee luontevasti ujoimmaltakin introvertiltä.

Minäkin koen jännitystä edelleen

Ennen jokaista esiintymistä, varsinkin yleisötilaisuuksissa esiintymistä, koen jännitystä, mutta em. keinoilla jännitys kääntyy esiintymisen alettua rentoudeksi. Kun livestriimimme alkumusiikki soi, ja näen vakiokatsojien olevan innoissaan alkavasta lähetyksestä chatissä, jo se rentouttaa välittömästi - muistan, että yleisö on puolellani ja haluaa minun pärjäävän hyvin. 

Sama pätee julkisiin puheisiin vaikkapa seminaareissa ja mielenosoituksissa. Olen parhaimmillani, kun olen omasta mielestäni nätin ja tilaisuuteen sopivan näköinen, tulen hyvissä ajoin paikalle ja juttelen muiden paikalla olevien kanssa. Näin jännitys kaikkoaa ja positiivinen mieliala kohoaa.

Mokia tapahtuu edelleen. Viimeisimmässä mielenosoituspuheessani unohdin sanoa parikin suunnitelmaani sisältynyttä asiaa, ja yhdessä kohdassa pää löi tyhjää ja unohdin mitä olin sanomassa, koska yleisön reaktioiden katsominen sotki keskittymiseni hetkeksi. Mutta millään siitä ei ollut viime kädessä merkitystä: yleisö piti puheesta, ja seuraavalla kerralla suoriudun taas paremmin yhtä kokemusta viisaampana.

Poistumassa puheen jälkeen Nouse Suomi -mielenilmauksessa. Jännitys näkyi edelleen
mm. sormien näpertelystä puheen aikana ja käsien pitämisestä ristissä kehon edessä, mutta
jännitys ei estä esiintymistä, kun valitsee olla antamatta sille sitä valtaa.

Tunnetuksi median tyrkytyksellä - Paris Hiltonia turhemmat julkkikset

Hotelliperijätär Paris Hiltonia on kutsuttu ensimmäiseksi ihmiseksi, joka oli kuuluisa pelkästä kuuluisana olemisesta - famous for being famous, mutta viimeiseksi hän ei suinkaan jäänyt. Mutta entä, kun joku on kuuluisa ainoastaan siksi, että ystävät ja myötämieliset ihmiset mediassa tekevät kaikkensa tyrkyttääkseen tätä henkilöä kansan tietoisuuteen?

Yhä useammin olen huomannut ihmetteleväni lehtijuttuja lukiessa, että kuka ihme tämä haastateltava edes on, jota media kutsuu "somevaikuttajaksi" tai "muusikoksi". Ehkä olen vain tulossa vanhaksi ja jäänyt tuoreimmista ilmiöistä jälkeen? 

Tarkistan asian: Ylen esittelemällä "somevaikuttajalla" on reilut tuhat seuraajaa, ja Hesarin hehkuttamalla muusikolla Youtubessa alle 2000 tilaajaa. Vika ei siis ole minussa.

Vain median tyrkytyksen vuoksi olen edes kuullut nimet Mona Bling, Yeboyah tai Miisa Asikainen, ja tämä tunnettavuus on ontompaa kuin edes Paris Hiltonilla: Hiltonista tuli julkkis seksivideon vuodettua julkisuuteen, ja hän pysyi otsikoissa yleisön tahdosta: Paris kiinnosti, joten hänestä kannatti tehdä juttuja, ja hänelle kannatti antaa oma tv-sarjansa, joka Suomessa esitettiin nimellä Leidit landella.

Mutta yleisö ei janoa kuulla Yeboyahin viimeisimpiä kuulumisia tai nähdä kuvia Mona Blingin asuvalinnoista. Media tuottaa tarjontaa, jolle ei ole kysyntää. Miksi? Mainitsemani henkilöt ovat vain muutama esimerkki median vängällä tyrkyttämistä "julkkiksista", mutta näitä persoonia yhdistää se, että he ovat medialle ideologisesti miellyttäviä ihmisiä, vaikka yleisöä he eivät kiinnostaisikaan.

Vihervasemmiston aktiiveilla on hyvin lyhyet langat mediaan.

Jos olet ihmetellyt, miten vaikkapa Suomessa asuva grönlantilainen päätyy Ylen juttuun valittamaan Eskimo-jäätelön nimestä, selitys on vallan yksinkertainen: toimittaja ja miehen tyttöystävä ovat kavereita keskenään ja käyneet koulua yhdessä. Näin toimittajan kaverin poikaystävä päätyy juttuun esiteltynä siihen tapaan, kuin hän olisi merkittäväkin yhteiskunnallinen keskustelija, vaikka suuri yleisö ei häntä tunne, eikä kukaan yleisöstä hänen mielipidettään jäätelöihin ole pyytänyt. Mutta hänen esittelemisellään saadaan luotua vaikutelma siitä, että hän edustaisi laajemman ihmisryhmän mielipidettä eikä vain toimittajan omistautumista trendikkäälle rasismivalitukselle.

Mona Bling on "transnainen", joten häntä esitellään somevaikuttajana sen vaikutelman luomiseksi, että trans-asiat resonoisivat suurestikin kansan syvissä riveissä - Mona on siis vain median välikappale sen illuusion luomisessa, että vihervasemmiston marginaali-ilmiöt olisivat suositumpia kuin ne todellisuudessa ovat.

Sama pätee Asikaiseen. Hän ei päädy Hesarin juttuun "somevaikuttajaksi" siksi, että juuri hänessä olisi jotain erityisen kiinnostavaa, vaan siksi, että hän toimii suukappaleena asioille, jotka toimittaja itse haluaa viestiä. Hänen aktiivisimmalla somekanavallaan Instagramissa on 6751 seuraajaa ja 998 seurattavaa.

(Vertailun vuoksi: minun aktiivisimmalla sometililläni eli Twitterissä on reilut 15 800 seuraajaa ja 397 seurattavaa. Seurattavien määrä on siten olennainen, että "takaisin seuraamisella" voi nostattaa omia seuraajalukujaan, ja jotkut julkkikset ovat tehneet siitä suoranaisen ylpeyden aiheen, että he eivät seuraa ketään, mutta heillä on miljoonittain seuraajia. Jos Miisa on somevaikuttaja, minä kai olen sitä tuplasti enemmän, mutta en ikinä kehtaisi moista sanaa itsestäni käyttää. Olen aktivisti, ja itsensä "vaikuttajaksi" kutsuminen perin heikoin meriitein narahtaa korvaan melko narsistisena.)

Jos toimittaja vain kirjoittaisi mielipidekirjoituksen vaikkapa Miisa Asikaisen asiasta eli läskiaktivismista, illuusion luominen ei onnistuisi: jokainen lukija näkisi ensi silmäyksellä, että kyseessä on toimittajan mielipiteen ilmaisu, eikä tämä kirjoitus edusta muuta kuin sitä yksilön mielipidettä. 

Mutta jos mielipidekirjoituksen sijaan tehdään juttu "somevaikuttajasta", ja toimittajan mielipiteitä esittävää ihmistä esitellään vaikutusvaltaisempana ja kiinnostavampana kuin hän todellisuudessa on - näissä lehtijutuissa ei koskaan kerrota somevaikuttajien seuraajamääriä - voidaan luoda vaikutelma laajemmasta yhteiskunnallisesta ilmiöstä, ja jutulla on enemmän psykologista voimaa kuin yhden toimittajan mielipidekirjoituksella.

Se, minkä ihmiset uskovat olevan yleinen mielipide, vaikuttaa siihen, millaisia asioita he itse kokevat turvalliseksi sanoa, ja minkä sanomista he varovat. Jos ihminen vaikkapa kuvittelee, että valtaenemmistö hänen työkavereistaan pitää vihapuhetta vakavana ongelmana, kynnys ilmaista kriittisiä mielipiteitä maahanmuuttopolitiikasta tai vähemmistöistä nousee, vaikka todellisuus voi hyvinkin olla, että jokainen työpaikalla on saman illuusion vallassa: todellisuudessa heidän mielipiteensä eivät ole kovin erilaisia kuin työkavereilla, mutta vaikenemiseen riittää se, että he luulevat olevansa erilaisia. Kaikki luulevat muiden näkevän keisarin uudet vaatteet.

Oma lukunsa väkisin tyrkytetyissä persoonissa ovat Ylen suojatyöpaikkojen täyttäjät, jotka eivät markkinataloudessa voisi koskaan elantoaan ansaita samalla työllä. Ylen kolumniosasto on jo pitkään ollut käytännössä Ylen feministiosasto, jonne palkataan osastopomo Rakel Liekin kavereita ja hänelle ideologisesti mieluisia henkilöitä saamaan vakiotulot kirjoituksista, joilla he itsenäisinä bloggaajina eivät koskaan menestyisi. Näin vaikkapa Emmi Nuorgamistakin saadaan kirjoittamisella ansaitseva henkilö.

Yeboyah - kun ketään ei kiinnosta, vaikka kuinka tyrkyttäisit

Erityisen hauska tapaus on räppäri Yeboyah, jota eritoten Helsingin Sanomat on tyrkyttänyt lukijoilleen aktiivisesti. Juttu Helsinkiläinen räppäri Yeboyah julkaisi visuaalisen EP:n, jolla rikotaan stereotypiaa siitä, millainen on suomalainen Elovena-hahmo osoitti, kuinka ystävät ison lehden toimituksessa auttavat uuden singlen markkinoinnissa: juttua kirjoittaessa videolla oli Youtubessa 57 näyttökertaa, mikä paljastuu juttuun sisällytetystä kuvakaappauksesta. 

Eli ainakaan niin ei Yeboyah jutun aiheeksi päätynyt, että huikea kiinnostus singleä kohtaan olisi saanut Hesarin Hilla Körkön häneen ottamaan yhteyttä. Juttu oli todennäköisesti suunniteltu jo ennen kuin videota edes ladattiin Youtubeen.

Tällä hetkellä Yeboyahin Youtube-kanavalla on hieman alle 2000 tilaajaa, ja eniten katselukertoja on kerännyt juuri Hesarin markkinoima Elovena-kappale (104 000), ja muutama muu kappale on kerännyt kymmeniä tuhansia näyttökertoja, ja kaikki niistä ovat lehdissä markkinoituja kappaleita. Lehtijuttujen videoupotukset kun kääntävät lehtijuttujen lukukertojakin näyttökerroiksi.

Räppärin uusin levy ei ole herättänyt suurta mielenkiintoa. Sen kappaleet ovat olleet tarjolla 10 päivää, ja katsotuin uusista biiseistä on katsottu 1300 kertaa. Media yrittää luoda vängällä tarjontaa, vaikka kysyntää ei vain ole.

Kuuntelin useita Yeboyahin kappaleita, jotta voisin arvioida, onko kyseessä aliarvostettu lahjakkuus vai yksinkertaisesti epäkiinnostava artisti. 

Työlästä höttöä lienee parhaiten tiivistetty kuvaus musiikista: Yeboyahilla on selvästi vaikea keksiä mitään sanottavaa, joten lyriikat ovat mitäänsanomattomia, ja niissä on valtava määrä samojen asioiden toistoa. Räppärinäkään nainen ei oikein vakuuta: kyllä hän tahdissa pysyy mutta ei osoita mitään sellaista lahjakkuutta, joka herättäisi mielenkiinnon. Huomattavasti omaperäisempää ja laadukkaampaa räppiä kuulee UG-räppäreidenkin omatuotantojulkaisuissa ja esiintymisissä. Eikä edes musiikillinen puoli pelasta: tylsää, ennalta-arvattavaa, kuin netistä ladattuja perusbiittejä, joita amatöörit usein käyttävät harjoittelussa ja demoissaan.

Sitten tapahtui jotain yllättävää: kiinnostavasti alkava kappale - nyt on otettu vaikutteita RZA:lta! Kuuntelin musiikkia kuulokkeilla, ja olin juuri sillä hetkellä makuuhuoneessa, joten lähdin olohuoneeseen katsomaan läppäriltä, mikä on tämä poikkeuksellisen onnistunut Yeboyahin biisi. 

Mutta en edes ehtinyt olohuoneeseen, ennen kuin totuus selvisi, ja kun se selvisi, nauroin ääneen: kyseessä ei ollut Yeboyahin kappale.

Youtuben automaattitoisto oli päättänyt piinani vaihtamalla ilmeisesti aiempien kuuntelujeni perusteella Wu Tangiin, ja en vain tunnistanut heti, että kyseessä on Wu Tangin Pearl Harbor, koska siitä on aikaa, kun olen heidän tuotantoaan kuunnellut yksittäisiä kappaleita enempää. Eikä ihme, että RZA tuli mieleen: hän on yksi kappaleen kirjoittajista ja sen vierailevista artisteista.

Joten ei, Yeboyah ei ole aliarvostettu ja rotunsa ja sukupuolensa vuoksi sorrettu artisti vaan parhaimmillaankin keskinkertaisuus, joka ei tarjoa mitään syytä kuunnella tuotantoaan.

Kuitenkin valtamedian kaverit puskevat tätä keskinkertaisuutta veren maku suussa suuren yleisön tietoisuuteen, mutta kiinnostusta ei vain synny, koska mitään kiinnostavaa ei ole.Ja kun Yeboyah ei ole jutun aiheena hänen musiikkinsa markkinoinnin merkeissä, hän on siellä rasismista ja seksismistä valittamisen merkeissä. 

Yeboyah pahastui siitä, että häntä itseään huomattavasti menestyneempi Pyhimys oli käyttänyt lyriikoissaan n-sanaa vuonna nappi ja kivi, ja kirjoitti pahastuksestaan somepäivityksen. Useimmat näkivät heti hänen todelliset tarkoitusperänsä: yrityksen hankkia näkyvyyttä itseä tunnetumman artistin reppuselässä nostamalla hänet tikunnokkaan ja saamalla siten myös oma nimi mainituksi, kun kaverit mediassa tekevät juttunsa somepäivityksestä.

Kun ihmiset suhtautuivat noloon huomion kerjäykseen lähinnä pilkallisesti, Yeboyah vakuutteli, että hän ei suinkaan ole huomiota hakemassa, ja itse asiassa hänen uralleen on vahingollista puhua rasismista ja seksismistä. Onko todella näin?

Juuri rasismi- ja seksismiulinoilla Yeboyah lehtiin pääsee, Yle on peräti ottanut Yeboyahin radio-ohjelman vakiojuontajaksi, ja hänellä on levytyssopimus Sonyn tallissa. Ja kaikki tämä mitättömällä yleisön kiinnostuksella mutta massiivisella tuella medialta.

Kuvakaappaus Ylen ohjelmasivulta. Etkö tiedä, keitä ovat Renaz ja Wekeza?
No en tiedä minäkään, enkä välitä asiaan perehtyä. 

Tyrkyttäminen tuottaa someraivoa, mutta onko siinä järkeä?

Monet ärsyyntyvät tällaisten persoonien jatkuvasta tyrkytyksestä ja heidän valituksistaan, mutta minä menen lähinnä mietteliääksi: ymmärtävätkö nämä ihmiset olevansa vain äänitorvia toimittajan omille mielipiteille ja että toimittaja itsekään ei välitä tuon taivaallista heistä persoonina, vaan heidän tilallaan voisi olla aivan kuka tahansa samaan muottiin sopiva henkilö, vai onko kyseessä enemmänkin symbioottinen suhde, jossa "influensserit" tietävät, että heitä hyväksikäytetään agendan edistämisessä, mutta heitä ei häiritse aidon kiinnostuksen puute heitä kohtaan, koska he itsekin hyötyvät kuviosta saamalla lisää julkisuutta?

Hesarissa vihervasemmiston marginaali-ilmiöiden markkinointi rajoittuu pääsääntöisesti pariin juttuun viikossa ja painottuu vahvasti Nyt-liitteen puolelle, mutta Ylelle trans- ja rasismijutut ovat jo päivittäistä tavaraa. Eikä aina riitä sekään, koska saman päivän aikana voi tulla useita aihetta käsitteleviä juttuja Ylen nettisivuille samalla, kun Ylen radiokanavilla ja tv-ohjelmistossa tyrkytetään samaa agendaa. Ylellä kun ei ole tulosvastuuta.

Jos Hesari tuottaisi juttuja transmisogyniasta, yliopistojen valkoisuudesta ja läskifobiasta Ylen tahtiin, he menettäisivät tilaajia. Useimmat kun tilaavat Hesaria uutissisällön vuoksi. Mutta Ylen ei tarvitse välittää siitä, pitääkö kansa heidän tuotannostaan - puolen miljardin rahapotti tulee joka tapauksessa vuodesta toiseen käytettäväksi.

Miten näihin väkisin luotuihin "julkkiksiin" sitten tulisi suhtautua? Täsmälleen samoin kuin suhtautuisit heihin, jos et olisi koskaan nähnyt tyrkytysjuttuja heistä. Elät vain kuin et olisi heistä kuullutkaan. Heistä on turha ärsyyntyä tai heihin ärsyyntymistä median sekoilusta purkaa. Kuten sanottua, he ovat vain pelinappuloita yhteiskunnallisessa pelissä, jossa luodaan illuusiota marginaali-ilmiöiden todellisuutta suuremmasta suosiosta, ja on täysin ymmärrettävää, että he tarttuvat toimittajien tarjoamiin tilaisuuksiin näkyvyyden saamiseksi.

Mediaakaan on turha kritisoida, koska aktivistitoimittajat tekevät täsmälleen sitä, mitä heidän odottaisi tekevän. Jos olet jonkun lehden tilaaja, ja huomaat sen yhä useammin kirjoittavan aiheista, joista et ole kiinnostunut, mutta joista toimittaja haluaisi sinun olevan, lopeta tilaus. Kun Yle suoltaa tätä tyrkytystä, sivuuta se kokonaan tai kysy, keitä nämä ihmiset ovat, ja miksi sinun pitäisi välittää heidän sanomisistaan.

Jos ryhdyt someraivoamaan, pelaat tyrkyttäjien pussiin: sillä saadaan taas uusia otsikoita ja kenties jopa tyrkytetyn henkilön nimi trendaamaan Twitterissä. Siksi tämä kirjoitus tulee jäämään minun lopulliseksi kannanotokseni aiheeseen. En näe mitään syytä jauhaa ihmisistä, joissa ei ole mitään kiinnostavaa, mutta ilmiö itsessään oli taustoittavan blogitekstin väärti. Olen sanani sanonut.

Toksinen valhe "toksisesta maskuliinisuudesta"

"Suurin asia mitä tämän korjaamiseksi voidaan tehdä on se, että aletaan purkamaan toksista maskuliinisuutta yhteiskunnastamme. Oletus siitä että hyvä mies on maskuliininen, ei itke, ei tunne kipua, ei näytä tunteita ja heikkouksia.

Meidän pitäisi oppia jo lapsena ettei mieskään ole mikään superolento, jolla menee aina hyvin. Mieskin voi olla haavoittuvainen, tunteellinen, hauras, apua tarvitseva, feminiininen tai vaikka ujo. Nämä ominaisuudet ei tee miehestä huonoa. Apua saa ja pitää pyytää."

Näin minulle vastasi nuori tyttö keskustelussa miesten itsemurhien yleisyydestä: kaikki johtuukin vain toksisesta maskuliinisuudesta. Puretaanpa hieman tämän tytön käsitystä siitä, millaisia miehet siis ovat:

• -Mies ei osoita tunteita
• -Mies pyrkii kaikissa tilanteissa olemaan mahdollisimman maskuliininen
• -Mies ei näytä heikkouksia
• -Miesten ei anneta olla haavoittuvaisia ja hauraita, feminiinisiä tai ujoja
• -Jos mies sortuu ym. asioihin, yhteiskunta leimaa hänet huonoksi mieheksi

En voinut olla kysymättä tytöltä, paljonko hänellä todella on miehistä kokemusta. 

Minkä verran hänellä on miehiä ystävinään, ja minkä verran hän ylipäänsä todella tuntee miesten keskinäistä kulttuuria, koska hänen väittämänsä ovat niin jyrkässä ristiriidassa sen kanssa, mitä olen itse elämäni varrella havainnut?

Miehet minun tuttavapiirissäni ovat aina olleet joko ns. perusmiehiä eli miehisiltä tavoiltaan keskivertoa edustavia, voimakkaan patriarkaalisesta kulttuurista tulevia romani- tai puoliromanimiehiä ja viime vuosina kansallismielisiä miehiä. Kaikki nämä miehet elävät kuulemma elämää, jossa he eivät saa näyttää tunteitaan, olla ujoja tai poiketa mitenkään äijämieheyden normista, mutta eivät he sellaisia todellisuudessa ole koskaan olleet.

Kuten sanottua, romanimiehet elävät machokulttuurissa, mutta ei se tarkoita sitä, että he eivät saisi tunteita näyttää. Itse asiassa he ovat usein avoimempia tunteistaan kuin useimmat ja valmiita osoittamaan haavoittuvuutta. He vain valitsevat tietysti oikeat tilanteet sille, kuten kaikki ihmiset tekevät: et sinä joka tilanteessa vuodata syvimpiä tuntojasi tai jokaiselle ihmiselle. Nämä nuoret miehet ovat kertoneet minulle avoimesti traumoistaan, ongelmistaan, parisuhde- ja perhehuolistaan, ja samoin he puhuvat myös keskenään. Machoilulle on aikansa ja paikkansa, mutta niitä tilanteita on paljon harvemmassa kuin niitä, joissa nämä miehet vain puhuvat ihmisenä toiselle ihmiselle.

Ja entäs ne pahamaineiset kansallismieliset miehet?

Feministisen narratiivin mukaan tämän nationalistimiesten joukon tulisi olla pahimman sortin toksisen maskuliinisuuden edustajia. Miten on? Koetko machoilevan tunnekylmyyden huokuvan heistä?
(Kuva: Toni Jalosen Twitter, @TJjalonen)

Tunnen nationalistimiehiä maltillisista islam-kriitikoista radikaaleihin kansallissosialisteihin ja etnonationalisteihin, enkä tunnista heitä lainkaan siitä kuvauksesta, joihin heidän tulisi toksisen maskuliinisuuden idean perusteella sopia. 

He ovat miehiä, jotka keskenään puhuvat tulevaisuuden toiveistaan, huolistaan, rakkauselämästään ja ongelmistaan. Tiedostan sen, että varsinkin kahden kesken minun seurassani miehet voivat puhua avoimemmin, koska miehet uskaltavat usein puhua naisille avoimemmin aroista asioista kuin miesporukassa, mutta olen nähnyt esim. keskusteluryhmissä miesten puhuvan aivan samanlaisista asioista. 

Minulle on kerrottu suunnattomasta innostuksesta uuden parisuhteen edetessä lupaavasti, toinen kertoo syvästä katumuksesta siitä, miten mies typeryyttään päästi elämänsä naisen käsistään sillä, ettei osannut antaa anteeksi naisen pettämistä ja kommunikoida tavalla, joka olisi pelastanut suhteen. Olen kuullut kertomuksia masennuksesta ja surusta elämän suurten menetysten hetkinä.

Olen kuullut lukemattomia kertomuksia ilon ja onnistumisen hetkistä ja ollut keskusteluissa joissa itsensä täysin haavoittuvaan asemaan asettava mies kertoo minulle, millaista on elää miehenä, joka ei saa matchejä tinderissä ulkonäkönsä vuoksi ja joka on todennäköisesti tuomittu yksinäisyyteen. 

Eikä sinun tarvitse minun kokemuksiini vain uskoa. 

Kirjailija Timo Hännikäinen, jota vihervasemmistopiireissä pidetään pahimman sortin naisvihaajana ja toksisen maskuliinisuuden edustajana, on kirjassaan Kuolevainen puhunut niin elämästään vakavan masennuksen painamana sekä surustaan sisarensa kuolemasta. Eikä kukaan lukija pidä tätä mitenkään erikoisena, koska valtaväestö ei elä siinä kuplassa, jossa toksisen maskuliinisuuden olemassaoloon uskotaan. He ovat itse miehiä tai ainakin naisia, joilla on sen verran kokemusta miehistä, että he tietävät, että tunteiden ja haavoittuvuuden osoittaminen äijämieheltäkään ei ole millään tapaa erikoista.

Sama on aina ollut havaittavissa myös miesten musiikkimaussa. Leevi & The Leavings ja Juice Leskinen ovat legendoja miesvoittoisen fanikunnan keskuudessa, ja mistä he laulavat? 

Tunteista: ilon ja surun hetkistä, pettymyksistä, katumuksista, menetyksestä ja rakkaudesta. Tunteikkaita sanoituksia esittävät miehet, ja niitä kuuntelevat miehet, jotka kokevat sanoitukset koskettaviksi ja samaistuttaviksi.

Toksista maskuliinisuutta Leevien tapaan: Kaihoa, kaipausta ja katumusta siitä,
että mies ei ymmärtänyt elinikäisen rakkauden mahdollisuuttta, ja suhde jäi pinnalliseksi.

Sulkeutuvat suomalaiset

Suomessa merkittävä tekijä sille, miksi ihmiset - niin miehet kuin naisetkin - sulkeutuvat ja ovat useita muita Euroopan kansoja alttiimpia riistämään henkensä, on sukupuolesta riippumaton: suomalaisten geneettinen taipumus skitsoidisuuteen eli eristäytyneeseen persoonallisuuteen. Skitsofrenia on Suomessa selvästi länsimaiden keskitasoa yleisempää, ja skitsoidisuus on sen lievin muoto.

Skitsoidisuus on Suomessa niin normaalia, etteivät ihmiset edes ajattele sitä erikoisena asiana vaan osana suomalaista luonteenlaatua. Kaikki tietävät, ettei suomalainen tykkää istua jonkun viereen bussissa, jos täysin vapaita penkkiparejakin on, saati keskustella ventovieraan kanssa. Tätä pidetään vain osana suomalaisten kansanluonnetta, ja sitä se onkin, mutta sen geneettinen perusta on syytä tiedostaa. Tutkija Edward Dutton on kuvaillut ilmiötä "Skitso-Finlandiaksi": kansa, jolle skitsofrenian lievin muoto on niin tavanomainen, ettei sitä edes huomata ajatella geneettiseksi piirteeksi.

Ja kun maassa on kansa, jossa on valtava määrä tällaisia ihmisiä, on täysin ymmärrettävää, että moni mielenterveysongelma jää hoitamatta, koska sulkeutuneet ihmiset eivät joko halua tai yksinkertaisesti jaksa puhua niistä ammattilaiselle, koska he kokevat kaikenlaisen sosiaalisen kanssakäymisen ahdistavaksi eivätkä usein tiedosta tilansa olevan skitsoidisuutta. 

Naiset hakeutuvat miehiä herkemmin terveyspalveluiden pariin, mutta voidaanko todella sanoa tämän johtuvan toksisesta maskuliinisuudesta eli siitä, että yhteiskunta painostaisi miehet olemaan osoittamatta haavoittuvuutta tällä tavoin?

Ei ole mitään syytä uskoa niin, koska miesten ja naisten biologiset erot ja evoluutiopsykologia tarjoavat paljon yksinkertaisemman ja loogisemman selityksen: naiset ovat miehiä sosiaalisempia ja avoimempia, ja tämä vääjäämättä heijastuu myös siihen, kuinka helposti he menevät terapeutille tai lääkäriin - myös silloin, kun he kantavat sosiaalisuuteen vaikuttavaa sairautta. Miehet taas ovat vähemmän sosiaalisia, ja heidän ajattelunsa on keskimääräisesti enemmän asia- ja esinepainotteista kuin ihmispainotteista. He eivät siis vain ole yhtä sosiaalisia kuin naiset.

Ongelmaa ruokkii myös yhteisöllisyyden rapistuminen ja yhteiskunnan atomisaatio: yhä useampi ei tunne edes seinänaapureita nimeltä, joten sellaisia turvaverkkoja ei ole, joita entisajan yhteiskunnassa jokaisella on automaattisesti ollut. Näin ympäristökään ei välttämättä voi puuttua tilanteeseen, jos apua kaipaava on tyystin eristäytynyt. Ja tätä atomisaatiota vihervasemmisto haluaa edistää. Perinteinen yhteisöllisyys on heille ummehtunutta impivaaralaisuutta. He haluavat yksilön olevan syntymästä saakka vain valtion armoilla vailla muita turvaverkkoja tai muita tahoja, jotka häntä ohjaisivat kohti hyvää elämää.

Useimmissa maissa tätä pidettäisiin omituisena. Suomessa kukaan ei tähän edes kiinnitä huomiota. Sulkeutuneisuus ja eristäytyvyys ovat vain osa verenperimäämme.

Näkymätön toksisuus

Mutta missä se toksinen maskuliinisuus sitten piilottelee, jos et voi havaita sitä tuntemissasi miehissä, ja ympärillä olevan yhteiskunnan havainnointi johtaa siihen päätelmään, ettei miehillä ole erityisiä vaikeuksia olla tunteikkaita, avoimia ja haavoittuvia?

Ajoittain feministien vakaumuksellinen usko toksiseen maskuliinisuuteen saavuttaa koomiset mittasuhteet. He puhuvat miehistä, niin kuin jokainen mies sisimmässään haluaisi vetää mekon päälle, huulipunaa naamaan ja vollottaa Instagram-livessä syvimpiä tuntojaan kaikelle kansalle. 

Miehiltä itseltään ei tietenkään kysytä, kokevatko he toksista maskuliinisuutta, joka vaikeuttaisi heidän elämäänsä. Lähes kaikki termiä käyttävät ihmiset ovat nuoria naisia, joiden elämänkokemus miehistä on perin rajallista mutta ideologinen itsevarmuus huipussaan. He haluavat määritellä uudet standardit mieheydelle, ja sattumoisin kaikki se, mikä on "hyvää maskuliinisuutta" on sellaista, joka tukee feministien omaa ideologiaa ja tekee miehistä heidän agendansa käsikassaroita.

Se lopullinen totuus "toksisesta maskuliinisuudesta"

Kun kuulet jonkun sanovan, miten vastakkaisen sukupuolen edustajan tulisi muuttua ollakseen hyvä, on syytä poistaa varmistin. Riippumatta siitä, puhuuko tämä ihminen koko sukupuolesta vai saneleeko hän mielipidettään yksittäiselle henkilölle, kuten esittää vaatimuksia seurustelukumppanille, taustalla ovat aina itsekkäät motiivit:

Koko sukupuolesta puhuessa pyritään muokkaamaan yhteiskuntaa omaan ideologiaan sopivaksi, ja ihmissuhteissa tämä on manipuloinnin keino, jossa pyritään häpäisemällä saamaan toinen osapuoli tottelemaan sanomalla vaikkapa: "Oikea mies kyllä maksaisi aina laskun Tinder-treffeillä."

Tällaista manipulointia feministit yrittävät koko miessukupuoleen kohdistaa väittämällä heidän mieheyttään toksiseksi ja esittämällä vaatimuksia siitä, miten miesten tulisi muuttua, jotta he lakkaisivat olemasta toksisia.

Ja kaikki tämä perustuu valheeseen. Toksinen maskuliinisuus on olemassa vain feministien korvien välissä, ei valloillaan yhteiskunnassa. On vain mieheyttä, maskuliinisuutta, jonka kirjavuus on tavan tallaajalle itsestäänselvyys: Miehet raksamiehistä sairaanhoitajiin edustavat kaikki yksinkertaisesti mieheyttä, ei mitään sen kummempaa.

Toksista maskuliinisuutta ei yksinkertaisesti ole. 

Se on feministien keksimä valhe, jolla silkka miehenä oleminen yritetään patologisoida sairauden kaltaiseksi tilaksi, ja koko miessukupuoli demonisoidaan tunnekylmiksi örkeiksi. Vaikka vihervasemmiston toksiset maskuliinisuudet, patriarkaatit, systeemiset rasismit ja muut tarujen hirviöt ovat todistettavuudessa samalla tasolla muinaisten avaruusolioiden kanssa, ne ovat pahempia salaliittoteorioita, koska feministien mielikuvitushirviöt on keksitty laskelmoiden juuri sitä tarkoitusta varten, että niillä pyritään muokkaamaan yhteiskuntaa heidän agendansa mukaiseksi manipuloimalla ja painostamalla kansaa.

Toksisen maskuliinisuuden vale luo feministeille hyvän pohjan miesten syyttämiselle jos jonkinlaisista ongelmista, mutta ennen kaikkea se on heille väline, jolla pyritään kontrolloimaan miehiä ja patistamaan heitä muuttumaan feministien kynnysmatoiksi: Toimi, kuten se sinitukkainen, mt-diagnoosinsa Twitter-biossaan luetteleva ikisinkku käskee, tai olet myrkyllinen ihminen ja uhka koko yhteiskunnalle.

Ratkaisu on yksinkertainen: Sano ei pyrkimyksille manipuloida sinua. Vaikka valtamedia yrittää luoda mielikuvan siitä, että usko vihervasemmistolaisten myytteihin olisi hyvinkin yleistä, kansan valtaenemmistö on puolellasi. Ja kun sinä haistatat pitkät feministien juonitteluille, rohkaiset muita tuomaan mielipiteensä julki.

Feikki pakolaiskriisi jos toinenkin

Kun Yhdysvaltojen epäonninen vetäytyminen vielä epäonnisemmalta, 20 vuotta kestäneeltä Afganistanin sotaretkeltään johti talebanien valtaannousuun, turvapaikka-aktivistit ja sisäministeri Maria Ohisalo olivat täpinöissään: tätä jos mitä voisi yrittää käyttää oikeutuksena afgaanien massamaahanmuutolle Eurooppaan.

Ohisalo sai kuitenkin kokea pettymyksen EU:n sisäministerien kokoontumisessa: vuoden 2015 turvapaikanhakijoiden vyörystä ei ole toivuttu, se kalvaa edelleenkin vihervasemmiston kannatusta, ja Turkin ja Valko-Venäjän hybridioperaatiot EU:ta vastaan siirtolaisia käyttämällä ovat saaneet Euroopan päättäjät varuilleen. 

Enää EU ei ole vastaanottamassa kehitysmaiden ylijäämäväestöä avosylin, ja kokouksen päätösten painopiste oli vahvasti siinä, että pyritään estämään massamaahanmuutto Eurooppaan ja myös Afganistanin naapurimaihin.

Ohisalo sanoi Twitterissä pakolaisten uudelleensijoittamisen ja perheenyhdistämisten olevan tärkeitä, kuin nämä asiat olisivat olleet osa EU:n päätöstä. Perheenyhdistämisistä päätöksessä ei puhuttu mitään, ja uudelleensijoittamisesta vain siinä kontekstissa, että EU voisi auttaa rajavalvonnan lisäksi Afganistanin naapurimaita afgaanien uudelleensijoittamisessa naapurimaihin, jos naapurimaat vapaaehtoisesti heitä haluavat ottaa.

Kun Turkin ja Kreikan välinen rajakriisi alkoi helmikuussa 2020, EU joutui toteamaan olevansa uudenlaisen tilanteen edessä: hybridisodankäyntiä unionia vastaan, jossa aseena käytetään siirtolaisten hallitsematonta tulvaa. 

Sama todettiin tänä kesänä Valko-Venäjän rajakriisin suhteen, kun maa ryhtyi pukkaamaan siirtolaisia Latviaan, Liettuaan ja Puolaan kostotoimena EU:n sanktioista ja siitä, että Puola oli tarjonnut turvapaikan valko-venäläiselle urheilijalle, joka ei halunnut palata kotimaahansa.

Yksi huomattava virhe oli kuitenkin havaittavissa siinä, miten näistä hybridioperaatioista puhuttiin ja puhutaan edelleen: sanotaan, että ne tilanteet eivät ole kuin vuoden 2015 pakolaiskriisi vaan keinotekoisesti ja pahantahtoisesti tuotettuja kriisejä. Eli annetaan ymmärtää, että vuoden 2015 kriisi olisi ollut luonnollinen, todellinen pakolaiskriisi mutta hybridioperaatiot eivät. Mutta mikään ei voisi olla kauempana totuudesta.

Vuoden 2015 tapahtumat olivat epäaito pakolaiskriisi siinä missä myöhemmätkin kriisit. 

Ainoa erottava tekijä on se, että 2015 tulijoiden vyöryllä ei ollut yhtä, selkeää organisoivaa tahoa, vaan vyöry oli yhdistelmä kehitysmaiden väestön opportunismia, rikkaiden EU-maiden naiiviutta sekä Soros-rahoitteisten meritaksipalvelujen toteuttamaa väestönsiirtoa, jota edelleen tehdään yhteistyössä ihmiskauppiaiden kanssa.

Väitetysti v. 2015 pakolaiskriisin syynä oli Syyrian tilanne, mutta Suomeen vyöryssä saapuneista turvapaikanhakijoista parhaimmillaankin n. 2% oli syyrialaisia. Lähtömaina huomattavasti yleisempiä olivat Irak, Afganistan ja Afrikan maat. Toisin sanoen kolmannen maailman opportunistit näkivät mahdollisuuden Merkelin tervetuliaistoivotuksissa ja hyppäsivät Syyrian pakolaisten reppuselkään paremman elämän toivossa.

Refugees Welcome -huumassa ei vain haluttu nähdä tätä realiteettia, ja siinäkin vaiheessa, kun oli pakko tunnustaa, että harvalla turvapaikanhakijalla oli mitään tekemistä Syyrian tilanteen kanssa, ryhdyttiin keksimään selittelyjä: No onhan niiden kotimaassa vaarallista. Pitää auttaa ja jakaa taakkaa. Ja näistähän on hyötyä, vaikka feikkejä pakolaisia olisivatkin, kun ne paikkaavat työvoimapulaa ja syntyvyyttä!

Jälkikäteen katsottuna väestönvaihtoaktivistien hurmos on lähes epätodellisen absurdia. 

Kerrottiin, että tulee syyrialaisia naisia ja lapsia. 

No tuli muutama 30 000 muiden lähtömaiden miesten seassa.

Kerrottiin, että afgaanien mukana tulee uusi Nokia. Ei tullut. 

Tuli grooming-kriisi ja seksuaalirikosten järkyttävä nousujohdanne.

 

Sanottiin, että Balkanin teillä vaeltaa akavalaisten joukko. No ei vaeltanut.

Yle uutisoi selvitystä turvapaikanhakijoiden koulutustasosta näyttävästi hehkuttamalla korkeakoulutettujen määrää: kolmanneksella korkeakouluopintoja takanaan! Ja 93% osaa lukea ja kirjoittaa vähintään omalla äidinkielellään. Selvitystä tarkemmin katsoessa paljastui kuitenkin, että tulokset eivät ole ihan uskottavia.

Vain joka neljäs osallistuja oli kyennyt täyttämään kyselylomakkeen omalla äidinkielellään ilman tutkijan apua, ja kyselylomakkeessa ammatit oli nimikkeiden sijaan ilmaistu lapsekkaasti kuvilla, kuten lääkärin ammatti hahmolla, jolla on lääkärin tarvikkeita. Tutkijat kun huomasivat, että vastaajat eivät ymmärrä ammattinimikkeitä. 

Meidän olisi siis selvityksen perusteella uskottava, että vastaajissa on vähintään muutama prosentti korkeakoulutettuja, jotka eivät kuitenkaan osaa edes täyttää lomaketta omalla äidinkielellään tai kertoa ilman kuvia, mitä he ovat opiskelleet. Ja 93% luku- ja kirjoitustaitoisuuden osuus asettuu myös hieman outoon valoon, jos kolme neljästä ei selviä yksinkertaisen kyselyn täyttämisestä ilman apua.

Mutta palataanpa itse aiheeseen eli valheellisiin pakolaiskriiseihin. EU-sisäministerien päätöslistassa mainittiin ilmiö, joka on turvapaikka-aktivisteille perin kiusallinen jo olemassaolollaan: EU varautuu hybridisodankäyntiin, jossa vihamieliset toimijat voivat käyttää afgaanien vyörytystä Eurooppaan aseena meitä vastaan.

Turkin Kreikkaan tunkemia siirtolaisia helmikuulta 2020. Tulijat yrittivät tunkeutua Kreikkaan mm. kivittämällä ja heittämällä polttopulloja rajavartijoiden niskaan ja sytyttämällä tulipaloja.

Sille on syynsä, miksi Ohisalo ja muut väestönvaihtofanaatikot eivät halua puhua tällaisesta hybridisodankäynnistä.

Siinä kehitysmaalaisten laajamittaista muuttoliikettä käytetään aseena Euroopan epävakauttamiseen ja tuhoamiseen. Sitä muuttoliikettä, jonka vaatiminen on ohisalojen ideologian kovinta ydintä. Hybridisodankäynti siirtolaisilla osoittaa, että vihervasemmiston tavoitteet ovat Euroopalle tuhovoimaisia asioita, joita vihollisemme käyttävät aseena meitä vastaan. 

Ymmärrettävästi hybridioperaatioista ollaankin hiljaa, koska onhan se noloa puhua asiasta, joka paljastaa, että sinun tavoitteesi Suomelle ovat samat kuin vihollistemme, jotka haluavat Suomen tuhoa.

Viimeisin aito pakolaiskriisi, jonka Eurooppa on kokenut, oli toisen maailmansodan liikkeelle laittamien ihmisten pakolaisuus. 

Pienimuotoisempi, sittemmin tapahtunut pakolaisten liikehdintä Eurooppaan tapahtui Jugoslavian hajoamissodissa, mutta tuolloin muuttoliike oli verraten niin vähäistä, että sitä ei voida Euroopan laajuiseksi pakolaiskriisiksi kutsua.

Vaikka Kreikka ja Itä-Eurooppa ovat kärsineet raskaasti hybridioperaatioista, viime kädessä Turkki ja Valko-Venäjä tekivät Euroopalle valtavan palveluksen: niiden operaatiot pakottivat EU-päättäjät tunnustamaan valheellisten pakolaisliikehdintöjen olemassaolon ja muuttamaan suhtautumistaan kehitysmaiden ylijäämäväestön muuttoon Eurooppaan. Ilman näitä vihollistemme operaatioita EU-päättäjät voisivat maailman tappiin leikkiä jokaisen tulijoiden vyöryn olevan aito pakolaiskriisi, johon meillä on humanitäärinen vastuu puuttua auttamalla tulijoita.

Toki hybridioperaatiot eivät ole ainoa syy EU:n muuttuneelle suhtautumiselle siirtolaisiin.

Vuoden 2015 vyörystä ei ole edelleenkään toivuttu, ja se oli kova isku koko EU:n vihervasemmistolle, joka edelleen kärsii kannatuslaskusta, jonka maahantulijoiden keppostelu ja taloudelliset kustannukset aiheuttivat. 

Kansalliskonservatiivien jo aiemmin alkanut nousujohde sai vahvasti uutta potkua, ja se pelottaa EU-komissiota. Heille eurooppalaiset arvot tarkoittavat viime aikojen trendi-ilmiöitä kuten väestönvaihtoa ja drag queen -satutuokioita, ja kansalliskonservatiivien nousu uhkaa tätä mädätystä. Mielenmuutos ei siis ole vilpitöntä ymmärrystä sille, kuinka vahingollista massamaahanmuutto on, vaan pelonsekainen reaktio, jolla pyritään välttämään nationalismin nousu ja pitämään liitoksissaan natiseva unioni kasassa.

Sillä ei kuitenkaan meille ole tällä hetkellä merkitystä, kuinka vilpitöntä EU-eliitin yhtäkkinen maahanmuuttokriittisyys on. Tärkeintä on, että sitä toteutetaan. Afganistan-mietinnön tuottamat päätökset olivat vallan järkeviä EU-tasolla, joskin niihin tietysti sisältyi paljon tarpeetonta kansalaisten verovarojen tuhlaamista ulkomaille: EU auttaa Afganistanin naapureita rajavalvonnassa laittoman maahantulon estämiseksi ja vahvistaa omaa rajavalvontaansa.

Päätöslauselman kohtaan 8. oli lisätty ikään kuin vastuuvapautuslausekkeeksi kohta, jossa sanotaan, että EU noudattaa kansainvälistä lakia, mitä tulee turvapaikanhakijoiden vastaanottamiseen, ja pyrkii yhdenmukaistamaan jäsenmaiden käytäntöjä asiassa. Tämä mainittiin kuitenkin vain eräänlaisena sivulauseena, jotta Ohisalon kaltaiset ihmisoikeustalebanit eivät pääsisi ulvomaan, että EU rikkoo ihmisoikeuksia.

Kuitenkin päätösten tavoite on nimenomaan turvapaikan hakemisen estäminen Euroopassa, ei sen järjestely. Nyt on vain syytä toivoa, että EU pitäytyy päätöksissään.


Lähteet:
EU:n sisäministereiden lausunto Afganistanin tilanteeseen
Yle hehkuttaa turvapaikanhakijoiden korkeaa koulutustasoa
Selvitys turvapaikanhakijoiden koulutuksesta

Koronatavoitteet on saavutettu, missä viipyvät voitonjuhlat?

Kajaanin sairaala tyhjänä koronapotilaista, rokotteet eivät kelpaa, rajoitukset kiristyvät: ”Ei helvetti soikoon mitään järkeä”

Noin menee Iltalehden otsikko Kajaanin koronatilanteesta: tartuntoja ilmenee paljon, mutta ne eivät näy sairaalassa, koska koronan vaarallisuus on ollut tasaisessa laskussa yli vuoden ajan, tartunnat ilmenevät lähinnä perusterveillä ihmisillä, ja riskiryhmäläiset on jo suojattu monin eri toimin.

Korona-aikaa on jatkunut Suomessa nyt puolitoista vuotta. Kun koronarajoituksia ryhdyttiin ottamaan käyttöön, perusteluna oli terveydenhuollon kantokyvyn turvaaminen: haluttiin välttää Italian ja Espanjan katastrofaaliset tilanteet, joissa koronapotilaiden määrä venytti terveydenhuollon resurssit äärimmilleen. Tavoite on saavutettu: ylikuormituksen uhkaa ei ole ollut olemassa koko tämän vuoden aikana, eikä kukaan ole yrittänytkään väittää, että ylikuormittumista voisi tapahtua. Korona ei vaikuttanut vuoden 2020 kokonaiskuolleisuuteen, eikä se tule siihen vaikuttamaan tänä vuonnakaan, vaikka tauti jylläisi miten vuoden loppuun, arvioi THL.

Miksi sitten emme juhli tavoitteiden saavuttamista ja voittoa koronasta, vaan sen sijaan hallitus ja viranomaiset puuhaavat koko ajan vain uusia rajoituksia ja peräti lähtökohtaisesti älyvapaata koronapassia?

Kajaani-uutisessa kerrottiin, että sairaalassa koronapotilaita on alueella jo pitkään ollut 0-2. "Se ei hetkauta mihinkään," sanoi pandemiapäällikkö Olli-Pekka Koukkari. Kuitenkin Kajaanin oli otettava tartuntatautilain ja viranomaisohjeistusten nojalla käyttöön uusia rajoituksia, koska kiihtymisvaiheen kriteerit täyttyivät. Koukkari ymmärsi sen olevan täysin järjetöntä, mutta järjetön oli myös se vaihtoehto, jota Koukkari itse tarjosi tilanteeseen.

"Kahteen kertaan rokotetuilla pitäisi olla harrastuksissa, ryhmäliikunnassa ja muussa ei-lakisääteissä toiminnassa vapaa kortti kulkea ja harrastaa. En kohdistaisi heihin minkäänlaisia rajoituksia."

Jos sairaala on tyhjillään, eli korona ei kansanterveydelle uhka ole, miksi Koukkari kohdistaisi yhtään keneenkään rajoituksia? Koukkarin idea etuoikeuksista kahdesti rokotetuille hahmottuu entistäkin hölmömmäksi kun huomioidaan se, että varsinkin nyt delta-variantin ollessa se yleisin, rokotetut voivat kantaa ja levittää tautia siinä missä rokottamattomatkin.

Erivapaudet heille siis eivät toisi mitään takeita tartuntalukujen laskusta, ja mitään oikeutusta rokottamattomien vapauden rajoittamiselle ei ole, koska korona ei täytä enää etäisestikään yleisvaarallisen tartuntataudin kriteerejä vaan on vaarallisuudessa laskenut muiden, pitkään tunnettujen hengitystieinfektioiden tasolle. Miksi rajoittaa kenenkään elämää sellaisen taudin takia, joka hädin tuskin tuottaa yhden sairaalahoitopotilaan alueella? Yhtä järkevää olisi asettaa rajoituksia norovirus- tai lentsukaudella. Koukkari jatkaa vielä rokotteista:

"Minusta on täysin käsittämätöntä, että voidaan pitää maata ja maapalloa vankina ja samaan aikaan keskustella siitä, onko rokotetta pakko ottaa. Ei tässä helvetti soikoon ole mitään järkeä."

Eli Koukkari tietää, että vaikka tartuntoja ilmenee, väkeä ei koronaan kuole, ja koronapotilaiden vaikutus terveydenhuollon resursseihin on mitätön. Kuitenkin hän kiertoilmauksin vaatii jo pakkorokottamista. Moinen toimenpide olisi äärimmäisen voimakas poikkeustoimenpide, mitä tulee perusoikeuksiin ja ihmisen vapauteen tehdä itse omaa kehoaan koskevat päätökset, ja niin radikaali toimi vaatisi hyvin vankat perustelut. Jos keskuudessamme liikkuisi aidosti vaarallinen ja helposti tarttuva tauti, vaikkapa ebola, voisi pakkotoimenpiteitä pohtia, mikäli pehmeämmät keinot eivät auttaisi kuolemien estämisessä. Mutta koronan kanssa me emme enää edes puhu kuolemien estämisestä, koska niitä hädin tuskin ilmenee.

Koukkarin järkeilyä voi yrittää ymmärtää kahdella eri tavalla: joko hän on vakaasti zero-corona-ihmisiä eli heitä, jotka eivät välitä pätkääkään siitä, tappaako korona ketään, vaan hyväksyvät koronan voitetuksi vasta kun tartunnat ovat nollassa. Toinen tulkinta on se, että hän on niin alistunut voimassaoleville säädöksille, että sen sijaan, että hän suuntaisi kritiikkinsä niitä kohtuuttomia säädöksiä vastaan, jotka pakottavat Kajaanin ottamaan rajoitukset käyttöön tilanteessa, jossa niille ei ole oikeutusta, hän kiukuttelee kansalle, joka kärsii täsmälleen samoista älyvapaista säädöksistä, jotka Koukkaria turhauttavat.

Jopa valtamedia on alkanut ihmetellä hallituksen ja erityisesti ministeri Krista Kiurun hinkua ylläpitää koronakriisiä loputtomiin. Tanska, jonka tartuntaluvut ovat selvästi huonommat kuin Suomen, jo ilmoitti, ettei se enää katso covid-19-tautia yleisvaaralliseksi taudiksi, ja kaikki maan sisäiset koronarajoitukset on poistettu. Suomen ministerit taas vain tarjoavat epäselviä vastauksia ja vetoavat hybridistrategiaansa, jonka selkeitä tavoitteita he eivät koskaan ole kertoneet. Se kun on varsin kätevää: jos et kerro tarkkoja tavoitteita, kukaan ei voi arvioida, oletko onnistunut niiden saavuttamisessa, ja jos vaikkapa tarkkaa määritelmää sille, milloin rajoituksista luovutaan, ei ole määritelty, voit ylläpitää rajoituksia vaikka ikuisesti.

Mitä siis on meneillään? Miksi tavoitteiden saavuttamisesta ei ole innostusta?

Ensisijainen tavoite eli terveydenhuollon kantokyvyn turvaaminen saavutettiin jo aikoja sitten. Riskiryhmäläiset on suojattu, ja tartuntoja ilmenee perusterveiden nuorempien keskuudessa. Sairaalat eivät ylikuormitu, ja kuolemien määrä on niin alhainen, ettei niihin vedoten voi enää koronaa yrittää väittää jollain tapaa poikkeukselliseksi taudiksi, joka oikeuttaisi poikkeukselliset toimet.

Hallitukselle asia on poliittinen kysymys. Vallanhimoinen Krista Kiuru, jota muiden puolueiden hallitustoverit kutsuvat kuulemma pääministeri Kiuruksi, koska hän tekee tosiasiassa monet Marinin nimiin laitetut päätökset, pysyy valokeilassa vain niin pitkään kun koronakriisi jatkuu. Hallituksessa myös pelätään luonnollisesti opposition kritiikkiä, ja oppositiosta onkin tullut melkein pahempi kansan vapauden vihollinen kuin hallituksesta, koska heidän painostuksensa luo hallitukselle motivaatiota jatkaa kovaa linjaa koronan suhteen.

Ne olivat kokoomuslaiset, jotka koronapassia ryhtyivät ensimmäisenä ehdottelemaan, ja perussuomalaiset ottivat heti pandemian alussa sen linjan, että kovia toimia vaaditaan. Alussa se olikin täysin oikeutettua: silloin emme vielä tienneet lainkaan, millaisen taudin kanssa olemme tekemisissä. Mutta nyt me tiedämme, ja rationaalinen ja älyllisesti rehellinen ihminen muuttaa mielipiteitään uuden tiedon antaessa sille aihetta.

Oppositio on kuitenkin tehnyt koronasta poliittisen aseen, ja jos koronatoimista luovuttaisiin, he ulvoisivat hallituksen vastuuttomuudesta ja piittaamattomuudesta maailman tappiin. Jokainen rajoitusten poiston jälkeinen koronakuolema otettaisiin opposition vaalimainokseksi, vaikka kuolemia tulisi vähemmän kuin normaali influenssakausi tuottaa.

Oppositio ja somen koronafanaatikot hallituksen, tutkijoiden ja viranomaisten painostajina

Hallituksemme on myös neuvoton ja kokematon, kuten on usein todettu, joten Marinilta ei voida odottaa itsevarmaa ja rohkeaa otetta koronatoimiin. Koska korona todennäköisesti jää pysyväksi vieraaksi influenssan tavoin, vaatii jonkin verran munaa sanoa yleisen hysterian ilmapiirissä, että nyt loppuu tämä sekoilu, koska olemme saavuttaneet tavoitteemme. Kritiikkiä varsinkin oppositiolta ja somen koronafanaatikoilta tulisi takuulla ja raskaasti.

Koronafanaatikkojen toiminta on ajautunut tasaisesti kauemmas tieteestä ja kansanterveydestä, ja nyt tämä ryhmä on jo täysin irrationaalinen. Kun tutkija Hanna Nohynek totesi, että jossain vaiheessa koronan kanssa on vain opittava elämään, hän sai somen koronafanaatikoilta ällistyttävän vihavyöryn ilmeisen totuuden sanomisesta. 

Kun Cleveland Clinic julkaisi laajan tutkimuksensa, joka osoitti koronan sairastamisen antavan paremman suojan koronaa vastaan kuin rokotteet, he saivat samoilta hulluilta niin paljon kritiikkiä, että joutuivat julkaisemaan lausunnon, jossa he yrittivät rauhoitella fanaatikkoja sanomalla, että tässä nyt vain tehdään tutkimusta, ja paljon on vielä selvittämättä. Tutkimuksensa tuloksia he eivät kuitenkaan ryhtyneet kyseenalaistamaan tai kumoamaan.

Eli keskuudessamme on ryhmä ihmisiä, jotka ovat kehittäneet koko kansan rokottamiseen niin uskonnollisen suhtautumisen, että he raivostuvat jopa tutkimuksista, jotka kertovat sen, minkä jokainen tartuntatautien yleistiedon tunteva osaisi arvatakin: luonnollisesti hankittu immuniteetti on pääsääntöisesti rokotteita parempi. Fanaatikoille rokote on Jumalan lahja, jonka täydellisyyttä ei sovi kyseenalaistaa.

Vaikka näitä ihmisiä ei väestössä paljoa ole - suurin osa kansasta suhtautuu koronaan melko neutraalisti - fanaatikot osaavat pitää meteliä ja sillä herättää pelkoa niin asiantuntijoissa, viranomaisissa kuin poliitkoissakin. Ja tässä ilmapiirissä hallituksen pitäisi pystyä laittamaan stoppi hulluudelle ja todeta, että oikeutusta ihmisten vapautta rajoittavalle ja erityisesti lapsille ja yrittäjille vahingollisille rajoituksille ei ole.

Tähän ei pikkutyttöjen epävarma ja sekoileva hallitus kykene. Vai kykeneekö? Nyt on hallituksen näytön paikka. Marin voisi osoittaa, että hän eikä Kiuru on pääministeri, ja hän osaa tehdä rohkeita ja poliittisesti riskaabeleita päätöksiä, kun kansan etu niitä vaatii. Sanna voisi karistaa Spice Girls-hallituksen ja huulipunahallituksen leiman osoittamalla, että hänellä on munaa. 

Vielä Pandemrix-kohun aikoihin Sanna uskalsi kritisoida rohkeasti niin tarpeetonta hysteriaa, sillä rahastavaa lääketeollisuutta ja surkeita päätöksiä tekevää hallitusta. Onko se Sanna vielä jossain pääministerimme sisällä, vai onko hänet menetetty lopullisesti lobbaajille ja poliittiselle laskemoinnille? Vielä on aikaa nähdä se.

Tieteen alennustila: Totuus "rautakauden muunsukupuolisesta johtajasta"

Iltalehden räväkässä otsikossa tarinaan sisältyy jo arvostettu muunsukupuolinen johtajakin. Tosiasiassa tutkimuskaan ei moista varmuudella väitä. Kuvassa dokumentointipiirros hautalöydöstä sekä Veronika Paschenkon piirtämä havainnollistus siitä, miltä vainaja olisi voinut näyttää. On syytä muistaa, että vainajasta ja hänen vaatetuksestaan tiedetään niin vähän, että kyseessä on enemmän taiteellinen näkemys kuin tarkka havainnollistus.

                                           

Twiittasin toissapäivänä tuoreesta muinaishautalöydöstä pilke silmäkulmassa, että montakohan muunsukupuolista ja genderqueeriä tutkijat sukupuolenmäärityksissään löytävät. Törmäsin naama edellä parodiahorisonttiin jo seuraavana päivänä, kun otsikoihin lävähti tarina Suontaan haudasta löydetystä muunsukupuolisesta, sukupuolirooleja rikkovasta johtajasta.

Päätin kahlata läpi tutkimuksen, ja sisältö ei yllättänyt minua: kyseessä ei ollut empiiristä metodia noudattava tutkimus, jossa johtopäätökset tehdään todistusaineiston mukaan, vaan työ, jossa tulokset oli jo päätetty - sitten vain tarvittiin tutkimus, jolla saataisiin soviteltua hautalöytö istumaan näihin tuloksiin.

Suontaan hautalöytö on herättänyt keskustelua ja tuottanut lukuisia tutkimuksia vuosikymmenten varrelta, koska siitä löytyi tunnettu Suontaan miekka, joka on mahdollisesti merkittävin ja hienoin rautakautinen kaivauslöytö Suomessa. Toinen syy laajalle keskustelulle aiheesta on se, että hautalöydössä on tiettyjä erikoisia piirteitä: haudassa on miekka, sirppi ja puukko, jotka perinteisen arkeologisen näkemyksen mukaan osoittavat haudan kuuluvan miehelle, mutta myös helyjä (koruja, asusteiden ja vaatteiden kiinnitysesineitä jne.), joita on pidetty naisen haudan tunnusmerkkinä.

Hautalöytö tehtiin 1960-luvulla, ja arkeologia on sittemmin ottanut huimia edistysaskelia, ja tuo yksioikoinen tapa luokitella vainajien sukupuolta on todettu herkästi vääriä johtopäätöksiä tuottavaksi, koska jaottelutapa ei huomioi kansojen ja heimojen pukeutumisen eroavaisuuksia tai sitä, että vainaja ei välttämättä edes ole paikallinen henkilö, vaan hän voi olla muukalainen muualta - sotilas, kauppamies tai mitä tahansa - eikä hänen pukeutumisensa välttämättä vastaa samoja normeja kuin paikallisten.

Siinä on hautalöydön lyhyt historia, mutta mitä innokkaasti uutisoitu uusi tutkimus sitten sanoi, ja miten se hypoteesinsa muunsukupuolisuudesta perusteli? 

Huomattava osa tutkimuksen tekstistä käytetään gender-ideologiaan liittyvän termistön ja sukupuoliroolien historian selittämiseen, mikä on aina varoitusmerkki tutkimustyötä lukiessa: kun tutkijat tuottavat täytettä työhönsä asioilla, jotka eivät ole relevantteja heidän hypoteesinsa ja sen perustelujen kannalta, tarkoituksena on yleensä sumutus - saada lukija tekstin pituuden ja vaikeiden sanojen vuoksi uskomaan, että kyseessä olisi vakavasti otettava tieteellinen työ, vaikka teksti olisi täyttä puppulausegeneraattoria.

Tutkimus ja sen ongelmat:

1. Vainajan sukupuoli pyrittiin selvittämään epäluotettavalla dna-tutkimuksella

Koska pahoin hajonneesta ruumiista saatiin eristettyä vain n. 0,5% ihmisen genomista, mitään yleisesti hyväksyttyjä ja valideiksi todettuja metodeja sukupuolen selvittämiseen ei vonut käyttää. Tutkijat kehittivät oman metodinsa, joka on kekseliäs mutta omaa huomattavia puutteita. He ottivat dna:ta, jonka kantajien sukupuolikromosomit olivat tiedossa, ja rappeuttivat näytteet siihen puoleen prosenttiin alkuperäisestä määrästä dna:ta. Sitten he vertasivat Suontaan vainajan perimää tunnettuihin näytteisiin sekä kontaminaation mahdollisuuteen - näytteitä kun ovat useat ihmiset käsitelleet, joten on täysin mahdollista, että heistä olisi päätynyt dna:ta tutkittavaan näytteeseen.

Alla oleva kuva kertoo tulokset. Punainen neliö on Suontaan vainajan perimä, ja se ei asetu vahvasti mihinkään sukupuolikategoriaan. Tutkijat arvioivat yli 98%:n todennäköisyyden sille, että vainaja olisi kantanut Klinefelterin oireyhtymää eli XXY-sukupuolikromosomeja. Tällaiset yksilöt ovat miehiä, joista joillain ilmenee murrosiän alettua feminiinisiä piirteitä kuten rintojen kasvua. XXY-miehet ovat hedelmättömiä, koska ylimääräinen kromosomi häiritsee siittiöiden meioosia. Joskus XXY-miehet voivat tuottaa toimivia siittiöitä, mutta tällöin riski kromosomihäiriöille jälkeläisessä on hyvin suuri.

On erikoista, kuinka itsevarmasti tutkijat julistivat vainajan XXY-mieheksi huomioiden sen, että mitään yleisesti hyväksyttyä metodia tutkimukseen ei käytetty, ja heidän oman metodinsakin tulokset ovat epämääräiset.

 Y-kromosomia löytyy erittäin vähän sellaiselle henkilölle, jolla sellainen kuuluisi olla, mutta enemmän kuin naisilla. Tämän olisi pitänyt herättää tutkijoissa lisäkysymyksiä, mutta he eivät lisäselvityksiin ryhtyneet, vaikka mahdollisuus sille, että tulos on virheellinen - erityisesti näytteen saastumisen riskin vuoksi - on todellinen. 

Saastuneen näytteen mahdollisuus tutkittiin vakavasti puutteellisella tavalla: yhdellä näytteellä, jossa on sekä miehen että naisen dna:ta. Mutta tämähän ei ole ainoa tapa, miten näyte olisi voinut saastua ja missä suhteissa X- ja Y-tekijöitä voisi saastumisen tuloksena löytyä.

 Hautalöytöä ovat käsitelleet monet ihmiset, joten saastumista voi olla useilta yksilöiltä, vaikkapa kahdelta XX-kromosomiselta ja kolmelta XY-kromosomiselta, joka antaisi X- ja Y -kromosomien suhteeksi eri tuloksen kuin tutkijoiden versio saastuneesta näytteestä. Eli näytteen saastumisen mahdollisuutta tutkittiin hyvin rajallisella tavalla, mikä voi selittää sen, miksi Suontaan näyte ei istu kunnolla mihinkään kolmesta muusta näytteestä: Suontaan näyte voi olla saastunut, mutta tavalla, jota tutkijat eivät ottaneet vertailuun.

Klinefelter ei ole erityisen harvinainen: noin joka viidessadas mies kantaa sitä, ja useimmilla se ei ulkoisessa olemuksessa tai luonteenpiirteissä näy mitenkään. Ei siis olisi tavatonta, että vainajalla olisi ollut Klinefelter. Aineisto ja tutkimusmetodit eivät kuitenkaan tässä tapauksessa ole yksinkertaisesti riittävän luotettavia arvion tekemiseen.

2. Hautalöydön esineistöä tulkittiin vanhentuneella ja ajoittain täysin kuvitteellisella tavalla

Suontaan hautalöydön esineistö. A on tunnettu Suontaan miekka, jota ei löydetty suoraan haudasta. B taas haudasta löydetty miekka, E tikari ja G sirppi. C on pari kupurasolkia, D ketjunkantaja ja F ajalleen varsin tavallinen hevosenkenkäsolki.
(Kuvat: A: Museovirasto, B-G: Ulla Moilanen)

Vuosikymmenien varrella tutkijat ovat esittäneet monenlaisia hypoteeseja siitä, miksi haudassa oli sekä mieheen että naiseen viittaavia esineitä: että vainaja olisi ollut arvostettu soturinainen tai että haudassa olisi ollut kaksi vainajaa.

Jälkimmäinen hypoteesi on epätodennäköinen, koska kaikki esineet olivat suoraan vainajan päällä, eikä haudassa olisi ollut tilaa kahdelle vainajalle rinnakkain, joten vainajat olisi tullut haudata päällekkäin. Tällöin maatumista ja löytöjä ei olisi vain suoraan vainajan päällä, vaan merkkejä toisesta vainajasta hänen allaan tai päällään pitäisi löytyä myös, ellei toinen vainaja olisi sitten haudattu ilman, että mitään hänen arkeologisesti säilyviä esineitään olisi ollut hänen yllään. 

Uudessa tutkimuksessa vainajan sukupuolirooleja rikkovaa elämäntapaa perusteltiin juuri hautalöydön esineillä: miekka ja puukko katsottiin miehisiksi esineiksi, helyt naisellisiksi. Helyjä olivat kaksi solkea, ketjunkantaja ja sirppihely, jonka tutkijat sentään tunnustavat myös mieshaudoille tavalliseksi löydöksi. Mutta ovatko helyt naisellisen pukeutumisen merkki? Kuten jo totesin, yksioikoinen "aseita haudassa - mies, helyjä haudassa -nainen" -luokittelu on jo huonoksi todettu, joten todisteiden naisellisesta pukeutumisesta täytyisi olla hyvin vahvoja, ja tässä tapauksessa ne eivät sitä ole.

Soljet ovat olleet tavallinen osa naisten helyjä. Niitä on käytetty päällysmekkojen kiinnittiminä, mutta ketjunkantaja on erikoisuus: niitä on vain yksi, ja itse ketjuja ei löytynyt. Vainaja ei siis ole käyttänyt ketjunkantajaa tavalla, jolla nainen sitä olisi tyypillisesti käyttänyt eli yhtä kummallakin puolen ja ketjua niiden välissä. Sirppihelyt taas olivat sekä miesten että naisten käytössä, joten helyt todistusaineistona siitä, että vainaja olisi pukeutunut naisellisesti, ovat heikkoja, ja tavan tutkija odottaisi ehdottomasti lisäselvityksiä ennen kuin julistaisi vainajan naisellisesti pukeutuneeksi.

Jotkin tutkijoiden selitykset sukupuoliroolien rikkomisen puolesta olivat suorastaan hupaisia ja täysin presentistisiä eli historiaa nykypäivän ilmiöiden valossa katsovia. 

Tutkijat mm. sanoivat, että hautalöydön miekka (joka ei siis ole tunnettu Suontaan miekka, joka löydettiin ylemmästä kerrostumasta eikä todennäköisesti liity tähän hautaan), on kahvaton mahdollisesti siksi, että kahva poistettiin, jotta miekasta tulisi feminiinisempi ja väkivallattomampi. Mitään lähteistystä sille, että tällaista olisi koskaan muinaislöydöistä havaittu, ei tarjottu.

Sen verran rehellisyyttä tutkijoilla kuitenkin oli, että he totesivat senkin mahdollisuuden, että kahva on tehty orgaanisesta aineesta ja vain maatunut pois. Sekin kuitenkin osoittaa tietämättömyyttä heidän osaltaan, koska on toinenkin selitys, joka on varsin todennäköinen: hautauksissa miekkoja rikottiin tahallaan. Syytä tälle ei tiedetä. Ehkä miekkojen pelättiin joutuvan vääriin käsiin, tai sitten miekan rikkomisella oli jonkinlainen symbolinen tai rituaalinen merkitys. Lukuisissa hautalöydöissä on löydetty väännettyjä, katkaistuja tai muutoin rikottuja miekkoja. Tutkijat eivät ilmeisesti tästä tiedä tai eivät tätä todennäköistä selitystä halua nostaa esille antaakseen uskottavuutta omalle tulkinnalleen miekan naisellistamisesta.

3. Tutkijat vetävät mutkat suoriksi arvioidessaan mahdollisen Klinefelterin vaikutusta vainajan elämäntapaan ja asemaan yhteisössä

Vainaja oli laskettu höyhenpehmukselle, hän oli hienosti puettu, ja dna-analyysi haudan hiekasta paljasti ketun dna:ta, mikä todennäköisesti tarkoittaa, että vainajalla oli kettuturkista. Toki ketun dna voi muillakin tavoin maahan päätyä, mutta huomioiden sen, että löytö tehtiin samoista hiekanjyväsistä kuin mistä vaatteiden villakuidut löydettiin, on aiheellista uskoa, että kyseessä oli turkiksen käyttö.

Millaisia henkilöitä sitten on näin haudattu rautakauden Hämeessä? Rikkaita, arvovaltaisia, taisteluissa ansioituneita, vaikutusvaltaisiin sukuihin kuuluvia ja arvostettuja yhteisön jäseniä. Ei ole siis mitään syytä olettaa, että Klinefelter - mikäli vainajalla edes kyseinen oireyhtymä oli, koska onhan huomioitava, että edes hänen sukupuoltaan ei ole varmuudella todettu - olisi ollut syynä hienolle hautaukselle: että helyt ja mahdollinen Klinefelter yhdessä tarkoittavat, että "muunsukupuoliset" olivat arvostettuja yhteisön jäseniä.

Ei ole täysin tavatonta, että joissain aikansa kulttuureissa näin olisi ollutkin, ja pakanauskonnoissa sukupuolen kehityshäiriöistä kärsivien on saatettu uskoa olevan erityisiä, lähes yliluonnollisia olentoja, ja heistä on voitu tehdä mm. shamaaneja. Täysin päinvastainen suhtautuminen on kuitenkin ollut huomattavasti yleisempää: sukupuolirooleista poikkeamista ei ole katsottu hyvällä. Miehen feminiinisyys on useimmiten johtanut pilkkaan ja arvostuksen menetykseen ja naisen maskuliinisuus syytöksiin hermafroditista tai jopa jonkinlaisesta demonisuudesta. 

Suomessa perinteisesti sukupuoliroolit ovat joustaneet vain naisille: naisten on ollut sallittua tehdä miesten töitä mutta miesten ei naisten. Kristityille käännyttäjille oli kauhistus havaita, että suomalaiset naiset kulkivat miesten kanssa metsästämässä hiukset hulmuten, koska eteläisemmässä Euroopassa olisi ollut täysin käsittämätön ajatus, että naiset käyttäisivät aseita ja metsästäisivät.

Karut olot pohjoisessa pakottivat kaikki kynnelle kykenevät tekemään mitä pystyivät, mutta elintason kohetessa naiset palasivat luontaisempiin tehtäviin kotilieden äärellä, ja niin he tekevät nykypäivänäkin: hetkelliset trendit kun eivät ihmisluontoa muuta, ja kun evoluutio on läpi ihmiskunnan historian jalostanut naisia kotilieden vartijoiksi, yhä edelleen nainen valitsee usein naisellisen uravalinnan ja haluaa olla perheestä se, joka jää vanhemmuuslomalle lapsen kanssa. Suomalaisten miesten naisellisuudesta kristityt valloittajat eivät tosin merkkejä huomanneet - tai ainakaan niitä ylös kirjoittaneet - ja koska havainto olisi ollut heille yhtä häkellyttävä kuin naisten metsästäminen, se taatusti olisi ylös kirjattu, jos moiseen olisi törmätty.

Arvoliberaalien historian uudelleenkirjoittamiseen kuuluu, että he väittävät kristinuskon tuoneen sukupuoliroolit mukanaan, ja sitä ennen sukupuolen moninaisuus kukoisti. Todisteita tälle väitteelle on hyvin vaikea löytää, koska usein pakanakansat ovat olleet paljon kristittyjä armottomampia, mitä tulee poikkeamiin sukupuolirooleista. Kristinusko ei Suomeenkaan naisen roolia naisena tuonut, vaan sen toi elintason nousu, joka mahdollisti naisille vapautuksen raskaimmista miesten töistä ja kevyemmän kodinhoidon.

Tutkijoiden, median ja rahan paha kolminaisuus

Tutkimus on pitkälti viihdyttävä mutta paikoin hyvinkin epätieteellinen, erittäin ideologinen ja presentistinen kirjoitus, joka tuottaa vihervasemmistolaisille toimittajille juuri sellaisia otsikoita, joita he ovat toivoneet. 

Tässä toimii hyvin vinksahtanut symbioosi: tutkijat hyötyvät ideologisesta, jopa täysin luokattomasta työstä, ja media rahastaa tällä työllä klikkiotsikoita. Samalla valtava määrä pedantisti tehtyä tutkimusta tärkeistä aiheista jää huomiotta, koska se ei täytä mitään toimittajien kiinnostuksenkohteiden laatikoita.

Ei olekaan mitenkään mahdotonta, että koko tutkimus olisi väsätty apurahojen toivossa. Moilasen aiemmat tutkimustyöt, joita on kunnioitettava määrä, kulkevat mm. nimillä Karva- ja turkisjäänteitä Tampereen Vilusenharjun haudasta II ja Udmurttien esivanhemmat – Kaman ja Permin alueiden rautakautisia kulttuureja. Eivät ihan sellaista materiaalia, jolla Iltalehden kanteen pääsisi.

Sain kuulla Miikka Tammisen kirjasta Ylen uutisesta, jossa painopiste asetettiin rasismille, vaikka sen rooli itse kirjassa on pieni. Rasismi-taikasana sai toimittajat kiinnostumaan tietokirjasta ja tekemään siitä juttuja. Kuinka monta kirjaa olisi jäänyt myymättä, ellei Tamminen olisi markkinoinut kirjaa rasismiteemalla vaan ainoastaan tietokirjana hirviöuskomuksista?

Hyvä esimerkki tällaisesta työstä on Miikka Tammisen Keskiajan Hirviöt -kirja. Kirja olisi itsessäänkin historiasta kiinnostuneelle hauska hankinta, ja Tamminen on taustatyönsä hyvin tehnyt, mutta ei tuolla nimellä lehtiin pääse kirjamyyntiä edistämään - paitsi jos annat toimittajille niitä avainsanoja, joita he haluavat - tässä tapauksessa rasismin. Kirjassa rasismin ja hirviömyyttien yhteys on lyhyt sivumaininta, mutta se riitti siihen, että Tammisen kirja esiteltiin näyttävästi usealla media-alustalla - ja tietysti otsikoissa puhuttiin rasismista, joka aiheena muodostaa kirjan sisällöstä hyvin pienen osan. Jos Tamminen ei tätä avainsanaa olisi sisällyttänyt teokseen ja käyttänyt rasismiteemaa markkinoinnin kärkenä, paljon myyntiä olisi menetetty, koska näkyvyydellä myynnit tehdään.

Tällainen tieteellinen prostituutio vihervasemmistolaisten toimittajien kiinnostusta vastaan ei ole ainoa nykyajan tietokirjallisuutta ja tutkimustyötä riivaava ongelma, joka Tammisen teoksessa esiintyy. 

Tunsin myötähäpeää koko kansan puolesta lukiessani kirjan esipuheesta seuraavat sanat: Kirjassa käsitellään arkaluontoisia asioita. Keskiaikaiset käsitykset ihmisroduista ovat vailla mitään biologista tai tieteellistä perustetta - - - Nämä väitteet pitää tulkita omassa historiallisessa kontekstissaan.

Eli siinä meillä on tietokirjassa trigger warning, sisältövaroitus, sekä omanlaisensa erotuslauseke: "Minä en usko tällaisiin asioihin, joista kirjassa puhutaan". Aikuisille ihmisille suunnattu kirja loukkaa lukijansa älykkyyttä vääntämällä hänelle rautalangasta, että keskiajalla ei tosiaan biologiaa juuri tunnettu, eivätkä hirviötarinat ole totta, ja vihervasemmistolaisten aatetoverien paheksuntaa pyritään ennaltaehkäisemään muistuttamalla, että asiat tulee tulkita oman aikansa kontekstissa. 

Nämä asiat ovat itsestäänselvyyksiä jokaiselle täysijärkiselle tietokirjojen lukijalle, mutta koska elämme maailmassa, jossa suuri joukko liberaaleja etsii historiasta rasismia nykypäivän standardeja käyttäen, Tamminen joutuu heille lapsellisen sisältövaroituksen ja tietokirjan käyttöohjeet antamaan.

Mutta palataanpa siihen mistä lähdimme eli Suontaan hautalöytöön. Mitä todella on todistettu?

Suontaan haudasta löydettiin vainaja. Löydettiin aseita, helyjä ja kuituja. Tehtiin yleisesti hyväksytystä metodologiasta poikkeava tutkimus, jonka tulos tulkittiin Klinefelterin oireyhtymästä kertovaksi. Sitten vedettiin kaikki mutkat suoriksi ja oletettiin, että Klinefelter olisi ollut ensinnäkin fakta, toisekseen vaikuttanut vainajan ulkoiseen olemukseen, käytökseen, pukeutumiseen ja asemaan yhteiskunnassa, ja että tämä kromosomihäiriö, jota "muunsukupuolisuudeksi" sanotaan, olisi tuottanut hänelle suurta arvostusta yhteisössä.

Tosiasiassa tiedämme vain sen, että joku haudattiin Suontaan hautaan ristiretkien aikakaudella, ja hänet haudattiin rikkaiden ja arvovaltaisten henkilöiden tapaan. 

Hänen vaatteensa olivat ainakin villaa ja turkista. Hänellä oli miekka, tikari ja helyjä, mutta hän ei käyttänyt niitä täysin naisille tyypilliseen tapaan. Emme tiedä, oliko hän mies vai nainen, tai oliko hänellä kromosomihäiriötä. Kaikki tämä on edelleen epävarmaa. Ja kun asiat ovat epävarmoja, siitä on oltava rehellinen sen sijaan, että täydennetään tarinan puuttuvat palaset "tutkimuksilla", joiden tulokset sattumoisin aina istuvat täydellisesti tutkijoiden omaan arvomaailmaan ja niihin trendi-ilmiöihin, joilla historiantutkija voi otsikoihin päästä.

Miten tähän karmeaan tieteen alennustilaan oikein päädyttiin? 

Vihervasemmiston marssi läpi instituutioiden on luonut järjestelmän, jossa ideologiset opettajat koulivat kaiken tieteellisen kriittisyyden pois opiskelijoista, ja apurahoja ja virkoja on saatavilla vain heille, jotka kuuliaisesti laulavat vihervasemmiston lauluja - vaikka itsekin ne vääräksi tietäisivät. Syntyy myrkyllinen kehä: ainoa tapa menestyä on hylätä tieteellinen metodi ja korvata se ideologialla, ja tieteellisen metodin noudattajat, kuten rotueroja tutkinut Tatu Vanhanen, joutuvat armottoman vainon ja hyljeksinnän kohteiksi. Kaikki kannustimet ohjaavat tekemään ideologista pseudotiedettä, ja Suontaan "muunsukupuolinen johtaja" on vain yksi esimerkki tästä. Siitä ei voi syyttää yksin Ulla Moilasta, joka tutkimusta johti, vaan vika on järjestelmässä, joka pakottaa tutkijat ideologisuuteen. 

Tilanne on synkkä, ja siksi monet kansalliskonservatiivit sanovatkin, että yliopistot ovat menetettyä maata. Eivät olet. Ne voidaan kaapata takaisin mutta vain, jos riittävän moni normaali ihminen hakeutuu yliopistojen mädätetyimmille aloille haastamaan vihervasemmiston pseudotiedettä tai pitää näkemyksensä omana tietonaan ja hakeutuu urallaan korkeaan asemaan, jossa hän voi ohjata akatemiaa oikeaan suuntaan. Mitään ei ole menetetty. Moinen puhe on vastuun välttelyä. 

Vastuumme on napata takaisin se, mikä meiltä ja koko läntiseltä maailmalta on viety eli laadukas yliopistokoulutus sekä oikeus saada empiiriseen metodiin perustuvaa tiedettä pseudotieteiden ja ideologisen hölynpölyn sijaan.

Tutkimuksen voit lukea tästä (englanniksi):

A Woman with a Sword? – Weapon Grave at Suontaka Vesitorninmäki, Finland

Ulla Moilanen, Tuija Kurkinen, Nelli-Johanna Saari, Adam B. Rochlach, Johanna Krause, Päivi Onkamo, Elina Salmela